On helppo huomata näitä keskustelupalstoja lukiessa miten paljon naiset hyökkäilevät toisiaan vastaan, äidit tuomitsevat toisia äitejä,anopit ja miniät ovat aivan kauheita. Anoppi on kamala jos käy usein kylässä (kyläluuta) ihan yhtä kamala hän on jos käy harvoin (välinpitämätön) ja huippuna olen lukenut myös siitä kun valitetaan anopin ostavan liian halpoja lahjoja? Tulee mieleeni, että kannattaisiko itse avata silmänsä?
Minulla on ollut kaksi anoppia, ensimmäinen oli yksi ihanimmista ihmisistä joita olen tavannut ja toinen hirveimmistä. Mutta edelleen näin jälkeenpäin katsottuna, täytyy sanoa, että hirveän mielestäni tuosta toisesta anopista teki meidän erillaisuutemme. Eli hirveänä hänkin minua pystyi pitämään. Tulimme kuitenkin näennäisesti toimeen, koska kumpikin omasi hyvät käytöstavat. Pidin miestäni mammanpoikana, kunnes avasin silmäni, mehän ollaan kaikki erillaisia, eri kasvatuksen saaneita, eri arvoilla varustettuja ihmisiä. Mieheni oli erittäin tiiviisti äitinsä kanssa tekemisissä, mikä mielestäni on hienoa, että perhe on läheinen. Olen kuitenkin itse erillainen, en välitä niin paljon olla sukulaisten kanssa tekemisissä. Ei minulla mielestäni ollut syytä, eikä oikeutta yrittää muuttaa heidän läheisiä välejään.
Tämä anoppini myös vinoili minulle usein, mutta en lähtenyt tuohon mukaan, joten se päättyi lyhyeen. Tiedän nyt jälkiviisaana, että hän näki jo tuolloin miten mahdottoman erillaisia ihmisiä mieheni kanssa olimme. Ja ykkösanopin kanssa tultiin toimeen, kun meillä oli samat mielenkiinnon kohteetkin.
Kannattaa jo alussa katsoa millaiset välit miehellä on perheeseensä, hyväksytäänkö sinut. Jos kaikki vaikuttaa sinusta epänormaalilta,sairaalta, mieti miten pitkään sitä jaksaisit. Vai oletko valmis hyväksymään sen,ettei toista voi muuttaa, vaan itseään voi.
Ei kaikkien ihmisten kanssa voi tulla toimeen,mutta sillä jo pääsee pitkälle, kun ei pidä omia ajatuksian ja tapojaan ainoina oikeina.
Ja jos ne omat tottumukset ainoastaan kelpaavat,kannattaa etsiä mies jolla on samanlaiset.
Me erosimme ajoissa mieheni kanssa, juuri tuon erillaisuutemme takia, en ollut esimerkiksi valmis jakamaan aikaani tarvittavasti hänen perheensä kanssa. Nyt minulla on mies jolla on samantyylinen tausta,arvot ja tulevaisuuden toiveet kuin minulla ja tulen toimeen hyvin hänen perheensä kanssa, jota onnekseni tapaan harvoin.
Me monet saamme nauttia elämän eri rooleista, äitiydestä,olla miniä,olla anoppina, niin eikö olisi paljon rakentavampaa olla tuomitsematta aina muita, tai pysyä omien kaltaistensa parissa?
Hyvää kevättä naiset!
Minulla on ollut kaksi anoppia, ensimmäinen oli yksi ihanimmista ihmisistä joita olen tavannut ja toinen hirveimmistä. Mutta edelleen näin jälkeenpäin katsottuna, täytyy sanoa, että hirveän mielestäni tuosta toisesta anopista teki meidän erillaisuutemme. Eli hirveänä hänkin minua pystyi pitämään. Tulimme kuitenkin näennäisesti toimeen, koska kumpikin omasi hyvät käytöstavat. Pidin miestäni mammanpoikana, kunnes avasin silmäni, mehän ollaan kaikki erillaisia, eri kasvatuksen saaneita, eri arvoilla varustettuja ihmisiä. Mieheni oli erittäin tiiviisti äitinsä kanssa tekemisissä, mikä mielestäni on hienoa, että perhe on läheinen. Olen kuitenkin itse erillainen, en välitä niin paljon olla sukulaisten kanssa tekemisissä. Ei minulla mielestäni ollut syytä, eikä oikeutta yrittää muuttaa heidän läheisiä välejään.
