Väkivaltaisuus oli tilapäinen häiriö suhteessamme. Ei kumpikaan koskaan ennen ole ollut uhri tai tekijä. Meille kävi niin, välit tulehtuivat, riitaantuivat, kumpikaan ei antanut periksi, mutta tunteet kävivät kuumina. Ylpeyttä, loukkauksia, loukatuksi tulemista jne. Ja sitten alkoi mäiskintä, ei vakavasti, mutta pari kertaa kävi pahasti - minulle. Mies ei tarkoittanut ja tajusi sen heti välittömästi teon päälle. Toinen kerta oli viimeinen. Kesällä tulee kaksi vuotta. Olemme tehneet ja teemme edelleen paljon töitä (ei enää olekaan niin pahoja tilanteita) ettei tilanteet pääse niin pahoiksi ja opimme purkamaan raivon muuhun kuin toiseen. Minä en tietenkään koskaan saanut mitään vahinkoa aikaiseksi, heittelin lehtiä, vaatteita, tyynyjä miestä kohti. Lähinnä potkin seiniä (niissä on oikeita reikiä;) )
Väkivalta tyrehtyi, riidat vähenivät, päästiin ongelmien ytimeen. No, ei aivan kaikki riidat ole ohi, mutta mihinkään avioriidan vertaiseen emme enää pääse. En pelkää miestäni. Tiedän ettei hän enää tee minulle mitään, enkä minä hänelle. En ole koskaan halunnutkaan satutttaa häntä. Olen vain halunnut että hän ymmärtäisi kuinka pahalta hänen sanansa ja tekonsa minuun sattuu, kun sanat eivät riittäneet. Vastaavasti hän käytti voimakeinoja kun sanat eivät riittäneet. Nyt siis olemme löytäneet sanat....
Mutta yksi pieni ongelma meille ilmestyi.... kaipaan mieheni läheisyyttä, samoin hän minua. Voimme maata sylikkäin, nukkua sylikkäin, kosketella kaikin tavoin paitsi... en halua että koskee intiimisti. Minä voin kyllä koskea häntä, se ei tunnu pahalta, paitsi miehen mielestä. Ymmärrän hyvin, häntä rassaa myös se ettei voi koskea minua. En tiedä mitä asialle voi tehdä. Minusta on tullut lähes frigidi, vaikka tarpeet ovat olemassa ja tunnen vetoa miestä kohtaan, mutta sitten kun hän yrittää koskea... Ennen tarvitsin häntä 3-4 kertaa viikossa, mutta nyt vain kerran 3-4 kk:ssa.... ja sekin vaikeuksien kautta. Onnistuneet tilanteet ja aktit eivät ole alentaneet rimaa seuraavalle kerralle.
Tämä on kamalaa. Olen yrittänyt järkeillä, mutta tunteet eivät anna periksi. Muita miehiä en kaipaa. En voisi ikinä antaa kenenkään muun koskea itseeni, mutta nyt tunnen itsekin olevani loukussa omassa ruumiissani. Haluan, mutta en voi. Tunnen syyllisyyttä vaikka mieheni on myötätuntoinen ja pitkämielinen. Hän on myös hellä, kaikin puolin ihana, ja pyrkii tukemaan vaikka minusta tuntuisi pahalta. Hän on aarre. Hän tekee enemmän kuin minä. Joskus aiemmin olisimme saaneet konfliktin aikaan, mutta nyt hän vain halaa.
Onko kellään kokemuksia vastaavasta? Haluaisin tietää voiko läheisyytemme ikinä enää palautua normaaliksi, tai edes luontevammaksi? Ei kai sitä kukaan meidän kohdaltamme osaa sanoakaan, mutta haluaisin tietää yleisesti onko sellainen mahdollista. Omia kokemuksia palautumisesta, mutta ei siitä että ei ole palautunut, tilastoja, tutkimuksia, ammattilaisten neuvoja mitä asialle voi tehdä... muuta kuin antaa ajan kulua.
Asiallisista kommenteista etukäteen kiitos.
ps. en kaipaa kliseitä: väkivaltainen mies on aina väkivaltainen....
Väkivalta tyrehtyi, riidat vähenivät, päästiin ongelmien ytimeen. No, ei aivan kaikki riidat ole ohi, mutta mihinkään avioriidan vertaiseen emme enää pääse. En pelkää miestäni. Tiedän ettei hän enää tee minulle mitään, enkä minä hänelle. En ole koskaan halunnutkaan satutttaa häntä. Olen vain halunnut että hän ymmärtäisi kuinka pahalta hänen sanansa ja tekonsa minuun sattuu, kun sanat eivät riittäneet. Vastaavasti hän käytti voimakeinoja kun sanat eivät riittäneet. Nyt siis olemme löytäneet sanat....
Mutta yksi pieni ongelma meille ilmestyi.... kaipaan mieheni läheisyyttä, samoin hän minua. Voimme maata sylikkäin, nukkua sylikkäin, kosketella kaikin tavoin paitsi... en halua että koskee intiimisti. Minä voin kyllä koskea häntä, se ei tunnu pahalta, paitsi miehen mielestä. Ymmärrän hyvin, häntä rassaa myös se ettei voi koskea minua. En tiedä mitä asialle voi tehdä. Minusta on tullut lähes frigidi, vaikka tarpeet ovat olemassa ja tunnen vetoa miestä kohtaan, mutta sitten kun hän yrittää koskea... Ennen tarvitsin häntä 3-4 kertaa viikossa, mutta nyt vain kerran 3-4 kk:ssa.... ja sekin vaikeuksien kautta. Onnistuneet tilanteet ja aktit eivät ole alentaneet rimaa seuraavalle kerralle.
