Vain kuusi vuotta yhdessä, mutta rakkaus ja tunteet olivat syvät. Aloimme riidellä pari vuotta sitten, ja riidat vain pahenivat. Sitten alkoivat riidan kesken eropuheet. Juuri sitä epätoivoista uhkailua, kun muita keinoja ei keksitty. Silti kumpikaan ei halunnut erota. Näin sen miehestä. Hän ei koskaan suoraan sanonut sitä, mutta yleensä ilmoitti "tähän on tultava loppu", samassa yhteydessä kun minä puhuin erosta, hän tarkoitti että riitojen on loputtava.
Eivät ne loppuneet. Välillä meni pitkiä aikoja hyvin ja sitten taas ei. Lopulta oli viikossa enemmän riitaa kuin rauhaa. Sormukset hävitettiin kiukuspäissä ja muutakin tunnearvoista roinaa... vaikka emme kumpikana roinasta niin välitä, mutta hävittäminen oli symbolinen teko.
Viimeiset ajat itkin lähes joka päivä, viime kesän lopulta lopputalveen. Riidasta tuli paha mieli, mutta toisaalta en oikein tiedä mistä riidat alkoivavt. Ennen kumpi tahansa otti ensimmäisen askeleen sopua kohti, aika pian riidan jälkeen, lopulta kumpikaan ei sitä tehnyt. Sopuilukin aloitettiin riidan haastamisella. Käsittämätöntä.
Sitten tein täysi raivon vallassa ja jonkinlaisena periaatteen tekona, vuokrasin riidan päälle itselleni asunnon. En ymmärrä miten se niin helposti kävi. Koko ajan mielessä toivoin ettei se onnistuisi vaan joutuisin jäämään kotiin. Mies toivoi samaa, niin sanoin jälkeenpäin, ja näinhän minä sen hänen kasvoiltaan. Mutta ylpeys ei antanut periksi...
Itkua nieleskellen kannoin vähäisen omaisuuteni uuteen asuntooni ja jäin sinne samantien yöksi. Oli paha olo. Oli paha olo pitkään. Mutta en enää itkenyt. Kaipasin miestä. Mutta itkin vain satunnaisesti. Jollain tavalla olo helpottui. Aiemmin miehen läsnäolo piti yllä kaipuuta, mutta myös samalla jonkinlaista ärtymystä. Outoa.
Soittelimme päivittäin, ja edelleenkin. Olemme tavanneet vain kaupungilla mutta sitten kaipuu ja siitä johtuva paha olo iskee enkä halua tavata häntä vähään aikaan. Puhelin riittää. Olen hämmästynyt miten levollinen olo minulla yksinäisyydessäni on. Silti kaipaamme toisiamme.
Mikäkö tässä mättää? No ihan vain se, että.. en tiedä oliko meillä vain tilanne niin tulehtunut että tällainen pieni breikki on paikallaan, vai, jos taas palaamme jonkin ajan kuluttua yhteen jatkuuko riitely... Rakastamme toisiamme. Molemmat tiedämme sen. Mutta kumpikaan ei ymmärrä miksi emme osaa kommunikoida: maltillisesti, räjähtämättä (näin ei ole käynyt kenekään muun kanssa!), toista kuunnellen ja ymmärtäen. Sen sijaan kumpikin ottaa toisen sanat itseensä ja lähtee puolustuskannalle, ja hyökkäyshän on paras keino. Suuri huokaus!!
Rakkaat elämänviisaat, jotka voitte katsoa asioita laajalta näkökannalta, ... tai oikeastaan. En taida kaivata kommentteja, sillä tunteitamme ei kukaan tiedä eikä ymmärrä. Haluaisin palata, mutta onko se mahdollista... Ainakaan en voi koskaan kenenkään muun kanssa läheiseen ja luottamukselliseen suhteeseen alkaa. Ehkä vuosien kuluttua?
Hyvä olo, toisalta, mutta kaipaus on suunnaton.
Eivät ne loppuneet. Välillä meni pitkiä aikoja hyvin ja sitten taas ei. Lopulta oli viikossa enemmän riitaa kuin rauhaa. Sormukset hävitettiin kiukuspäissä ja muutakin tunnearvoista roinaa... vaikka emme kumpikana roinasta niin välitä, mutta hävittäminen oli symbolinen teko.
Viimeiset ajat itkin lähes joka päivä, viime kesän lopulta lopputalveen. Riidasta tuli paha mieli, mutta toisaalta en oikein tiedä mistä riidat alkoivavt. Ennen kumpi tahansa otti ensimmäisen askeleen sopua kohti, aika pian riidan jälkeen, lopulta kumpikaan ei sitä tehnyt. Sopuilukin aloitettiin riidan haastamisella. Käsittämätöntä.
