Muutama viikko sitten putosi elämältä pohja. Mies jonka kanssa olimme olleet enemmän tai vähemmän yhdessä viitisen vuotta ilmoitti että on löytänyt elämänsä naisen. Vielä kuukausi takaperin sain häneltä meistä kirjoitettuja runoja jossa kuvailtiin elämää suurempaa rakkautta ja hän melkein päivittäin tuolloin ylisti elämäänsä kun hänellä oli minut ja yhteinen tytär. Olemme ajoittain olleet erossa ns. tauolla eikä hänellä koskaan ole ollut ketään sinä aikana, kun minä taas olen kokeillut seurustella ja jatkaa elämääni. Hän aina sanoi ettei voisi kuvitellakaan olevansa muiden kanssa kuin korkeintaan seksin takia, koska minua parempaa ei ole, että mieluummin hän sitten on yksin. Minä typerä uskoin kaiken. Yritin taistella tunteitani vastaan, koska tämä ex on hyvin vaikea ihminen; on päihdeongelmaa, narsismia.. Mutta viimein sitten tajusin että en pystynyt olemaan kenenkään muun kanssa kun hän oli se oikea, lapseni isä.
Kaikki nuo puheet meidän suuresta rakkaudesta olikin sitten vaan romanttista paskaa. Hän on runoilija hyvin kuvaan sopivalla luonteella; rakastaa melankoliaa, nostalgiaa ja romantiikkaa. Olin pelkkä ajatus rakkaudesta, runon aihe. Nyt olen miettinyt pystyykö tämä ihminen edes rakastamaan ketään. Hän vain rakastaa rakastamisen ideaa. Ei kai aito rakkaus lopu tuosta vaan kun parempi tulee vastaan!? Siis kun hän päätti lopettaa suhteemme sen jälkeen kun oli muutaman viikon ajan kirjoitellut naisen kanssa ja muutaman kerran vissiin nähnyt hänet. Minun logiikka ei tähän taivu. Kun itse kielsin itseltäni kaikki tarpeet hellyyteen ja seksiin kun koin meidän suhteemme niin tärkeäksi. En tuntenut yleensä häntä kohtaan muuta kuin vihaa ja ällötystä, enkä siksi pystynyt häneen koskea, antaa hellyyttä. Sovimme että odotamme ihan rauhassa; jos tunteet olivat siellä joskus olleet ne voisivat tulla vielä takaisin. Että kun antaisin kokonaan anteeksi kaikki ne pettymykset mitä hän minulle oli tuottanut, voisin taas antaa rakkautta avoimesti. Minä olin valmis tekemään kaiken tuon, tekemään töitä sen eteen että lapsella olisi joskus ehjä koti ja toisiaan rakastavat vanhemmat. Ja niin väitti tämä mieskin, suurin osa tästä roskasta tuli hänen suustaan. Hän vakuutti että edettäisiin minun tahtiani ja minusta edistystä olikin jo tapahtunut; pystyimme keskustelemaan avoimesti näistä tunteistani ja muutaman kerran harrastimme seksiäkin. Olin kovin toiveikas tulevaisuuden suhteen ja sijoitin tähän suhteeseen todella paljon- niin paljon tein töitä itseni kanssa ja yritin selvittää syvimpiä tuntojani.
Nyt tunnen itseni hölmöksi. Olen sen usealta taholta jo kuullutkin, että enkai nyt kuvitellut että suhde voisi kestää tai että on ihan normaalia että sitä nyt viimeistään viiden vuoden jälkeen lähdetään eri suuntiin. Äitini jopa sanoi että olettehan te nuoria ihmisiä, kai se nyt oli odotettavissakin että jotain romansseja tulee!!! Olenko todella ainut ihminen joka on sitä mieltä että sitä yritetään viimeiseen asti sen ihmisen kanssa johon on sitoutunut!? Emme olleet naimisissa, emme kumpikaan nähneet sille mitään syytä. Minä luulin että myös mies oli ihan tosissaan. Minulle lapsen syntymä oli se viimeinen piste iin päälle. Kun aloin ajatella etten välttämättä jaksa elää miehen kanssa kun hänellä on niin paljon ongelmia, luovuin samalla unelmistani. En hetkeäkään ajatellut että nyt sitten hommaan vaan uuden miehen ja uutta pullaa uuniin vaan. Kun seurustelin tämän "tauon" aikana, en pystynyt ajattelemaan mitään yhteistä tulevaisuutta seurustelukumppanini kanssa, se oli ikäänkuin ajanvietettä. Siksi se tuntuikin niin väärältä kun tiesin että se miehen/isän paikka oli ikäänkuin varattu jo, vaikka yritin kyllä kitkeä nämä ajatukset päästäni ja jatkaa eteenpäin elämääni.