Tämä on kamalaa. Olen yrittänyt järkeillä, mutta tunteet eivät anna periksi. Muita miehiä en kaipaa. En voisi ikinä antaa kenenkään muun koskea itseeni, mutta nyt tunnen itsekin olevani loukussa omassa ruumiissani. Haluan, mutta en voi. Tunnen syyllisyyttä vaikka mieheni on myötätuntoinen ja pitkämielinen. Hän on myös hellä, kaikin puolin ihana, ja pyrkii tukemaan vaikka minusta tuntuisi pahalta. Hän on aarre. Hän tekee enemmän kuin minä. Joskus aiemmin olisimme saaneet konfliktin aikaan, mutta nyt hän vain halaa.
Onko kellään kokemuksia vastaavasta? Haluaisin tietää voiko läheisyytemme ikinä enää palautua normaaliksi, tai edes luontevammaksi? Ei kai sitä kukaan meidän kohdaltamme osaa sanoakaan, mutta haluaisin tietää yleisesti onko sellainen mahdollista. Omia kokemuksia palautumisesta, mutta ei siitä että ei ole palautunut, tilastoja, tutkimuksia, ammattilaisten neuvoja mitä asialle voi tehdä... muuta kuin antaa ajan kulua.
Asiallisista kommenteista etukäteen kiitos.
ps. en kaipaa kliseitä: väkivaltainen mies on aina väkivaltainen....
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hiljainen on kylätie. Olisin mielelläni lukenut että joku edes olisi selvinnyt tällaisesta, tai että se olisi mahdollista. Väkivaltaa kun kuitenkin suhteissa esiintyy. Uskon että teemme parhaamme että tästä selviää. Toivottavasti muutkin selviävät.
Olemme käyneet mieheni kanssa läpi suunnilleen samanlaisen tarinan kuin omasi.Meillä oli vuosia suorastaan kilpailu kuka loukkaa toista pahemmin. Olimme eroamassa kolme kertaa,mutta jokin sanoi sisälläni, ettei pidä luovuttaa.Halusin avioliittomme onnistuvan, koska olin kuullut niin paljon "ei toi kauan kestä" kommentteja, koska olemme eri kulttuureista ja uskonnoista.Riitamme ja väärinkäsityksemme johtuivat paljon myös erilaisesta taustasta ja ajattelutavasta.
Sain kamalia raivareita:heittelin tavaroita, itkin, huusin ja riehuin. Mieheni raivosi ja otti lopulta nyrkit avuksi.Riitojen jälkeen puhuimme, puhuimme ja puhuimme, muut pian taas tapeltiin.Yritin koko ajan selittää miehelleni miten hänen tulisi käyttäytyä, että liittomme onnistuisi. Kunnes eräänä päivänä olin niin loppu etten enää jaksanut.Ymmärsin, etten voi muuttaa toista, ainoastaan itseäni.Hain apua pehmeistä hoitomuodoista ja sain purettua sisältäni vuosien pahaa oloa.Pikkuhiljaa aloin käyttäytymään riitatilanteissa toisin kuin ennen.Ehdotin miehelleni, että menisimme parisuhdeneuvontaan tms.Hän ei halunnut ja koki, ettei hänellä ole ongelmia, ainoastaan minulla.Otin mieheni tietämättä yhteyttä hänen uskontokuntansa edustajaan (eräänlaiseen neuvonantajaan) ja kysyin mitä voimme tehdä.Hän kertoi, että tällaisissa tilanteissa on hyvä järjestää "neuvottelu"´eli eräänlainen avioliiton tilanteen kartoitus.Suhtauduin epäilevästi, mutta suostuin.Järjestimme tilaisuuden, jossa mieheni ja minä kerroimme "kaiken".Sovimme pelisäännöistä ja myös siitä mikä ei missään tilanteessa ole sallittua (esim. lyöminen).Välillä tuntui, että olimme kuin lapset joille vanhempi opettaa pihaleikkien sääntöjä, mutta tämä toimi.
Kun tilanne oli saatu purettua, jouduimme aloittamaan ikäänkuin alusta.Minäkin halusin halauksia ja läheisyyttä, mutta en seksiä.
Ja meillä ei tähän auttanut muu kuin aika.Kun luottamus ja usko suhteeseen palautui, aloin haluamaan miestäni myös seksuaalisesti.
Kun mietin jälkeenpäin mitä kävimme läpi, olisi ollut helppoa luovuttaa ja erota, mutta onneksi emme antaneet periksi.
Kun joku kysyy, voiko lyöminen loppua, vastaan, voi, mikäli molemmat sitä haluavat.
Toivon sinulle ja kumppanillesi kaikkea hyvää.
Kiitos kirjoituksesta. Palasin palstalle kertoakseni, että tunnen päässeeni suuren harppauksen eteenpäin. Ehkä mies sattumalta löysi oikeat sanat ja teot. Tärkeintä kuitenkin että löysi. Minun oli helpompi tulla vastaan, sitten hänen, ja sitten taas minun. Viisi kokonaista päivää mennyt, eikä yhtäkään epäilystä ole mielessä käynyt. Kun aikaisemmin epäilys on herännyt jo alle vuorokauden kuluttua siitä kun on saavuttanut luottamuksellisen tilan.
On kuin alkoholismista yrittäisi parantua: Nimeni on A.A. Olen kärsinyt epäluottamuksellisesta suhteesta niin-ja-niin kauan, ja nyt on kulunut viisi päivää edellisestä epäilyksestä ;)
Kaikkea hyvää teillekin, ja voimia yhteisessä tavoitteessa pysymiseen!