lähdin nyt purkamaan tunteitani tänne.. Pää on ihan sekaisin, tilanne on mikä on enkä tiedä mitä ihmettä tehdä.
Asun avoliitossa mieheni kanssa. ollaan oltu jo 8vuotta yhdessä. Meillä on kaksi pienokaistakin. Suhteemme on ollut aika vaikea jo pitkän aikaa, n.2vuotta "väkisin yrittämistä", hyviäkin aikoja tohon kyllä jonkin verran mahtuu. Ollaan ihan erilaisia, itse olen aika touhukas ja haluan tehdä asioita. ja olla lasten kanssa sekä ulkoilla paljon heidän kanssaan. Mieheni on taas suoraan sanoen VÄTYS! hän kyhnöttää kaiken vapaa-aikansa tietokoneen ääressä, ei osallistu perhe elämään oikeastaan yhtään. Meillä on ollut kunnon tappelut tästä asiasta useasti. En ole onnellinen, eikä asiat ole muuttuneet vaikka ollaan juteltu monesti. olen kertonut pahasta olostani, mutta mieheni ei edes juttele kanssani. tuntuu, että oon itsestään selvyys ja kotiorja hänelle.
Päätettiin jo kerran että erotaan, mutta silloin mieheni itki ja sanoi parantavansa tapansa, suostuin taas yrittämään, ja jonkin aikaa menikin hyvin kunnes taas palattiin samaan paskaan. Ero on vaikeeta kun on lapsia, en haluaisi "riistää" heitä mieheltäni, vaikka eipä hän niin hyvä isä malli heille aina olekaan. Minulle pienokaiset ovat kaikki kaikessa, ja harmittaa kun mieheni valitsee tietokoneen enne heitä. en enää viitsii lähteä ilman lapsia mihinkään, kun en voi luottaa mieheeni. ei hän lasten perään katso ja on kuuro-sokea kun istuu tietokoneen äärellä.
Itse olen asioita miettinyt niin paljon päässäni, tuntuu että pää hajoaa.. itken ihan pienistä asioista ja olen hermostunut. Sen voin jo myöntää, etten rakasta enää miestäni kuin avopuolisoa, enemmän hän on kaveri. tätä en ole miehelleni kertonut. Useasti haaveilen rakastumisesta ja toisenlaisesta elämästä. Kaipaan sitä tunnetta, että rakastaa ja ihailee toista. olisi mies rinnalla ja voisi puhua asioista sekä tehdä kaikenlaista kivaa yhdessä. sitä en voi vielä saavuttaa, kun on vanhat sotkut selvittämättä.
Tämä tuli nyt tosi lyhkäsesti tähän, voisin kirjoittaa meidän huonosta parisuhteesta kirjankin :) ..sainpahan purettua vähänkin.. ja kaikki mielipiteet tästä tilanteesta ovat tervetulleita..
Asun avoliitossa mieheni kanssa. ollaan oltu jo 8vuotta yhdessä. Meillä on kaksi pienokaistakin. Suhteemme on ollut aika vaikea jo pitkän aikaa, n.2vuotta "väkisin yrittämistä", hyviäkin aikoja tohon kyllä jonkin verran mahtuu. Ollaan ihan erilaisia, itse olen aika touhukas ja haluan tehdä asioita. ja olla lasten kanssa sekä ulkoilla paljon heidän kanssaan. Mieheni on taas suoraan sanoen VÄTYS! hän kyhnöttää kaiken vapaa-aikansa tietokoneen ääressä, ei osallistu perhe elämään oikeastaan yhtään. Meillä on ollut kunnon tappelut tästä asiasta useasti. En ole onnellinen, eikä asiat ole muuttuneet vaikka ollaan juteltu monesti. olen kertonut pahasta olostani, mutta mieheni ei edes juttele kanssani. tuntuu, että oon itsestään selvyys ja kotiorja hänelle.
Päätettiin jo kerran että erotaan, mutta silloin mieheni itki ja sanoi parantavansa tapansa, suostuin taas yrittämään, ja jonkin aikaa menikin hyvin kunnes taas palattiin samaan paskaan. Ero on vaikeeta kun on lapsia, en haluaisi "riistää" heitä mieheltäni, vaikka eipä hän niin hyvä isä malli heille aina olekaan. Minulle pienokaiset ovat kaikki kaikessa, ja harmittaa kun mieheni valitsee tietokoneen enne heitä. en enää viitsii lähteä ilman lapsia mihinkään, kun en voi luottaa mieheeni. ei hän lasten perään katso ja on kuuro-sokea kun istuu tietokoneen äärellä.