Nyt on sitten aika tyhjä olo. Olen yrittänyt ajatella niin että tämä on ihan ok, nyt vaan alan seurustella sitten kun joku mukava mies tulee vastaan ja että voisin vielä saada sen kaiken mistä olen unelmoinut eli perheen joka pysyy yhdessä, joka olisi elämän pohja. Tietysti meillä on tytön kanssa kaksistaankin hyvä olla, mutta haluaisin hänelle sisaruksen ja tukiverkon elämään, kun sukulaisia meillä ei pahemmin ole. Mutta jotenkin sitä on vaan niin epätodellinen olo, huijattu ja petetty. Jotenkin on vaan niin vaikeaa enää luottaa kehenkään. Itkettää vaan juuri nuo lauseet mitä on saanut kuulla, että tämä on ihan normaalia, ei suhteet kestä.. No ei kai ne kestä jos on moraali noin alhaalla, että lähtee heti ensimmäisen mukaan josta tulee hyvä olo. Tottakai se on helpompaa aloittaa alusta jonkun kanssa kun mitään kaunoja ei ole. Siihen vielä päälle suloinen ihastumisen tunne, niin ah! Eikö kukaan enää osaa sitoutua!?
Toisaalta kaikenhan pitäisi nyt olla aivan mainiota; eihän minulla ollut mitään helliä tunteita miestä kohtaan, joten tuska menettämisestäkään ei ole niin paha. Pettymys on oikea sana! Vahvoja tunteita minulla on häntä kohtaan, varmaan tulee aina olemaan. Välittämistä ja lämpöä, en haluaisi hänelle mitään pahaa. Mutta ajoittain olen jopa ollut helpottunut, että nyt joku muu joutuu selviämään tämän mahdottoman ihmisen kanssa. Nyt elämä on tietysti helpompaa, mutta tyhjyys ja kylmä viima käy sydämen läpi. Luottamus on mennyt ja usko ihmisiin. Hän oli se ainut johon uskoin täysin. Ja hänkin oli pelkkää harhaa, heikko ihminen, pelkuri.
Kaikki nuo puheet meidän suuresta rakkaudesta olikin sitten vaan romanttista paskaa. Hän on runoilija hyvin kuvaan sopivalla luonteella; rakastaa melankoliaa, nostalgiaa ja romantiikkaa. Olin pelkkä ajatus rakkaudesta, runon aihe. Nyt olen miettinyt pystyykö tämä ihminen edes rakastamaan ketään. Hän vain rakastaa rakastamisen ideaa. Ei kai aito rakkaus lopu tuosta vaan kun parempi tulee vastaan!? Siis kun hän päätti lopettaa suhteemme sen jälkeen kun oli muutaman viikon ajan kirjoitellut naisen kanssa ja muutaman kerran vissiin nähnyt hänet. Minun logiikka ei tähän taivu. Kun itse kielsin itseltäni kaikki tarpeet hellyyteen ja seksiin kun koin meidän suhteemme niin tärkeäksi. En tuntenut yleensä häntä kohtaan muuta kuin vihaa ja ällötystä, enkä siksi pystynyt häneen koskea, antaa hellyyttä. Sovimme että odotamme ihan rauhassa; jos tunteet olivat siellä joskus olleet ne voisivat tulla vielä takaisin. Että kun antaisin kokonaan anteeksi kaikki ne pettymykset mitä hän minulle oli tuottanut, voisin taas antaa rakkautta avoimesti. Minä olin valmis tekemään kaiken tuon, tekemään töitä sen eteen että lapsella olisi joskus ehjä koti ja toisiaan rakastavat vanhemmat. Ja niin väitti tämä mieskin, suurin osa tästä roskasta tuli hänen suustaan. Hän vakuutti että edettäisiin minun tahtiani ja minusta edistystä olikin jo tapahtunut; pystyimme keskustelemaan avoimesti näistä tunteistani ja muutaman kerran harrastimme seksiäkin. Olin kovin toiveikas tulevaisuuden suhteen ja sijoitin tähän suhteeseen todella paljon- niin paljon tein töitä itseni kanssa ja yritin selvittää syvimpiä tuntojani.
