Olemme seurustelleet kolmisen vuotta ja asuneet yhdessä vuoden. Suhteemme on _minun mielestäni_ päällisin puolin kunnossa. Meillä on keskusteltavaa, jaamme kotityöt, eikä kummallakaan ole juomis- tai väkivaltaongelmaa.
Avovaimoani kuitenkin ahdistaa yhdessä asuminen ja hän haluaa muuttaa erilleen ja erota muutenkin. Olen surullinen ja itkuinen. Minulla on ikää jo sen verran, että luulin saavani lapset tästä liitosta. Kuvittelin, että tähän sitä nyt käperrytään ja elellään yhdessä miten elellään - välillä onnellisemmin ja välillä vähemmän onnellisesti, mutta kuitenkin toinen toisiamme tukien ja vaikeina aikoina liiton jatkuvuuteen luottaen.
Vaan toisin kävi. On kovin avuton olo. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Mitään selvää syytä avokkeeni ei eroon ole osannut sanoa. Hänellä ei ole varmasti toista, mutta ahdistuneelta hän vaikuttaa. Itse epäilen, että kysymys on yksinkertaisesti siitä, että nyt on se hetki, kun pitäisi alkaa rakentaa yhteistä arkea ja osata luopua suurista ihastumisen tunteista, mutta avokkeeni taitaa ajatella, etten sittenkään ole se oikea.
Oloni on myös epätoivoinen. Onkohan edes mahdollista enää löytää sellaista naista, joka haluaisi ja pystyisi sitoutumaan, vai onko aikamme yksinkertaisesti sellaista, että vain äärimmäiset tunteet kelpaavat eikä kompromisseihin suostuta.
Pelottaa.
Avovaimoani kuitenkin ahdistaa yhdessä asuminen ja hän haluaa muuttaa erilleen ja erota muutenkin. Olen surullinen ja itkuinen. Minulla on ikää jo sen verran, että luulin saavani lapset tästä liitosta. Kuvittelin, että tähän sitä nyt käperrytään ja elellään yhdessä miten elellään - välillä onnellisemmin ja välillä vähemmän onnellisesti, mutta kuitenkin toinen toisiamme tukien ja vaikeina aikoina liiton jatkuvuuteen luottaen.
Vaan toisin kävi. On kovin avuton olo. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Mitään selvää syytä avokkeeni ei eroon ole osannut sanoa. Hänellä ei ole varmasti toista, mutta ahdistuneelta hän vaikuttaa. Itse epäilen, että kysymys on yksinkertaisesti siitä, että nyt on se hetki, kun pitäisi alkaa rakentaa yhteistä arkea ja osata luopua suurista ihastumisen tunteista, mutta avokkeeni taitaa ajatella, etten sittenkään ole se oikea.
Oloni on myös epätoivoinen. Onkohan edes mahdollista enää löytää sellaista naista, joka haluaisi ja pystyisi sitoutumaan, vai onko aikamme yksinkertaisesti sellaista, että vain äärimmäiset tunteet kelpaavat eikä kompromisseihin suostuta.
Pelottaa.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Minulla on sama tilanne, tosin olen nainen ja minut jätettiin. Minäkin luulin, että vanhenemme yhdessä, eikä meilläkään ollut mitään suuria ongelmia. Ketään kolmatta osapuolta ei ole, joten luultavasti miestäni on alkanut jotenkin ahdistaa tämä yhdessä asuminen ja hän halusi irtioton ja vapautensa. Itse en voi vielä ymmärtää tapahtunutta ja mitä järkeä tässä erossa edes oli?
Toista ei voi kuitenkaan pakottaa jäämään, vaikka itkien pyysinkin häntä harkitsemaan lähtöpäätöksensä uudelleen. En edes tiennyt, että ihmisellä voi olla näin kammottava olo! Olen pettynyt ja tuntuu, että elämästäni lähti kaikki ilo. Mikään ei tunnu oikein miltään. Ruoka ei maistu, uni ei tule, mikään ei huvita ja kaipaan avomiestäni aivan hulluna. Yritä jaksaa "tavallinen mies", vaikka ei tämä helppoa ole!