Sitten tein täysi raivon vallassa ja jonkinlaisena periaatteen tekona, vuokrasin riidan päälle itselleni asunnon. En ymmärrä miten se niin helposti kävi. Koko ajan mielessä toivoin ettei se onnistuisi vaan joutuisin jäämään kotiin. Mies toivoi samaa, niin sanoin jälkeenpäin, ja näinhän minä sen hänen kasvoiltaan. Mutta ylpeys ei antanut periksi...
Itkua nieleskellen kannoin vähäisen omaisuuteni uuteen asuntooni ja jäin sinne samantien yöksi. Oli paha olo. Oli paha olo pitkään. Mutta en enää itkenyt. Kaipasin miestä. Mutta itkin vain satunnaisesti. Jollain tavalla olo helpottui. Aiemmin miehen läsnäolo piti yllä kaipuuta, mutta myös samalla jonkinlaista ärtymystä. Outoa.
Soittelimme päivittäin, ja edelleenkin. Olemme tavanneet vain kaupungilla mutta sitten kaipuu ja siitä johtuva paha olo iskee enkä halua tavata häntä vähään aikaan. Puhelin riittää. Olen hämmästynyt miten levollinen olo minulla yksinäisyydessäni on. Silti kaipaamme toisiamme.
Mikäkö tässä mättää? No ihan vain se, että.. en tiedä oliko meillä vain tilanne niin tulehtunut että tällainen pieni breikki on paikallaan, vai, jos taas palaamme jonkin ajan kuluttua yhteen jatkuuko riitely... Rakastamme toisiamme. Molemmat tiedämme sen. Mutta kumpikaan ei ymmärrä miksi emme osaa kommunikoida: maltillisesti, räjähtämättä (näin ei ole käynyt kenekään muun kanssa!), toista kuunnellen ja ymmärtäen. Sen sijaan kumpikin ottaa toisen sanat itseensä ja lähtee puolustuskannalle, ja hyökkäyshän on paras keino. Suuri huokaus!!
Rakkaat elämänviisaat, jotka voitte katsoa asioita laajalta näkökannalta, ... tai oikeastaan. En taida kaivata kommentteja, sillä tunteitamme ei kukaan tiedä eikä ymmärrä. Haluaisin palata, mutta onko se mahdollista... Ainakaan en voi koskaan kenenkään muun kanssa läheiseen ja luottamukselliseen suhteeseen alkaa. Ehkä vuosien kuluttua?
Hyvä olo, toisalta, mutta kaipaus on suunnaton.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Pakko oli jotain tähän kirjoittaa...itselläni on melko lailla samankaltaiset tunteet pinnalla. Ero takana, ei avioero, mutta vakava ja rakkaudentäytteinen suhde kuitenkin päättynyt. Kuukausia tästä jo aikaa. Tilanteemme oli tulehtunut ennen eroa. Tänään onnea, huomenna itkua, ylihuomenna masennusta, räjähdyksiä, ja sitten taas onnea. Suurinpiirtein joka toinen päivä jonkinsortin riitelyä ja pahaa mieltä. Olemme olleet yhteyksissä, nähneet toisiamme. Ja juuro sama on tapahtunut minullekin. Kaipaus on suuri, ja haluaa nähdä toisen. Mutta näkeminen aiheuttaa taas jonkinlaisen lukkoon menemisen, eikä toista pysty näkemään sitten pitkään aikaan. Tai ei halua nähdä. Emme mekään osaa kommunikoida asiallisesti...mitenköhän senkin oppisi. Hävettää omatkin purkaukseni usein. Jotenkin sinun kirjoituksestasi paistaa se, että sinulla kuitenkin olisi vielä halua ja uskoa uuteen mahdollisuuteen. Niin minullakin on...joskus. Mutta sitten taas ahdistun ja pelkään, että olisiko mikään muuttunut. JA ylpeys nostaa päätään, olin kuitenkin se jätetty osapuoli, vaikkakaan en siihen täysin syytön. Riitelyyn ja pahaan oloon tarvitaan kaksi. Kaipaan ja pelkään.
Ero 4 kk sitten. Jatkuvaa riitelyä monta vuotta. Kaipuu on valtava mutta on pakko hyväksyä, että emme sopineet yhteen. Jatkuva riitely syö "miestä" Kaunaa kertyy ja se johtaa aina vaan pahempaan. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin erota. Tauko ei auttannut mitään vaan riitely jatkui.
Kumma miten jonkun asian kirjoittaminen antaa uuden näkökulman itselleenkin asiaan. En eilen miettinyt tätä kirjoitustani sen kummemmin, mutta aamulla bussissa tuntui siltä, että nyt elämä on kohdallaan. Katsotaan mihin se tästä johtaa, mutta uskoisin että lopullinen ero on lopulta järkevin ratkaisu.