Tämä anoppini myös vinoili minulle usein, mutta en lähtenyt tuohon mukaan, joten se päättyi lyhyeen. Tiedän nyt jälkiviisaana, että hän näki jo tuolloin miten mahdottoman erillaisia ihmisiä mieheni kanssa olimme. Ja ykkösanopin kanssa tultiin toimeen, kun meillä oli samat mielenkiinnon kohteetkin.
Kannattaa jo alussa katsoa millaiset välit miehellä on perheeseensä, hyväksytäänkö sinut. Jos kaikki vaikuttaa sinusta epänormaalilta,sairaalta, mieti miten pitkään sitä jaksaisit. Vai oletko valmis hyväksymään sen,ettei toista voi muuttaa, vaan itseään voi.
Ei kaikkien ihmisten kanssa voi tulla toimeen,mutta sillä jo pääsee pitkälle, kun ei pidä omia ajatuksian ja tapojaan ainoina oikeina.
Ja jos ne omat tottumukset ainoastaan kelpaavat,kannattaa etsiä mies jolla on samanlaiset.
Me erosimme ajoissa mieheni kanssa, juuri tuon erillaisuutemme takia, en ollut esimerkiksi valmis jakamaan aikaani tarvittavasti hänen perheensä kanssa. Nyt minulla on mies jolla on samantyylinen tausta,arvot ja tulevaisuuden toiveet kuin minulla ja tulen toimeen hyvin hänen perheensä kanssa, jota onnekseni tapaan harvoin.
Me monet saamme nauttia elämän eri rooleista, äitiydestä,olla miniä,olla anoppina, niin eikö olisi paljon rakentavampaa olla tuomitsematta aina muita, tai pysyä omien kaltaistensa parissa?
Hyvää kevättä naiset!
Vastaukset 9
Vanhimmat
tuo iso asia että pitäisi tuntea olevansa hyväksytty omassa tulevassa suvussaan. Ei se riitä jos oma mies hyväksyy,ei ainakaan minulle. Ja että miniäkin tuntisi kuuluvansa joukkoon. Niin miniän kuin anopin mieltymykset,arvot ja asenteet pitäisi jollain tapaa kohdata. Ei se ole mukava katsella anopin mutrunaamaa vuodesta toiseen tai kantaa jotain ihme 'syyllisyyttä' koko elämänsä että on vienyt toisen pojan. En tiedä,vaikeita asioita mutta minut nämä parisuhteeni vaikeudet ovat pysäyttäneet miettimään milloin ja minne suuntaan seuraavat askeleeni kulkevat.
näinkin viisaita mielipiteitä.Näissähän se asian ydin juuri piileekin.Itselleni on tullut mieleen että nämä kaikkein katkerimman tuntuiset miniät ovat ehkä iältään niin nuoria ja kokemattomia etteivät oikein osaa vielä ajatella asioita laajemmin.Itselläni on aina ollut hyvät välit anoppiin/minut hyväksyttiin heti, vaikkakin olimme kuitenkin aika erilaisia ihmisiä. Toisten ihmisten kunnioituksen puute on eniten pistänyt silmään näitä lukiessa, sehän kantaa jo aika kauas.En varmasti minäkään olisi aikoinani naimisiin mieheni kanssa mennyt jos minua ei olisi sukuun hyväksytty, en olisi halunnut tuntea itseäni tungettelijaksi...
Harva vain osaa olla ennalta noin viisas. En minä ole ainakaan osannut olla. Nyt varmasti tällä elämänkokemuksella olisin vähän viisaampi. Ja toisaalta aika monella vaan "rakkaus" vie niin kovaa, että kaikki tuntuu mahdolliselta sopia. ON paljon suhteita, joissa miniä-anoppi, anoppi-vävy suhteet eivät toimi eikä se ole liittoja kaatanut, sitten vain eletään vähän enemmän erillään.
Toiseksi, kyllä ihmiset kuitenkin muuttuvat. Usein anopin ja miniän suhde (joskus äidin ja tyttären) muuttuu suuresti ensimmäisen lapsen synnyttyä. Ja vielä pitää sanoa, ettei sitä kovin hyvin toista opi tuntemaan koskaan, saati sitten appivanhempia, joita ei edes näe kovin usein.