Itse olen asioita miettinyt niin paljon päässäni, tuntuu että pää hajoaa.. itken ihan pienistä asioista ja olen hermostunut. Sen voin jo myöntää, etten rakasta enää miestäni kuin avopuolisoa, enemmän hän on kaveri. tätä en ole miehelleni kertonut. Useasti haaveilen rakastumisesta ja toisenlaisesta elämästä. Kaipaan sitä tunnetta, että rakastaa ja ihailee toista. olisi mies rinnalla ja voisi puhua asioista sekä tehdä kaikenlaista kivaa yhdessä. sitä en voi vielä saavuttaa, kun on vanhat sotkut selvittämättä.
Tämä tuli nyt tosi lyhkäsesti tähän, voisin kirjoittaa meidän huonosta parisuhteesta kirjankin :) ..sainpahan purettua vähänkin.. ja kaikki mielipiteet tästä tilanteesta ovat tervetulleita..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiva kuulla etten ole ainoa jolla on sama kohtalo. Kurja että pitää olla näin.
Millon olette saaneet olla viimeksi kahden? Voisko se helpottaa tilannetta että lähtisitte kahdestaan pienelle piristys reissulle, tai että veisitte lapset hoitoon pariksi päiväksi että saisitte olla rauhassa?
Miehen pitäis saada silmänsä auki, tiedän, taitaa olla helpompi hakea neulaa heinäsuovasta.
Toinen vaihtoehto on että jätät kylmästi lapset miehen hoitoon ja lähdet yksin päivän-kahden reissuun, sen pitäis ravisuttaa miestä tajuamaan ettei kotiäidin työ ole mitään harrastusta.
Tiedän että vaikeeta tämäkin on jos ei mieheen voi luottaa, mutta jos hänen on pakko niin kait hän sen verran vastuuntuntoinen on että hoitais lapset.
Muistuta miestäsi siitä kerrasta jolloin meinasitte erota ja kun hän itkien lupasi muuttua, kerro että hän on taas samanlainen kun sillon aikaisemmin ja että hänen on aika taas muuttua.
Muuta en nyt keksi sanoa, kun on niinku itelläki lehmä ojassa.
Toivon että selviätte ja että teille tulee ihana kevät ja kesä.
ps. Koita keksiä jokin harrastus mistä miehesikin olisi kiinnostunut ja mitä voitte koko perheen kanssa tehdä yhdessä.
ollaan yritetty tehdä asioita keskenäänkin, mutta se on aika vaisua. juttua kun ei saa millään aikaseksi. jos mua kiinnostais puhua tietokoneista niin sitten kyllä juttu luistais. sillä on kyllä mun mielestä riippuvuus jo tullut tietokoneeseen. vaikka hän lupaa ettei ole esim. yhteen päivään tietokoneella, niin silti on. monta lupausta on jo pettänyt, pieniä ja suuria. Olen niin monta kertaa pettynyt mieheeni, että oon jotenkin jo turtunut, enkä odota häneltä enää mitään. ahdista oikein ajatella, että onko se tosiaan tällasta koko lopun elämää.
Mä tiedän et mun pitäis ryhdistäytyy. itse voin vain vaikuttaa ja muuttaa asioita. kun ei se mieheltä enää kertekaikkiaan onnistu. olen miettinyt eroa ja tulevaisuutta paljon. mutta sitten tulee ihan paha olo.. mut on mun nyttenkin paha olla. välillä kun itken niin oikein oksettaa.
kyllähän mä siitä vielä välitän, siksi se on niin vaikeeta. mut eihän se näinkään voi jatkua. läheisyyskin puuttuu meidän suhteesta täysin. ei mitään huomion osoituksia, paitsi sillon kun hän haluaa myös "jotain muuta". se on vaikeeta syttyy, kun tunteet on muuttunut ja tuntee itsensä tois arvoseksi.
menipäs tää nyt vallan synkistelyksi.. onhan tässä elämässä jotain hyvääkin :) (lapset ja ihanat vanhemmat ja ystävät) niiden avulla jaksan.
Annas kun arvaan:
miehelläsi oli tietokone jo tavatessanne,
eikä ole muuttunut koko aikana?
Oliko hänellä ylihuolehtivainen äiti, joka teki kaiken valmiiksi, eikä hänen ole tarvinnut osallistua mihinkään?
Vaikeeksi menee elämä jos mukana on kolmas pyörä,
tässä tapauksessa tietokone.
Raskasta on myös jos joutuu huolehtimaan kolmesta "lapsesta" yksin.
Tiedäthän: Äitii, tuu pyyhkimään!
Kyseessä on riippuvuussuhde kumppanisi osalta.
Tiedät kyllä itsekkin miten asiasi ovat ja missä jamassa ne oikeasti ovat :) olet ihan oikeassa siitä mistä puhuit eli saat vahvistuksen kysymyksellesi.
Sinulla kuten meillä kaikilla on vain yksi elämä, eläkää sitä ja keskittykää itseenne. kumppani (kuka sit onkaan) tulee olemaan tasavertainen kanssanne kun sen aika on.