Tilanne on tämä...olemme olleet yhdessä vuoden, suhteessa on paljon hellyyttä, rakkautta jne. Mutta arjesta ja työstä puhuminen puuttuu. Kokonaan. Huvittavaa on, että mieheni kyllä puhuu asioista exänsä kanssa, mutta ei minun. Kun aloitimme seurustelun, hän sanoi yhdeksi "viaksi" edellisessä suhteessaan, että puhuminen ja elämä liittyi liiaksi työhön exänsä kanssa. Siltä kantilta ymmärrän, ettei hän kovinkaan esimerkiksi työasioista juttele kanssani, mutta ongelma on se, että tunnen itseni ulkopuoliseksi :( Olo on kuin nukella jota ei oleteta asioiden kiinnostavan tai jonka ei oleteta asioita ymmärtävän. Ymmärrän kyllä, ettei hän halua nykyisestä suhteestaan samanlaista kuin edellisensä oli, mutta siitä ei ole muutenkaan pelkoa.
Suhde tuntuu "vajavaiselta" tämän takia, ja asia todella häiritsee :(
Jos kysyn häneltä asioista, saan vastaukseksi "ei mitään" tai "työjuttuja"... haluaisin kuitenkin kokonaisen suhteen, jossa puhutaan asioista jotka mieltä painavat, olivat ne sitten työ-harrastus- tai mitä tahansa asioita.
Kenelläkään kokemusta vastaavasta ja ehkä jotakin neuvoja?
Suhde tuntuu "vajavaiselta" tämän takia, ja asia todella häiritsee :(
Jos kysyn häneltä asioista, saan vastaukseksi "ei mitään" tai "työjuttuja"... haluaisin kuitenkin kokonaisen suhteen, jossa puhutaan asioista jotka mieltä painavat, olivat ne sitten työ-harrastus- tai mitä tahansa asioita.
Kenelläkään kokemusta vastaavasta ja ehkä jotakin neuvoja?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hei,
Tämä nyt ei ehkä ole aivan sama tilanne kuin sinulla, mutta läheltä se liippaa, joten kerron omasta miehestäni. Eli, kun aloitimme seurustelemaan hänellä oli ollut tyytöystäviä, mutta uskoisin (en tunne heitä), että heidän kanssaan vaan hengailtiin ja oltiin, ei sen syvällisempää. No, sitten me aloimme seurustella. Itse olen sellainen ihminen joka jakaa omia mielipiteitään ja asioita jotka askarruttavat mieltä, mutta huomasin, että mieheni ei ollut samanlainen. Häntä selvästi vaivasi jokin asia, mutta kun kysyi, niin vastaus oli juuri tuo "ei mikään". Aloin lopulta tehdä niin, että "intin" asiaa, "kyllä sua nyt joku vaivaa, kerro vaan, mä kyllä kuuntelen, se helpottaa sitten". Lopulta hän alkoi itsekin puhumaan oma-aloitteisesti.
Kun riitelemme, hän yrittää sulkeutua. Sanoo, ettei osaa sanoa asioita oikein, ei halua selitellä tekojaan, kun saattaa sanoa jotain joka vain pahentaa asiaa. Tätäkin olen jauhanut hänen kanssaan jokaisessa tappelussa. Keino jolla sain hänet puhumaan oli, että kysyin kysymyksiä, joihin hän pystyi vastaamaan. Kävin riidan läpi kyselemällä "tarkoititko tätä, mitä tarkoitit, no entäs sitten tämä". Saattaa kuullostaa kamalalta, mutta se on tepsinyt. Nykyään hän on erilainen, hän on oppinut avaamaan suutaan, mikä on parempi, enhän millään pysty tietämään mikä häntä vaivaa, jollei hän sano mitään.
Tsemppiä nyt kuitenkin sulle, en tiedä onnistuuko vastaava sulla, minulla se tepsi. =)
Nimittäin se kysely....
Meidän juttu :
Olemme(olimme) olleet jo vuosia yhdessä ja yritin jatkuvasti kestää mieheni puhumattomuutta, mutta päätin sitten kokeilla tuota kysely tekniikkaa... kysyin ihan perusjuttuja (miten työpäivä oli mennyt tai mitä hänen vanhemmilleen kuului jne..), mutta mies vain etääntyi kauemmas ja kauemmas... vaikka todella näin että ongelmia oli .. tiesin vähän että työasioista johtuivat... Yritin nätisti ja riidellen, mutta mitään ei irti lähtenyt... no sitten mies päätti muuttaa pois yhteisestä kodistamme koska sanoi ettei halua puhua asioistaan kanssani(eikä kenenkään muunkaan)...haluaa kyllä seurustella, mutta ei puhua ... mitä sellainen seurustelu nyt sitten on kun vaan istutaan tuppisuina ja katsotaan telkkaria ... sillä näin meillä nyt sitten eletään...
