Olin tuossa talvella suruissani, kun tajusin että eräästä henkilöstä ja minusta ei tule hyvä ystäviä. (Olin muuttanut uudelle paikkakunnalle ja tämä henkilö oli ensimmäisiä, joihin luontevasti tutustuin.) Vuoden vaihteessa tapasin uusia ihmisiä ja kevään edetessä olen jopa ollut helpottunut, että minusta ja tästä mainitsemastani ihmisestä ei ole tullut hyviä ystäviä.
Mitä pidemmälle aika kuluu, sen enemmän huomaan hänessä negatiivisia puolia. Pari päivää sitten tajusin, että minulla ei ole oikeasti ollut kertaakaan hauskaa hänen seurassaan. Tänään sitten huomasin, että jos hänelle lainaa rahaa (kyse oli vain muutamasta eurosta, mutta periaatteessa), joutuu lainaaja todistamaan, että on rahaa antanut, jotta sen saisi takaisinkin. (Muutenkin inhoan olla pyytelemässä ihmisiltä heidän lainaamiaan rahoja takaisin.) Lisäksi viime kesän jälkeen hän on järjestelmällisesti kieltäytynyt lähtemästä mihinkään, mihin minä olen häntä pyytänyt. Ja sopimiamme tapaamisia, joita hän itse on ehdottanut, hän on perunut todella usein (ja meillä ei niitä sovittuja menoja niin kovin montaa ole). Eli olen rivien välistä tulkinnut, että olen hänelle hätävara, jota pyydetään mukaan, kun kukaan hänen lähipiiristään ei lähde, mutta muuten minun seurassani ei haluta olla.
Tällä hetkellä olen kuitenkin hirveän helpottunut. Me emme ole hyviä ystäviä, joten minun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että en enää kutsu häntä mihinkään ja muutenkin yhteydenpitomme tulee jäämään varsin vähälle (meillä on joitain yhteisiä "pakollisia" menoja, mutta se onkin sitten siinä).
Olin aina kuvitellut, että en voisi ikinä tuntea helpotusta siitä, että jostain ihmisestä ei tule hyvää ystävääni, mutta nyt olen erittäin helpottunut. Minun ei tarvitse enää miettiä ja pohtia hänen kummallista käytöstään ja kummallisia toimiaan. Voin suunnata sen energian oikeisiin ystäviini.
Mitä pidemmälle aika kuluu, sen enemmän huomaan hänessä negatiivisia puolia. Pari päivää sitten tajusin, että minulla ei ole oikeasti ollut kertaakaan hauskaa hänen seurassaan. Tänään sitten huomasin, että jos hänelle lainaa rahaa (kyse oli vain muutamasta eurosta, mutta periaatteessa), joutuu lainaaja todistamaan, että on rahaa antanut, jotta sen saisi takaisinkin. (Muutenkin inhoan olla pyytelemässä ihmisiltä heidän lainaamiaan rahoja takaisin.) Lisäksi viime kesän jälkeen hän on järjestelmällisesti kieltäytynyt lähtemästä mihinkään, mihin minä olen häntä pyytänyt. Ja sopimiamme tapaamisia, joita hän itse on ehdottanut, hän on perunut todella usein (ja meillä ei niitä sovittuja menoja niin kovin montaa ole). Eli olen rivien välistä tulkinnut, että olen hänelle hätävara, jota pyydetään mukaan, kun kukaan hänen lähipiiristään ei lähde, mutta muuten minun seurassani ei haluta olla.
Tällä hetkellä olen kuitenkin hirveän helpottunut. Me emme ole hyviä ystäviä, joten minun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että en enää kutsu häntä mihinkään ja muutenkin yhteydenpitomme tulee jäämään varsin vähälle (meillä on joitain yhteisiä "pakollisia" menoja, mutta se onkin sitten siinä).
Olin aina kuvitellut, että en voisi ikinä tuntea helpotusta siitä, että jostain ihmisestä ei tule hyvää ystävääni, mutta nyt olen erittäin helpottunut. Minun ei tarvitse enää miettiä ja pohtia hänen kummallista käytöstään ja kummallisia toimiaan. Voin suunnata sen energian oikeisiin ystäviini.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.