Tuo pitää varmasti paikkansa kun mainitsit että riitely "syö miestä". Se kasvattaa kuilua kahden ihmisen välillä ja samalla nakertaa luottamusta. Toinen ei olekaan se henkilö jonka kanssa kuljetaan samaan suuntaan ja yhdessä koetaan elämän vastavirrat. Liian suuret kahdenväliset ristiriidat erottavat meidät eri puolille.
Mutta katsotaan nyt. Onhan miehelläkin aikaa ja mahdollisuus pohtia asioita. Kenties hän yllättää, kenties ei. En aseta mitään paineita tai odotuksia hänelle tai itselleni. Päivä kerrallaan. Kaipaus varmasti jää - mutta onko se hyvän suhteen kaipausta, vaiko kaipausta siitä toisesta ihmisestä....
Kiitos vastauksista, muillekin :)
Olipa kuin omasta elämästä. Aivan samaa rataa mennään. Tänään sain myös itsestäni irti ja sain asunnon, johon muutan reilun kuukauden kuluttua. Katsotaan mihin lähtee menemään. Meillä takana todella pitkä avioliitto ja lapsiakin. Mutta eihän tämä ole kenellekkään tervettä, että jo huomenen sanominenkin saa aikaan riidan. Meillä myös rakkautta toisiamme kohtaan ja tähän asti riidoista päästy yli. Nyt on ikäänkuin noustu seuraavalle portaalle tyhjyyteen, jossa kumpikaan ei halua taipua. kokeillaan ja katsotaan mihin elämä kuljettaa. Pakko uskoa parempaan. Nyt tuntuu toisaalta hyvältä toisaalta aivan kamalalta, mutta ehkä se kuuluukin mennä näin...
Minun eroni ei mennyt tuolla kuin teillä mutta kommentoin kuitenkin.
Parisuhteen ajautessa tuohon tilaan missä se teillä on ei sitä oikeastaan yksin pysty korjaamaankaan. Se rehellisyyden ja oman itsensä tunteminen mitä siinä tarvitaan on niin suurta että monen voimat eivät siihen riitä.
Jos niin sinulla ja miehelläsi on edelleen tunteita toisianne kohtaan niin silloin ei mitään ole lopullisesti vielä menettetty mutta kadotetun rakkauden esiin kaivaminen vaatii molemmilta paljon eikä siihen kaikista ole.
Joku on käyttänyt siihen sitä että molemmat ovat kirjoittaneet paperille kaiken mikä toisessa ärsyttää ja sen jälkeen koitettu korjata vikoja, joku toinen pyrkinyt muuttamaan vain omaa käytöstään. Jokainen pari löytää omat oikeat ratkaisut ja tapansa ratkaista ongelmat jos yhteistä tahtoa löytyy.
Mielestäni kaikki kuitenkin tiivistyy omaan itseensä ja siihen onko valmis antamaan anteeksi toiselle ja nöyrtymään toisen edessä. Olemaan valmis ottamaan toinen vastaan omine vikoineen ja hyvine puolineen, ilman ennakko ehtoja. Onko teille tärkeämpää pitää omat kasvot kuin pitää rakkautta yllä?
Kaiken tämän yllä on kysymys "Onko rakkaus kaiken tämän arvoista?"
Sitä olen monesti puntaroinut, ylpeyttä. Vai onko kyse vain siitä että toinen pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on. Hänen minut ja minun hänet, kuunnella toisen sanomista eikä ottaa kaikesta itseensä. Esimerkkinä jos sanon miehelle jossain riidan keskellä että minusta tuntuu pahalle kun hän sanoo niin-ja-niin, niin mies huutaa takaisin että syytän häntä. Itseänihän minä syytän, koska ymmärrän hänen sanomisensa väärin? Sen kun olen sanonut niin mies väittää minua marttyyriksi. Eli aina en tiedä pitäisikö edes sanoa jos joku asia tuntuu pahalta, vaikka mies aina kehottaa puhumaan avoimesti. Mies ei ole kovinkaan avoin ja se häiritsee minua. Hän on luvannut olla avoimempi, mutta kun hän ihmisenä ei sellainen ole. Sellaisen minä koen loukkauksena, että minuun ei luoteta. Toisalta olen järkeillyt että ehkä hän on avoin tärkeissä asioissa...
On aivan sama mitä teen tai sanon, mutta tunteilleni en mitään voi. Järjellä ei voi tyynnyttää pahaa oloa, pettymystä. Kun en tiedä mitä minä teen väärin, mies ei koskaan kerro vaikka kysyn suoraan.
Mutta mutta. Katsotaan tekeekö aika tehtävänsä vai jäämmekö erillemme.