Jos joskus hänen meille tullessa erehdyn nätisti kysäisemään että miten työpäivä meni niin mies katsoo murhaavasti ja tokaisee "että ei oo sun asias..." kenellekään hän ei mistään kerro ja pelkäänkin hänen kohta sekoavan ihan täysin... Jokaisen vakavamman aiheen hän kääntää leikinlaskuksi ja taas ollaan nolla pisteessä...
Eli kyselyä kannattaa kokeilla harkiten..
eikö se ole parempi kokeilla, kuin olla tekemättä asian eteen mitään. Sinäkin kokeilit - ei onnistunut, olen pahoillani. Mutta entäpä jos jollain toisella onnistuu? Sillä ei miehesi kaltaisia miehiä ole koko maailma täynnä. Olen kyllä todella pahoillani puolestasi, sillä puhumattomuus on kauheaa, varsinkin vielä jos ystävällisesti kyselet asioista ja saat vaan riitaa aikaiseksi.
Et oo kuule ainoa nainen, joka yrittää kestää puhumatonta miestä!!
Olen myös reilun vuoden seurustellut miehen kanssa, joka ei oikein osaa avautua yhtään mistään asiasta mulle. Oon todennut, ettei kerro henk.koht. asioitaan muillekaan tosin.
Mielestäni suhde ei kehity eikä kukoista, jos kumppanukset eivät ole toisilleen avoimia. Se juuri tekisi suhteesta tärkeän, kestävän, antoisan. On outoa, kun toinen pitää kaiken sisällään. Mutta meitä ihmisiähän on moneen junaan. Mietiskelen tässä vain, etten voi jatkaa suhdettamme, jos tilanne ei muutu. Koska kaikkihan me sen tiedämme, että esim. seksin osuus/merkitys? suhteessa vähenee ikää myöten, silloin olisi sen henkisen puolen ja keskustelun osuuden toimiminen aina vain tärkeämpää. Siis jos olemme tosimielellä, tulevaisuuttakin ajatellen seurustelemassa.
Joku tuossa antoi sulle vinkkinä "lypsämisen" eli kyselemällä saisi toisen puhumaan enemmän. Taidan yrittää sitä itsekin. Jos se auttaisi, nauttisin suhteestamme huomattavasti enemmän. Nyt tuntuu välillä siltä, ettei miesystäväni oikein täysin luottaisi muhun, kun avautuminen on niin vaikeaa.
Itsekin oon huomannut, että jätän kertomatta asioita, ihan vaan "piruuttani". No, toi ei johda mihinkään, tiedän sen.
Mutta puhumattomuus todella ärsyttää...
Koitetaan selvitä!
Älä tuomitse tai vaadi puhumista henkilökohtaisista asioista vaan kannusta ja rohkaise kertomista. Usein juuri se tapa millä asioista aletaan puhumaan on usein se mikä saa jotkut vaikenemaan.
oikeassa, mykkä piru.
Eihän kukkokaan käskien laula, miten sitten mies puhuisi!
Tarinalla on myös kääntöpuolensa: Mitä enemmän saa miehen inspiroiduksi puhumaan, sitä vähemmän saa itse puhua! Sitten kun mies oikein innostuu esitelmöimään niin ei saa edes suunvuoroa! Siinä sitä onkin taas jaksamista..
minun mies taas ei mitään muuta teekään kun selittää minulle suu vaahdossa työasioitaan tai mitä muuta tylsää hyvänsä, enkä jaksaisi millään kuunnella sitä iänikuista itsekehuista jaaritusta aamusta iltaan. Niinpä yksinkertaisesti suljenkin korvani ja olen vain kuuntelevinani. Olisin ikionnellinen jos se pitäisi edes sekunninkin turpansa joskus kiinni
Kultani on ohjemistosuunnittelija, enkä ymmärrä hänen työjutuistaan paljoakaan, mutta en silti tykkää siitä että minulle vastataan aina "ei mitään", "jotain vaan" tai "en jaksa selittää".
Tiedän tunteesi, mutta en ole keksinyt siihen vielä ratkaisua.