"Itse en voi vielä ymmärtää tapahtunutta ja mitä järkeä tässä erossa edes oli?"
Tuo sama ajatus minullakin kolkuttaa mielessä. Parisuhteiden muodostaminen on myös onnenkauppaa enkä ymmärrä, miksi tämä kaikki hyvä pitää hylätä. Miksi ei voisi vielä yrittää keskustella ja odottaa, antaa ajan kulua. Välillä voisi hakea ammattiapua, kokeilla uusia harrastuksia ja katsoa, mihin suuntaan asiat kehittyvät. Kyllähän kaikissa pitkissä liitoissa on kriisikautensa, jotka voivat kestää vuosia.
Toivon tietenkin rakkaalleni kaikkea hyvää jatkossa, mutta kuitenkin tuntuu, ettei se miestä vaihtamalla parane, vaan kysymys on henkilökohtaisesta kriisistä. Voihan ero tietenkin siinäkin auttaa. Tai ehkä minä oikeasti olen vääränlainen.
"Toista ei voi kuitenkaan pakottaa jäämään"
Ei voi. Ehkä se on sitten rakkautta ja inhimillisyyttä, ettei yritä ohjailla muutenkin ahdistunutta puolisoa. On vain niin kova suru.
"vaan kysymys on henkilökohtaisesta kriisistä"
Aivan oikein!!! Sillä sinun puolisollasi on oma henkilökohtainen kriisi, joka sinun pitäisi hoitaa!!!
Mä olen yrittänyt hoitaa tuota jo saamari useita vuosia omassa puolisossani, mut ei. Ja nyt olen siinä pisteessä, että pitäkööt tunkkinsa. En mä jaksa enään tämmöstä on/off juttua.
Sinulla on edessä kova urakka rakentaa itsesi uudestaan. Ainakin minulla meni yksin pimeydessä pari vuotta. Sitten sain itteni jaloilleen ja nyt mulla menee ihan hyvin. =) Tärkeintä on kuitenkin tulla toimeen oman ittensä kanssa!!! Siitä ei pääse eroon mitenkään. Aina se sama kuva sieltä peilistä kuikistelee takaisin. =)
Mä niiden parin vuoden ajan etsin itseäni ja hain vikoja, mutta ihan turhaan. Ei minussa mitään varsinaista vikaa ole, vika on jossain aivan toisaalla. Minä olen minä ja jos en näin jollekkin kelpaa niin olen sitten kelpaamatta. =) Se on sitten hänen ongelmansa kun mä pakkaan kamani ja poikani kainaloon sekä lähden. Mie tulen kyllä toimeen ihan hyvin. On hyvä koulutus, töitä, terveyttä, kavereita, ihana poika... en mä siihen mitään murjottavaa vaimoa enään kaipaa minulle omaa pahaa oloaan nalkuttamaan. Siis sitä omaa pahaa oloa hän tuo ulos etsimällä kaikkea pahaa minusta ja näin säälittävällä tavalla hän yrittää tehdä itsestään parempaa omissa silmissään. Eihän tuota jaksa kukaan loputtomiin, en ainakaan minä. =)
Koittakaa ihmiset vain pärjäillä itsenne kanssa!!! Siitä tässä elämässä on loppujen lopuksi kyse!!! Lapsetkin on vain lainassa. He kasvavat ja lähtevät. Ketään täysikäistä ei saa kahlita kiinni mihinkään. Meillä on vapaa tahto tehdä asiat kuten parhaaksi näemme. Tärkeintä on tulla toimeen itsensä kanssa!!!
Hyvää kevättä kaikille!!!