Yllätyksiä voi tulla hyvästä valmistelusta huolimatta ja on niitä varmaan tämän ketjun aloittajallallakin luvassa, jos ei anoppi-miniä suhteessa niin sitten muualla.
Ja voihan sitä pojan ja äidin välit olla läheiset, mutta aikuisten ihmisten velvollisuus on näissä läheisissä suhteissa kunnioittaa myös sitä kolmatta osapuolta. Äiti voi joskus kuitenin päästää irti lapsestaan, sanoa, ettei tämä ole nyt yhtään minun asiani ja eläkää te vain omaa elämäänne.
Usein pojat, jotka roikkuvat äideissään ovat kuitenkin sisältä hyvin epävarmoja, eivätkä ole saaneet äidiltään hyväksyntää sellaisina kuin ovat. Sitten sitä hyväksyntää haetaan hautaan saakka. Voihan tämänkin asian hyväksyä sellaisenaan ja lähteä vielä kuin voi, mutta aina esim. lasten kanssa se ei enää ole niin yksinkertaista. Silloin on tehtävä jotain muuta?
ja on vielä ihan pakko kommentoida tuota nuorta ikää ja kun asioita ei jakseta katsoa laajemmin.
Itse olen katsellut asioita laajemmin anopin suhteen. Aluksi pyrin hyväksymään hänen "erilaisuutensa" (=myös huonot käytöstavat), lopulta tajusin, että hänen erilaisuutensa ja luonteensa vain oikeutti hänet käyttäytymään huonosti, häneltä ei koskaan edes vaadittu kunnollista käyttäytymistä, koska "hän vain oli aina ollut sellainen". Kukaan muu kuin anoppi ei kuitenkaan voinut olla kuin lehmät pellossa, joten niin laitoin anopinkin takaisin aitaukseen.
Avarakatseisuudessakin on rajansa. Ja toiseksi usein kun konflikteja anopin ja miniän välillä syntyy on tilanne tiivis jo valmiiksi. pitäisi tehdä yhteisiä päätöksiä miehen kanssa (asunto, talon rakennus, yhteen muuttaminen, työt, lapsen saaminen jne.). Nämä asiat jo tekevät tilanteesta stressiherkemmän, tilanne on täynnä pieniä asioita. On hieman liikaa vaadittu, että esimerkiksi kaikkein stressaavimmassa elämänvaiheessa elävän nuoren naisen (esim. pieni vauva talossa) tulisi katsoa laajemmin kokonaisuutta ja päästää kaikki lutkautukset ulos korvistaan, kun anoppi vanhana ja viisaana (?) niitä jakelee. Kun anopilla on elämänkokemusta se näkyy ja kuuluu, nimenomaan siten, ettei näy eikä kuulu, vaan ollaan asiallisesti kuten aikuiset ihmiset ovat!!
Minut on miehen sukuun "hyväksytty", en ole suurta hyväksymistä koskaan kaivannut (se ehkä sukua juuri haittaakin). Tiedän, että olemme jossain määrin erilaisia, mutta paljon yhtäläisyyksiäkin on. Erilaisuutemme ei tee kummastakaan parempaa tai huonompaa. Vasta lapsen synnyttyä alkoi tulla viestiä siitä (anopin vaihdevuodet samaan aikaan), että voisinkin olla toisenlainen: ulkonäön hoitoon vinkkejä, typeriä kommentteja uskonnostani jne.
Ehkä olin tämän pinnallisuuden jossain määrin tajunnut. Pystyin olemaan siitä piittaamatta, koska tapasimme harvoin, vasta kun tapaamiset lisääntyivät alkoi se häiritsemään.Sopiva välimatka tekee suhteestamme toimivamman.
että olet tuolla sopivalla välimatkalla saanut ratkaistuksi ongelmat anopin kanssa,jos se teistä kummastakin tuntuu hyvältä.
Kai tarkoitin alunalkaenkin, että voisimme enemmän kunnioittaa toisia ihmisiä, eikä aina tuomita niitä jotka ajattelevat eri tavoin kuin me itse. Siis me naiset keskenämme.
Halutessani voisin antaa ex-anopista todella karmean kuvan, kamalamman melkein mitä olen täällä lukenut. Mutta tunnustan ,että minussa oli vikaa myös..