Nyt tunnen itseni hölmöksi. Olen sen usealta taholta jo kuullutkin, että enkai nyt kuvitellut että suhde voisi kestää tai että on ihan normaalia että sitä nyt viimeistään viiden vuoden jälkeen lähdetään eri suuntiin. Äitini jopa sanoi että olettehan te nuoria ihmisiä, kai se nyt oli odotettavissakin että jotain romansseja tulee!!! Olenko todella ainut ihminen joka on sitä mieltä että sitä yritetään viimeiseen asti sen ihmisen kanssa johon on sitoutunut!? Emme olleet naimisissa, emme kumpikaan nähneet sille mitään syytä. Minä luulin että myös mies oli ihan tosissaan. Minulle lapsen syntymä oli se viimeinen piste iin päälle. Kun aloin ajatella etten välttämättä jaksa elää miehen kanssa kun hänellä on niin paljon ongelmia, luovuin samalla unelmistani. En hetkeäkään ajatellut että nyt sitten hommaan vaan uuden miehen ja uutta pullaa uuniin vaan. Kun seurustelin tämän "tauon" aikana, en pystynyt ajattelemaan mitään yhteistä tulevaisuutta seurustelukumppanini kanssa, se oli ikäänkuin ajanvietettä. Siksi se tuntuikin niin väärältä kun tiesin että se miehen/isän paikka oli ikäänkuin varattu jo, vaikka yritin kyllä kitkeä nämä ajatukset päästäni ja jatkaa eteenpäin elämääni.
Nyt on sitten aika tyhjä olo. Olen yrittänyt ajatella niin että tämä on ihan ok, nyt vaan alan seurustella sitten kun joku mukava mies tulee vastaan ja että voisin vielä saada sen kaiken mistä olen unelmoinut eli perheen joka pysyy yhdessä, joka olisi elämän pohja. Tietysti meillä on tytön kanssa kaksistaankin hyvä olla, mutta haluaisin hänelle sisaruksen ja tukiverkon elämään, kun sukulaisia meillä ei pahemmin ole. Mutta jotenkin sitä on vaan niin epätodellinen olo, huijattu ja petetty. Jotenkin on vaan niin vaikeaa enää luottaa kehenkään. Itkettää vaan juuri nuo lauseet mitä on saanut kuulla, että tämä on ihan normaalia, ei suhteet kestä.. No ei kai ne kestä jos on moraali noin alhaalla, että lähtee heti ensimmäisen mukaan josta tulee hyvä olo. Tottakai se on helpompaa aloittaa alusta jonkun kanssa kun mitään kaunoja ei ole. Siihen vielä päälle suloinen ihastumisen tunne, niin ah! Eikö kukaan enää osaa sitoutua!?
Toisaalta kaikenhan pitäisi nyt olla aivan mainiota; eihän minulla ollut mitään helliä tunteita miestä kohtaan, joten tuska menettämisestäkään ei ole niin paha. Pettymys on oikea sana! Vahvoja tunteita minulla on häntä kohtaan, varmaan tulee aina olemaan. Välittämistä ja lämpöä, en haluaisi hänelle mitään pahaa. Mutta ajoittain olen jopa ollut helpottunut, että nyt joku muu joutuu selviämään tämän mahdottoman ihmisen kanssa. Nyt elämä on tietysti helpompaa, mutta tyhjyys ja kylmä viima käy sydämen läpi. Luottamus on mennyt ja usko ihmisiin. Hän oli se ainut johon uskoin täysin. Ja hänkin oli pelkkää harhaa, heikko ihminen, pelkuri.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi!Mä olen toosi tosi pahoillani! Mä oon 22v.tyttö, tosi kauniiksi kehuttu, mukavaksi, herttaiseksi jne..ja mun miehen kans oltu yhes 4 v. kuukaus vajaa.. viel viikko sit se sanoi rakastavansa mua.. eikä halua ketään muuta.. eikä kaipaa yhenillanjuttuja, kehuu mua usein kauniiksi.. MUT nyt haluaa pitää breikin..voisko olla et 30v. kriisi kolkuttaa..en tiedä.. tai haastava työ tai muut huolet painaa.. haluan vain olla hänen tukenaan, niin myötä- ja vastamäessä!Ei asuta yhessä.. vielä.. olen siitä puhunut