Oman mieheni kanssa olen elänyt 16v. ja tähän aikaan on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Neuvokseni sinulle, ole kärsivällinen ja kuuntele naistasi sillä hänellä on ilmeisesti jokin kriisi meneillään. Jos hän todella rakstaa sinua, se menee ohi. Jokaisella täytyy kuitenkin olla oma elämä, vaikka eletään parisuhteessaa. Meidän suhteessa on ollut viileitä kausia ja ollaan tapeltulkin. Nyt ollaan parhaita kavereita ja luotetaan toisiimme!
Siis tulin hieman kyllästyneeksi asuttuamme vuoden saman katon alla. Kerroin tästä suoraan kumppanilleni ja hänpä alkoikin panostaa minuun erilailla. Nyt olen taas onneni kukkuloilla. Tsemppiä. Panostaahan voi monella lailla, vaikka kehaisemalla ja kuuntelemalla, huomioimalla.
Ei se aina auta vaikka kuinka huomioi, panostaa jne toiseen ihmiseen. Itselläni on aivan ihana mies joka huomioi minut jne, mutta silti haluan vain vapautta ja muuttaa omilleni....jonkinlainen kyllästyminen iski, eikä tunnu menevän ohi. Ainut vaihtoehto lienee lähteä eriteille..surullista, mutta totta!
Sehän se. Provosoivasti ja ehkä totuuden vastaisestikin väitän, että naistenkin pitäisi oppia panostamaan enemmän suhteeseen. Mieheltä ei voi vaatia sellaista, mitä mies ei voi antaa. Se on juuri sitä henkistä kasvua. Mies voi tehdä pikkuasioita, kysellä, toteuttaa pieniä haaveita ja huomioida naistaan, mutta mies ei voi muuttua muuksi kuin on.
Naiset kaipaa yleensä suuria tunteita, miehet kuvittelevat, että homma hoituu kotiin "vain olemalla". Kantsii lukea (niin jätetyn kuin jättäjän) Liian hyvä mieheksi-kirja. Monta monituista seikkaa jotka itsen pakotti aikoinaan vastaavassa tilassa jättäjänä miettimään.
"Naiset kaipaa yleensä suuria tunteita, miehet kuvittelevat, että homma hoituu kotiin "vain olemalla"."
Olen yrittänyt järjestää pieniä (hassuja) yllätyksiä. Leiponut, tuonut kukkia, laittanut hyvää ruokaa, vienyt romanttiseen elokuvaan ja hassutellut.
Valitettavasti olen köyhä kuin rotta enkä pysty mitään luksusta järjestämään. Ehkä se sitten tähän lompakon paksuuteen kaatuikin.
Tunnut mukavalta ihmiseltä, järkevältä ja herkältä. Vaikutat juuri sellaiselta mieheltä jonka kanssa on hyvä olla niin arkena kuin juhlana. Jos sinun kumppanisi on nyt lähtemässä suhteesta, niin usko että hän myös sen tekee. Ei hän ole sinun naisesi vaan joku muu. Jos todella rakastaa toista ei suhde voi kaatua vain siksi että se on arkipäiväistynyt. Perun sanani, siis tietenkin voi mutta mielestäni silloin suhde ainakin jommankumman taholta on perustunut vain olemisen tarpeeseen. Usko pois "tavallinen", että sinä saat jonkun ihmisen vielä erittäin onnelliseksi, uskothan! Äläkä luulekaan että se onnellinen ihminen tulee välittämään siitä onko sinulla rahaa ostaa jotain vai ei. Kuule, nyt voin sanoa että silmäni ihan kostuvat kun yritän saada sinulle viestini perille. Sure surusi jos nykyinen suhteesi päättyy, mutta älä ikinä syytä itseäsi siitä. Minun kesti jonnin aikaa ennen kuin löysin nykyisen mieheni jonka kanssa olemme olleet yhdessä viisi vuotta ja naimisissa kahdekan kuukautta. Hän ei ole rikas, en minäkään :) Jaksan vain olla niin valtavan onnellinen hänen kanssaan. Hän on minun perheeni, minun toinen puoleni.