Muistan myös kun hän kysyi joskus minulta, miten teen joitakin ruokia, nyt vasta ymmärrän kuinka hienoa se on, että ihminen joka on vuosia tehnyt ruokansa samanlailla, on valmis kokeilemaan miniänsä reseptejä. Joskus menee ohi korvien toisten epäsuorat kehut ja kunnioitus.
Lähetin ex-anopille jopa terveisiä vilpittömästi muutama päivä sitten. Osaan kunnioittaa häntä nyt meidän erillaisuudestamme välittämättä. Mutta pyrin siihen nykyään että läheisimmät ihmiset ympärilläni katsovat maailmaa samoilla arvoilla kuin minä.
Joskus ratkaisu ongelmiin voi ainakin osittain johtua itsestä.
Minulle riittää anopin ja apen kyläily 1-2 kertaa vuodessa. He kyläilevät meillä noin 4-5 kertaa vuodessa, ja se on kyllä ihan maksimi. En pidä appivanhemmistani. Enkä todellakaan halua joka päivä soittelevia ja viikottain kyläileviä appivanhempia!
Miehelläni on ollut vaikeuksia itsenäistyä lapsuudenkodistaan. Heillä on kotona noudatettu seuraavia sääntöjä:
1. Ei saa riidellä. Negatiiviset asiat lakaistaan maton alle ja niistä ei saa puhua.
2. Perheenisä päättää asiat, äiti ja lapset ovat hiljaa.
3. Ei saa korottaa ääntä.
4. Ei saa puhua perheen ulkopuolisille mitään negatiivista omasta perheestä ja suvusta. Ikävistä asioista vaietaan ja asiat kaunistellaan parhain päin.
5. Omat sukulaiset on hyviä, muitten sukulaiset ovat pääosin pahoja.
6. Mieheni äiti ja isä saavat puuttua aikuisten lastensa elämään. Äiti ja isä ovat aina oikeassa.
7. Miniä on paha, koska hän tulee vieraasta suvusta eikä hän kunnioita miehen perheen arvoja.
Minä en ole alistunut miehen lapsuudenkodin sairaisiin arvoihin. Siksi minusta on tehty mieheni suvussa hirviö ja ei-toivottu miniä.
Kirjoitit "Kannattaa jo alussa katsoa millaiset välit miehellä on perheeseensä, hyväksytäänkö sinut. Jos kaikki vaikuttaa sinusta epänormaalilta,sairaalta, mieti miten pitkään sitä jaksaisit. Vai oletko valmis hyväksymään sen,ettei toista voi muuttaa, vaan itseään voi."
Viisaasti sanottu :) Mieheni vanhempien käytös on todella raivostuttavaa. Tosin syytönhän mieheni on vanhempiensa tapoihin ja asenteisiin. Olen valinnut miehen, en hänen vanhempiaan :)
Minäkään en halua, että mieheni vanhemmat tuppautuvat elämäämme. Olen tehnyt anopille ja apelle selväksi, että meille saa tulla kylään vain ennalta ilmoittaen ja sovittuna päivänä. Anoppi ja appi eivät soittele usein, koska en pidä heidän uteluistaan. Isovanhemmat eivät saa puuttua lastenlasten kasvatukseen ja hoitoon. Hoidamme itse lapset ja kodin.
Välit appivanhempiin ovat pysyneet siedettävinä, kun olemme tekemisissä vain harvoin. Ilmeisesti vanhempien sekaantuminen aikuisten lastensa asioihin loppuu vain laittamalla välit poikki.
1. minun perheeni on minulle ja miehelleni, lapsilleni ykkönen
2. appivanhemmat ovat etäämmällä, ajattelen enemmän meitä
3. haluan kunnioittaa heitä, mutta meillä on omat tapamme
4. mieheni suhteet vanhempiinsa ovat yhtä tärkeitä kuin minun suhteeni omiin vanhempiinsa
"viisaita" löytyy. Kunhan muistat sitten aikanaan olla iloisin mielin kun sinut "kipataan" lastesi elämästä kokonaan ulos. Ei ole lapsiin ripustautumista jos haluaa pitää hyvät välit aikuistumisenkin jälkeen.
jos pelkona on tuo pois heittäminen tai on jo tapahtunut