Hei!
Te alle parikymppisenä puolisonne löytäneet, tuntuuko koskaan että olisi jäänyt jostain paitsi, kun on elänyt parisuhteessa nuoruuden menovuodet? Entä onko koskaan mietityttänyt, että minkälaista olisi elää jonkun toisen ihmisen kanssa? Monethan muuttavat suoraan lapsuudenkodista av(i)olittoon.
Itse olen pohtinut tätä asiaa. Olen onnellinen nykyisessä parisuhteessani. Oma merkityksensä on nuoruuden kokemuksilla, sillä että olen seurustellut ja tapaillut erilaisia ihmisiä ja asunut yhdessä nuorena toisen miehen kanssa, nähnyt minkälaista elämä voi olla ja minkälainen elämä ei sovi minulle. Olen lisäksi asunut monta vuotta yksin. Näiden kokemusten kautta koen, että olen kasvattanut itsetuntemustani huomattavasti, tämä asia auttaa minua nykyisen suhteeni huoltamisessa ja arvostamisessa.
Tarkoitukseni ei ole loukata ketään eikä sanoa, että omat valintani olisivat ainoita oikeita. Elämänkatsomus saattaa olla hieman erilainen heillä, jotka ovat "ilman mutkia" sen puolison löytäneet...
Te alle parikymppisenä puolisonne löytäneet, tuntuuko koskaan että olisi jäänyt jostain paitsi, kun on elänyt parisuhteessa nuoruuden menovuodet? Entä onko koskaan mietityttänyt, että minkälaista olisi elää jonkun toisen ihmisen kanssa? Monethan muuttavat suoraan lapsuudenkodista av(i)olittoon.
Itse olen pohtinut tätä asiaa. Olen onnellinen nykyisessä parisuhteessani. Oma merkityksensä on nuoruuden kokemuksilla, sillä että olen seurustellut ja tapaillut erilaisia ihmisiä ja asunut yhdessä nuorena toisen miehen kanssa, nähnyt minkälaista elämä voi olla ja minkälainen elämä ei sovi minulle. Olen lisäksi asunut monta vuotta yksin. Näiden kokemusten kautta koen, että olen kasvattanut itsetuntemustani huomattavasti, tämä asia auttaa minua nykyisen suhteeni huoltamisessa ja arvostamisessa.
Tarkoitukseni ei ole loukata ketään eikä sanoa, että omat valintani olisivat ainoita oikeita. Elämänkatsomus saattaa olla hieman erilainen heillä, jotka ovat "ilman mutkia" sen puolison löytäneet...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen nyt päälle kolmekymppinen nainen ja seurustellut nykyisen aviomieheni kanssa 17-vuotiaasta asti. Koskaan minusta ei ole tuntunut siltä, että haluaisin mitään muuta. Ennen nykyistäni minulla on ollut kaksi seurustelusuhdetta, joista ensimmäinen kesti puoli vuotta ja jälkimmäinen reilut 2 vuotta. Näistä suhteista opin paljon ja ainakin tiesin näiden jälkeen heti kun kohtasin mieheni, että hän on jotain aivan erityislaatuista. Jotenkin en vaan ymmärrä, että miksi haikailisin mihinkään muualle, kun minulla kerran on niin älyttömän hyvä näin. En muutenkaan ole koskaan ollut mikään hirvittävä bilettäjä. Ennen nykyistäni tuli jonkin verran sähellettyä ja siitä tiedän ainakin sen, etten kaipaa mitään vieraiden miesten kännisiä lähentelyjä tms. Tämän parisuhteen takia en ole joutunut luopumaan mistään, mutta olen saanut paljon.
Hyvä kysymys. Olen itse usein miettinyt samaa. Olen 27-v ja seurustellut saman miehen kanssa yli kymmenen vuotta. Tätä ennen edellisen kanssa 3 v.
Monenlaista on tullut mietittyä. Mikä siinä on että minun on ollut niin helppo sitoutua. Vai onko se ollut minulle se helpompi/oikea vaihtoehto.
Koskaan en ole fyysisesti miestäni pettänyt. Ihastuksia on ollut muutama ja flirttaillut olen. Kyllä minulle välillä tulee oloja, että entäs jos... Joskus tekisi mieli sinkuksi, hetkeksi, vaikka pariksi päiväksi. Saisi vain mennä ja olla ja tehdä mitä haluaisi. Mutta tekisinkö siltikään, en tiedä.
Eli kyllä minä välillä mietin. En ehkä niinkään että olenko jäänyt jostain paitsi, vaan että minkälaista toisenlainen elämä olisi/olisi ollut.
Vastapainona taas, pitkä nuoresta alkanut suhde antaa paljon. Tuntee toisen kuin omat taskunsa. Voidaan jakaa nuoruusmuistot ja samat ystävät.
Mielestäni olen itsenäistynyt ja oppinut tuntemaan itseni siinä missä muutkin. Ehkä jopa paremmin, mutta siihenhän vaikuttaa niin monet asiat. Uskaltaako päästää tunteitaan pintaan ja käydä niitä läpi. Minä olen uskaltanut.
Kippis ja Kulaus... Viestissäsi oli hyvin paljon samoja ajatuksia kuin minulla =)
Tapasin mieheni ollessani 17-vuotias. Hän oli/on ensimmäinen seurustelukumppanini ja minä hänen. Kaikki tuntui vaan heti niin hyvältä ja eipä sitä ole tullut oltua kenenkään muun miehen kanssa.