Me ihmiset olemme toki niin erilaisia ja ei voi ajatella että jokainen HALUAA turvallisen ja arkipäiväistyvän suhteen, toiset todella tarvitsevat aivan jotain muuta.. Kun kohtaa sen "oikean" ei enään tarvitse miettiä mitä haluaa, ymmärrätkö? Ilmeisesti sinun kumppanisi ei ole tavannut oikeaa, eli sinua. En usko että hänellä on menossa jokin kriisi ja jos onkin, ei hän ole sinun kanssasi onnellinen ja usko pois et sinäkään jos hän päättää vielä jäädä.. Tulee vielä päiviä jollon sinä kadut ettei hän lähtenyt ja hän katuu myös. Jos tuo tilanne on jo noin pitkällä että hän on lähtemässä niin rohkaise häntä siihen ja anna hänen mennä. Tulet vielä huomaamaan miten onnellinen sinä olet kun kohtaan tulevan kumppanisi, uskothan minua "tavallinen"?
Kaikkea hyvää sinulle ja ota ihan iisisti, anna tunteiden palaa ja nauti elämästäsi!
Voin kyllä miehenä yhtyä tuohon edelliseen viestiin 100%.
Suhteeseen tarvitaan aina kaksi ihmistä, ja sen onnistumiseen vaaditaan 100% sitoutuminen, luottamus ja halu molemmilta puolilta. Jos toisella ei näitä ole, ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä tehdä muuta kuin antaa tämän mennä.
Aika parantaa haavat ja aivan varmasti kohdalle tulee vielä se joka on valmis panostamaan suhteeseen juuri sinun kanssasi.
Itse kävin pitkäaikaisen eroprosessin 5 vuoden suhteesta. Haikailin vapautta ja olin pariinkin otteeseen maapallon toisella puolella komennuksella noin puoli vuotta kerrallaan. Vaikka järki sanoi muuta, en vain kertakaikkiaan pystynyt jäämään paikalleen tähän suhteeseen vaan oli tehtävä päätös erota. Ex-puolisoni lopulta tuki päätöstä.
Olemme edeleen ystäviä, molemmilla omat uudet ihmissuhteensa ja voin kertoa että on todella hyvä olo kun tietää tehneensä sen mitä on halunnut, toteuttanut omat unelmansa ja haaveensa. Olisin ollut ikuisesti katkera puolisolleni jos olisinkin päättänyt väkisin jatkaa muuten hyvin toiminutta suhdetta. Siitä olisimme lopulta molemmat kärsineet.
Välillä kaava on vain rikottava, vaikka siihen ei mitään näennäistä syytä olisikaan. Jokainen tekee kuitenkin itsensä onnelliseksi toteuttamalla omat haaveensa. Vain olemalla itse onnellinen, voi kuvitellakaan tekevänsä toisen ihmisen onnelliseksi.
Itse kamppailen näiden samojen tuntemusten parissa. Ostimme viime syksynä avomieheni kanssa yhteisen kodin, kihloissa olemme olleet pari vuotta. Ensi kesänä oli tarkoitus mennä naimisiin, mutta kaikki kariutui itseni takia. Yhtäkkiä vaan tuli olo, että en pystykään tähän, haluan "vapauteni" ja kaikki häihin ja sitoutumiseen liittyvä ahdisti, vaikka sitä ennen olinkin iloinnut asiasta ja suunnitellut yhteistä elämää.
Avomieheni on hyvä kumppani, mitään syytä tälle ei ole. Hän ei juo, ei ole väkivaltainen, ei käy vieraissa, rakastaa minua. Meillä menee taloudellisesti hyvin, meillä on hauskaa yhdessä ja olemme haaveilleet yhteisestä tulevaisuudesta.