n. 2v..ja nyt hän puhelimes sanoi muutama pvä sit, et ehkä kaikki mun oikut ni johtuu siit ettei asuta yhes..Mun mielest vois ottaa sen riskin.. Et haluaakohan hän nyt breikin aikana miettiä, ottaako riski muuttaa yhteen..?KUn aikaisemmin ei oo halunnu ees oikee puhua siitä, sanoo aina vaa ettei oo valmis.Mun hälytyskellot ois silloin pitänyt soida ja lujasti ja ottaa takapakkia, eihän nainen saa oottaa miestä monta vuotta??Mut mä oon oottanu, koska en voi olla kenenkää muunkaa kuin Hänen. Olen haaveillut hänen kanssaan lapsista, voin kuvitella että ollaan kuin perhe.. hänessä on kaikki ainekset, mitä haluan aviomieheltäni ja lapsieni isältä! Ja uskon, että hän ajattelee myös musta samoin..Joo oonhan mä ollu oikukas.. mut ne on tosi typerii juttui, ja mä viel kasvan henkisesti ja saan lisää varmuutta.Oon suuttunut mm. siitä et itse kysyn häneltä: Onko toi susta kaunis, ja hän sanoo usein et ei se rumakaan oo tai on nätti, muttei NIIN kaunis kuin SINÄ!!!!!Niin sit saatan viel suuttua siit, et jaa-has.. etc..Noista asioista ei varmasti sitte enää riidellä kun on perhe.. sitten meil on huolena TÄRKEÄT asiat, kuten kumpi vie lapset hoitoon, miten hoidetaan raha- asiat.Ja niistä selviämme, selviäväthän muut ihmiset myös samoista asioista. Ja nyt on ollu mun osalta riitoja ku meen Hänen asuntoonsa, hän sanoo et voit sä tänne tulla mut MÄ haluun PELATA..(pelaa tietokonepelei 1 asti yöhön, ku mun pitäs nukkua siin metrin päässä ja herätä esim. klo 6-7, ni oon sit TOOOSI väsynyt aina!!!).Mun mielest se haluaa ja onkin enemmän sen tietokoneen kanssa, oikeasti!..no Nyt kuitenki break menos 4:ttä päivää.. ja jos Hän haluaa mut, niin mielestäni HÄn ottaa MUHUN yhteyttä? Vai mitä mielipiteitä?Mitä mun pitää ajatella.. vai ajattelenko mitään ja jatkan vain elämääni...................
Olen poikaystäväni kanssa seurustellut reilun 4 kuukautta ja olen sanonut hänelle että rakastan häntä ja hänkin pitää ja välittää minusta. Kaikki sai alkunsa suomi24 treffeissä mutta nyt hän ei enää tiedä mitä ajatella. On kuin hänen tunteensa olisivat täysin sekaisin.
Minä en ole käynyt treffien sivuilla viimeeksi kuin helmikuussa mutta tänäänkun ne aukesivat uudestaan kovin laajan haun kautta katsomassa koska hän on viimeeksi siellä vieraillut,, ja nimpä niin, muutama viikko sitten kun meillä tuntui alkavan mennä huonommin ja yhteydenotto hiljeni ja muuttui jollain tavoin kylmemmäksi.
Asumme eri kaupungeissa, välimatkaa n. 70 kilometriä mutta sen tiedän että mulla on vahvoja tunteita häntä kohtaan ja toivon yhteistä tulevaisuutta. Sanoin hänelle että eikö kulta voitaisi lopettaa treffi sivuilla käynti,(sillä se kalvaa, olen puhunut hänelle asiasta) mutta hän ei reagoinut. Jätinpä sitten itsellenikin voimaan mutta en ole siellä halunnut käydä sillä olen jo löytänyt vierelleni rakkaimman ja tärkeimmän ihmisen. Ilmeisesti hän ei ole... Sattuu syvälle sydämeen!
Mies vain kusettaaa sinua ,paskat uskoa mitään ,kun hän sinua kauniiksi kehuu .Ne ovat katoavia arvoja ,vain tosiasiat kestää .Vaikutat narsistiselta ja vähän tyhmältä .opiskele ja tee omaa tulevaisuutta ,äläkä lapsista turhia haaveile ,jos jäpä noin itsekeskeinen .tilanne vain pahenee ,kun lapset tulevat .Katso sitten kunnon poika joka valmis parisuhteeseen ja vastuuseen .ja ota osa taloudesta vastuullesi .seiso omilla jaloillasi .