Mutta silti, kyllä sitä joskus tulee mietittyä miltä sitä mahtaisi tuntua olla jonkun toisen miehen kanssa. En minä kenenkään muun kanssa edes uskaltaisi olla! =)
Puhumme joskus naureskellen yhdessä, mitä jos oltaisiin vaikka yksi viikko sinkkuja ihan vaan sen uteliaisuuden vuoksi. Saisin suudella jonkun toisen miehen huulia. Tai koskettaa toisen miehen miehuutta. Tämä ehkä kuulostaa kovin huvittavalta, mutta en edes oikein tiedä onko miehelläni iso vaiko pieni kun en tidä mihin verrata! =D Mutta mitäpä tuosta. Se on juuri hyvä ja se oikea minulle.
Mitä siinä voittaisi vaikka olisin hetken jonkun muun miehen kanssa? En tiedä! Ehkä saisin paljon ihania uusia kokemuksia elämääni tai sitten pettyisin täysin. En aio koskaan ottaa sitä riskiä...
Ennen naimisiin menoa kävin läpi kovan kriisin. Tuntui kuin ihastuisin kaikkiin vastaan tuleviin miehiin ja aivan kuin vertailin miestäni kaikkiin toisiin. Halusin kai varmistaa, että hän on todellakin se ainut ja paras vaihtoehto minulle. Lopputulos oli kuitenkin hyvä ja aamenet ollaan sanottu jo kesällä -04.
Ilman kaikkia 'menetettyjä' seikkailuja ja kokeiluja voin kuitenkin puhtaalla sydämellä sanoa, että olen erittäin siunattu tästä asemastani missä nyt olen. Ja loppujen lopuksi olen jopa varma, että en ole menettänyt mitään. Tämä on minun elämäni, hänen vierellään. Kukaan toinen mies ei voisi enää koskaan saada niin tärkeetä paikkaa sydämessäni kuin hän on saanut.
Alle parikymppinen olin, juuri 19 täyttänyt kun mieheni (kolme vuotta vanhempi) tapasin. Siitä on kohta kolme vuotta aikaa. Olin muuttanut kotoa jo yläasteen jälkeen ja olin kyllä ehtinyt mennä ja tulla ihan tarpeeksi ja kyllästyä baarielämäänkin vuoden aikana :P
Riippuneepa siis siitäkin, kuka minkäkin verran kokee tarvitsevansa menemisiä. Ja itse en edes koe, että parisuhde olisi vaikuttanut mitenkään menemisiini. Ihan samalla lailla olen voinut mennä ja tulla kuin olen ennenkin halunnut. Sen takia minua aina kummastuttaakin tuo termi "nuoruuden menovuodet", heh. Ei kai parisuhteen pidä olla mikään vankila, että sitten joutuu jumittamaan toisen kanssa neljän seinän sisälle. Ehkä olen vain niin tylsä tyyppi etten ymmärrä "menovuosien" päälle, että miksei sitä voisi mennä suhteessakin :D
En koe jääneeni paitsi mistään tärkeästä. Tapasin avomieheni ollessani 14-vuotias, siis aivan hurjan nuori. Enkä ihan ikäloppu ole vieläkään, 20-vuotias. Varmasti monet kaverini ovat eläneet tämä viimeiset 6 vuotta täysin eri tavalla... mutta nyt kun alan miettiä mitä konkreettista minulta on jääny heihin verrattuna kokematta; muut miehen, pettäminen ja sukupuolitauti.
Tietenkään en ole saanut "harjoitella" parisuhdetta ja tutustumista eri miesten kanssa, enkä ole saanut heihin peilaten rakentaa omia arvojani ja minulle tärkeitä asioita. Jostain syystä, mikä se sitten liekään, nämäkin tuntuvat olevan minulla kohdillaan, vaikka olen yhteen mieheen tyytynyt.
Parisuhde ei rajoittanut kavereiden kanssa juoksemista, itsenäisiä opintoihin liittyviä valintoja, uusien ihmisten tapaamista, matkustamista... yksinkin ehdin asua vuoden päivät, ihan periaatteesta!
Varmaan tajuan tulevaisuudessa paljon asioita, joita kaverini ovat ehtineet kokemustensa kautta tajuta jo nyt. Varmaan tajuan eläneeni aika suojatussa tilassa, kun olen "ilman mutkia" tähän tilanteeseeni päätynyt. Mutta onko se sitten negatiivinen vai positiivinen asia, sen päättäköön jokainen itse. Minä olen onnellinen =) Olen saanut kasvaa yhteen ihanan miehen kanssa, oppinut jakamaan ja joustamaan ilman, että tuntisin luopuvani mistään. Sekin on lahja.
Pätee varmaan vain pieneen marginaaliryhmään, mutta jotkut nuorena useampaakin parisuhdetta kokeilleet tuntuvat etsivän kaikkien koettujen hyvien puolten yhdistelmää... eli jotain yltiöromanttista supermiesolentoa. Sen jälkeen on vaikea olla tyytyväinen sen kanssa mitä saa. Mutta tosiaan, onneksi tämä on kai vain pienen ihmisryhmän murhe...