Kuukausi sitten petin avomiestäni. Asia tuli ilmi, mutta avomieheni on silti valmis antamaan anteeksi ja jatkamaan kanssani. En vaan tiedä omista tunteistani. En edes ymmärrä, miksi käyttäydyn näin, miksi petin ja miksi haikailen tämän miehen perään, vaikka sisimmässäni tavallaan tiedän, että se suhde ei toimisi. Minulla on jo toimiva suhde, miksi siis kaipaan jotain muuta!
Olemme avomieheni kanssa kaikesta huolimatta sovussa ja asumme yhdessä (vielä). Avomieheni on tosiaan valmis jatkamaan yhdessä, itsestäni en ole niinkään varma. En haluaisi menettää häntä, mutta kuitenkin kaipaan vapautta ja yksin oloa. Tilanne on todella vaikea ja ristiriitainen. En tiedä mitä tehdä...
huomaat, että sinulla ei ole kumpaakaan. Se olisi sinulle ihan oikein.
Tiedän sen. Ehkä parasta olisikin olla yksin. Mutta miten ihmisen tunteet voi olla näin sekaisin ja mistä tämä johtuu...
Eli anna palaa Frankie..
Ei ole sinun hyvä jäädä tuohon suhteeseesi. Unohda häät, unohda se kaikki mitä suunnittelitte. Anna miehesi mennä ja löytää uusi onni. Sinä itse olet jo tehnyt jotain sellaista joka tulee jonain päivänä kaatamaan suhteesi. Katkerat tunteet tulevat pikkuhiljaa ja miehesi tulee AINA särkemään sydämensä kun muistaa mitä olet hänelle tehnyt, sillä pettäminen on mitä hirvein loukkaus toista kohtaan. Mikään ei tule koskaan olemaan kuten ennen. Kaikki on jo mennyttä, uskotko ja ymmärrätkö mitä tarkoitan? Ota irtiotto ja näet kaiken selvemmin. Usko pois.
Näistä vastauksista heijastuu sellainen ajattelu, että on olemassa joku oikea. Minä en siihen usko.
Jos joku on ollut oikea muutaman vuoden, niin hän voi olla oikea koko loppuelämän. Se vain vaatii työtä. sama on edess hyvin todennäköisesti uudessa suhteessa. Jos ei heti, niin sitten esimerkiksi 20 vuoden avioliiton jälkeen.
Järjestetyissä avioliitoissa elävät ovat kuulemma oikeasti suht onnellisia.
Olet oikeassa. Usko pois. Pidä ajattelusi, koska se on sinun totuutesi ja uskosi. Ei kukaan voi väittää mitään toista mitä sinä et usko. Jokaisella on oma näkemyksensä asioista.
Tosiasia kuitenkin on että puoliskosi ei enään välitä sinusta sen vertaa että haluaisi jäädä. Eli ei ole oikea sinulle, etkä sinä ole oikea hänelle. Ja sinullehan ei ole ketään oikeaa, vai mitä sinä juuri totesit? Miksi siis nykyinenkään olisi? Haluat olla hänen kanssaan, mutta hän ei halua olla sinun kanssasi. Lievä ristiriita.. ööö?
En minä voisi kuvitellakaan että lähtisin rakkaani luota, en tietenkään. Voihan olla että kymmenen vuoden päästä olen eri mieltä... Tällaista tämä elämä on, se on syytä niellä. Jotkut kestää arkea huonommin, toiset paremmin. Yksi suuri ja ratkaiseva kysymys on, kenen kanssa kestää elämän arjen. Edellisessä pitkässä suhteessani en kestänyt arkea silloisen kumppanini kanssa, ei vaan pidemmän päälle natsannut. Nykyisen kanssa menee hyvin ja hänen kanssaan vuoropuhelu kulkee, hän on kasvanut minuun ja minä häneen. Tiedän kyllä että minua on potkaissut aimo onni, harvalle näin käy. Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei minulle sovi serustelu ja en kaivannut miestä kuten suurin osa ystävistäni jotka olivat suhteessa vain olemisen ilosta. Kun sitten kohtasin tämän ihmisen jonka kanssa elämää nyt katselen, oli se aika pamaus. Luonnollista, hyvää ja niin tarkoituksenmukaista.