Monesti olen miettinyt esittämääsi kysymystä hieman toisesta vinkkelistä: "Onko tämä rakkautta ensinkään"? Pitääkö väkisin rakastaa ihmistä jos viime kädessä ihminen itsessään ei ole minun rakastettava? Ehkä joku toinen arvostaa hänessä muita piirteitä joita minä en näe, ja ehkä heidän välilleen muodostuu avoimempi suhde? Mutta mitä mies ajattelee minusta... kerro kerro peili, kun mies ei kerro.
Mielestäni ylpeys on se mikä riidoissa aiheuttaa paljon ongelmia, joskus on aika niellä kiukku ja joskus on aika sanoa takaisin. Aina ei pidä sanoa takaisin ja mielluummin voimakkaammin kuin mitä on itselle sanottu.
Exälläni oli se tapa että jos minä sanoin jostain hänen tekemisistään niin aina löysi jotain mitä minä oli tehnyt joka vedettiin riitaan mukaan. Hän ei kestänyt sitä että puutuin mitenkään hänen tekemisiin. Hänellä oli myöskin tapa joka on miehelläsi. Vaikka kuinka monesti pyysin häntä puhumaan asioista niin kaikki parisuhdetta koskevat keskustelut käytiin minun aloittestani. tyyli oli se että minä kysyin ja hän vastasi, Jos en kysynyt niin hän ei puhunut. Hän on sanonut eron jälkeen että minä olin hänen mielestä niin voimakas tahtoinen että hän ei pystynyt puhumaan. Voiko miehelläsi olla sama olo?
Avoimuudessa on juuri se huono puoli että se on kaksiteräinen miekka. Usein juuri naiset ovat niitä jotka ovat valmiita puimaan ongelmaa pitkäänkin ja mies sellainen joka sanoo kerran mikä omasta mielestä on vialla ja se saa riittää :) Mielstäni siinä että ei puhu asiostaan niin paljon ei ole kyse luottamuksen puutteesta vaan vain tavasta ja siitä että ei vain ole sen luonteinen että ei puhu. Toisaalat oletko anatanut hänelle syyn olla puhumatta? Oletko käyttänyt riidoissanne hänen kertomiaan asioita hyväksesi? Niin minulle kävi, jolloin opin että on asioita joita ei toiselle kerrota.
Tunteilleenhan meistä kukaaan ei voi mitään mutta järjellä voimme niitä kuitenkin hieman kontrolloida :) Tässä kohtaa tulee juuri vastaan se kuinka paljon haluaa korjata väärään suuntaan menneen suhteen. Onko todella valmis ottamaan vastaan se mitä toisella on sydämellä.
>>>Monesti olen miettinyt esittämääsi kysymystä hieman toisesta vinkkelistä: "Onko tämä rakkautta ensinkään"? Pitääkö väkisin rakastaa ihmistä jos viime kädessä ihminen itsessään ei ole minun rakastettava?
Olisiko se rakkautta, että annan toisen mennä ettei hänellä olisi paha olo minun takiani?
Annamme toistemme mennä, muistelemme tätä kaikkea hyvällä, pysymme ystävinä, mutta ei koskaan enää sen enempää. Ystävyys ei kuole. Nyt olemme toistemme parhaat ystävät. Ja kaverit. Voiko kumpikaan enää rakastua kehenkään toiseen? En usko ainakaan itse. Toivon hänelle rakkautta minun jälkeeni. Hänen ei ole hyvä olla yksin. Minä pärjään kyllä, olen ennenkin pärjännyt.
Ja mistä sen tietää jos vuosien päästä olemme kypsempiä ymmärtämään toista. Ikä tekee tehtävänsä. Olkoon tämä kenraaliharjoitus ;)
Luin läpi meidän aikaisemmat kirjoitukset ja sinä olet selkeästi ajatelut tilannettasi kunnolla. Se on jo itsessään positiivista koska kovin usein täällä huomaa ihmisten vain säntäilevän ongelmasta toiseen ilman että ongelmien syitä on pohdittu kunnolla. Millä ihmeellä kukaan voi olla toistamatta samoja ongelmia jos ei niiden syitä ymmärrä?
Hyvä että voitte olla ystäviä. Itse olen sitä mieltä että rakkaus voi muuttua ystävyydeksi mutta ystävyys ei voi muuttua rakkaudeksi :) On kyllä niinkin tässä elämässä monella käynyt mutta epäilen että silloin ei ole ollut kyse ystävistä vaan kavereista.
Ja ollos huoleti, nyt sinulla voi olla sellainen olo että et miehiin katsokkaan mutta kyllä nekin tunteet sieltä vielä pinnalle tulee. Jos ei tänä keväänä niin sitten ensi keväänä ;)
Muista se että fiksut pärjää aina :=)
Hyvää kevättä ja kesää sinulle toivottaa Jamppis