Kyllä minäkin joskus nautin kun saan olla yksin ilman häntä, tottakai! Mutta rakastan häntä niin suunnattomasti ja luonnollisesti ettei minun tarvitse kaivata pois. Jos näin olisi, lähtisin oitis. Mitä sitä toisen kanssa on turhaan jos arki suhteessa ei tuo tyydytystä?
Mitä on arki? Sitä "normaalia" elämää tietenkin, kaikkinensa! Koko hela hoito. Eikä siitä tarvitse karkuun päästä.
Ajattelin asiaa laajemmin. Olen itse agnostikko, mutta olen lukenut tieteellisestä kirjallisuudesta, että uskovat kristityt ovat liitoissaan onnellisempia kuin ei-uskovat ja myös heidän seksielämänsä on tyydyttävämpää.
Kuitenkin uskovat menevät naimisiin usein heppoisin perustein ja nuorina sen enempiä pohtimatta. Ongelmien tullen he kuitenkin hankkivat apua ja säilyttävät tavoitteensa - liiton kestävyyden - mielessään.
Minäkin tahtoisin liiton, jossa ei oleteta tai odoteta onnea vaan rakennetaan se. Jossain välissä saattaa olla viiden vuoden kylmä kausi, mutta sen jälkeen liitto hyvinkin voi selvitä. Onko sitten järkevämpää elää viisi vuotta kylmässä suhteessa, voittaa vaikeudet ja oppia luottamaan ja sitoutumaan yhä voimakkaammin vai erota ja kärsiä erosta samat viisi vuotta ja astua uuteen liittoon yhä epävarmempana?
Niin, kaikkea voi toki tutkia ja sen perusteella vetää johtopäätöksiä. Suhteessa täytyy oikeastikin välittää toisesta ja rakastaa! En minä ainakaan aijo pelkän suhteen kestävyyden takia jäädä että se jatkuisi ja jatkuisi, jos muuten tunteeni olisivat merkittävästi kuolleet. Toisesta joko välittää tai ei välitä ja haluaa olla suhteessa tai ei olla.
Aivan hyvin voi käydä tulevaisuudessa niin että mieheni kertoo minulle että hän on ajatellut että lähtisi menemään. Päästäisin hänet hetimiten, miksi tekisin jotain muuta. Jos toinen haluaa lähteä, niin ei siinä ole mitään järkeä alkaa ruikuttamaan "että minä haluan pitkän kestävän suhteen ja hamaan loppuun asti". Kannattaa ehkä etsiä joku sellainen ihminen joka haluaa olla suhteessa juuri sen kestävyyden vuoksi ja vaikka hammasta purren. Se on ehkä helponpaa kuin etsiä sitä "oikeaa".
Hyvä suhde kestää kyllä arkipäivän, "huono" suhde ei. Sinä haluat jatkaa, hän ei. Mitä aijot tehdä? Pitää hänet väkisin? Kyseenalaistaa hänen lähtönsä? Hänellä on varmasti syynsä lähtöön.
Aivan hyvin järjestetyt liitot kestävät, mutta olisi kyllä aivan kamala makoilla jonkun ukkelin kanssa josta ei kuule välitä tuon taivaallista. Herranpieksut soikoon..
Poistun takavasemmalle...
Siis mulla on aivan samanlainen tilanne,paitsi etten ole pettänyt.Miehen kans ollaan vuosi asuttu yhdessä,ja viime syksynä ostettiin yhteinen asunto.Minäkään en ymmärrä itseäni,että mistä johtuu nämä sekavat tunteet.Haaveilen itsenäisyydestä ja vapaudesta ja omasta asunnosta.Ehkä osaksi johtuu siitä, että suurimman osan elämää asunu yksin ja oon aika itsenäinen (ja itsekäs)ihminen.Kihloihinkin mentiin vuoden vaihteessa ja nyt en pysty enää edes sormusta pitämään.Mies on kunnollinen,huomaavainen ja kiltti.Mutta itseä vaan ahdistaa..Seksielämäkin ihan kuollu.Tässä nyt pähkäilen lähteäkö vai jäädä, ja yrittää.Näin ei kuitenkaa voi jatkua loputtomiin,kummankin elämä menee vaan hukkaan.Kun tietäis mistä tää johtuu..
vähän naisten vähättelyyn, annat ymmärtää että nainen haluaa vain luksusta eikä kestä arkea myöskään. Olet pahasti väärässä. Kyllä kelpaat tuollaisena kuin olet, koko jutussa on vain jokin muu syy(jota et ehkä tiedä). Ehkei hän vaan rakasta sinua tarpeeksi ja olet ehkä liian takertuva. Ainakin kirjoituksestasi sai sen vaikutelman.
No mutta nythän on aika nauttia uudesta tilanteesta, piereskellä vapautuneesti, kaivella nenää, haista pahalle, raapia munia ja tiskata silloin kun huvittaa... ota tämä henkisen kasvun juttuna äläkä jaksa rypeä tossa läheisriippuvaisessa itsesäälissä. Soita kavereille ja käy ottamassa nuppi turvokseen noin ensi alkuun. Kyl se siitä...
"ota tämä henkisen kasvun juttuna äläkä jaksa rypeä tossa läheisriippuvaisessa itsesäälissä"
Tämähän se taitaa olla nykyajan malli. Toimiva suhde on sitä, että koko ajan on hauskaa ja seksi tekee aina gutaa (mikä vuosikymmeniä ajatellen on lopulta mahdotonta), mutta toimimaton suhde ja työn tekeminen on läheisriippuvuutta.
Miksi edes solmitte elinikäisiä suhteita, jos ette usko niihin.
19v yhdessä, josta 13 naimisissa. Meillä 3 ihanaa lasta, arki on mitä on. Mies on saanutkin päähänsä että, en ehkä vastaakaan hänen haavekuvaansa ihanne-naisesta. Olisi jo valmis lähtemään (toistaiseksi ei ole varaa...) ja toteuttamaan unelmaansa...mitä lie... Harrastelee nyt jo n 3-4 krt viikossa kuorolaulua ja käy kirkossa..ym..minä kotona hushollaan ja yritän pitää kotia Ok ja opiskelen ! Ei tässä nyt romantiikka arjessa erityisesti kuki, mutta mitä se 40v kriisi oikein onkaan??? Enkö ymmärrä miestäni??? Mikä vaivaa???
Kyllä on itselläkin epätoivoinen olo ja aika "pettynytkin " olen, mihin me avioliittolupauksessa sitten sitouduttiinkaan????
.(ps.aika parisuhdeterapeutille varattu, ehkä viisastun sitten)
Aika pitkälti kuulosti niinkuin olisin itse kirjoittanut tuon...
Ei ole kyse sukupuolisista eroista, vaan ihmistyypeistä yleensä. Saattaahan olla, että avokkisi tarvitsee vain aikaa sopeutua. Älkää luovuttako.
entisen mieheni uuden naisystävän roikkumassa parvekkeella samassa paikassa kuin minä aikoinani katselin avaruuteen ja yhtäkkiä tuli tunne, että siinäpä se kattelee kaukaisuuteen, alkaako jo kaipuuta olla vapauteen. En ihmettele yhtään.Jos vähäkään on älliä päässä niin siihen tukahtuneisuuteen ja patavanhoillisuuten ei kannata jäädä roikkumaan. Se tappaa ja harmaantuu alta aikayksikön. Niin kyllä se arki lannistaa. Varsinkin kun minun ja entisen mieheni erosta ei ole kuin vuosi ja se nainen astui heti kuvioihin. Täytyy olla yliluonnollinen olio, joka siinä harmaudessa pystyy elämään.