Avioeroa mietin minäkin...en vaan olisi uskonut, että MINÄ ajattelisin eroa. Mieheni on kuitenkin lasteni isä ja lapsille tasan yhtä tärkeä kuin minäkin...Mutta mieheni kykenemättömyys puhua asioista...tavarat lentää jopa lastemme nähden ja lapsille puhuu kuinka on äidin vika kun hän ei pelaakaan luvattua peliä heidän kanssaan. Tekee tosi kipeää kun lapset joutuvat riitaan mukaan. Poistun paikalta, ettei mieheni enempää satuta lapsiamme moittimalla ja syyttämällä äitiään. Perheneuvonnassa olemme käyneet taannoin, mutta eihän siellä käynnit ihmistä muuta...vaikea muuttaa itseään, jos ei näe itsessään mitään muutettavaa...Olen melko yksin, sukulaiseni ovat vanhanaikaisia ja heiltä en tukea luultavammin saisi erotilanteessa. Muutama hyvä ystävä minulla on joilta saisin varmasti tukea ja apua erotilanteessa. Mutta mikä on niin vaikeaa erota? Onko muita samoin ajattelevia?
Tätä samaa
Tuleva yh-äiti?
131293
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ja muu voisi olla vaikkapa se, että kerrot itsestäsi. Eli kuinka paljon asioihin vaikuttaa Sinun käytöksesi. Vai oletko täydellinen?
Kyllä, vastaan siis kyllä olen täydellinen, jos vain täydelliset ajattelevat, että lapsia ei tulisi sekoittaa vanhempien riitoihin ja tavaroita ei saisi heittää toisen päälle aina kun sanat ovat kateissa.
Jopa joo. Ja miktä kaikkea on edeltänyt ennen "tavaroiden heittämistä toisen päälle"? Olet alkanut käyttää ominaisuutta aseenasi? Ärsytät tietoisesti "tappiin", jotta Sinulla olisi sitten mihin vedota? Ja tuon kaiken teet tietenkin "lapsen edun nimissä".
Hmm...
ojoj. Entä kun mies heitteleekin tavaraa lasten päälle kun vaimo ei ole kotona? Tuliko ärsytys telepatialla? Vetikö tappiin vauvaikäinenkin? Vetikö tosi tappiin kun ei hiljennyt pään ravistamisesta huolimatta ja oli sitten ihan pakko kiskaista sukkahousut naaman ympäri? Onneksi kuule tuli se nakuttava vaimo paikalle ja ajoi miehen ulos. Syyllistäkää syyllistäkää, kun ette ole itse kokenut moista. Ja nakatkaa vielä kivi lopuksi. Terveisin perhehelvetistä irti päässyt.
Tuskin kukaan yksin riitelee. Olet siis puolet siitä helvetistä!
Tuollainen "jeesustelu" ei auta mitään. ei edes sinua itseäsi. Lapsista puhumattakaan.
tavasta riidellä. Siis tokihan riitaan tarvitaan kaksi AINA, mutta tavaroiden heittely yms. mistä jo kirjoitin ei mielestäni ole aikuismaista eikä MITENKÄÄN puolustettavissa. Jokin aika sitten lapseni 3v. oli saada cd levystä kasvoihin...tietenkin cd-levy oli tarkoitettu minuun, mutta lapseni tuli viereeni ja näin oli saada cd-levystä (vahingossa), mutta ei onneksi osunut. Ja siksi ajattelin tänne tuntojani purkaa. Toivon totisesti, ettei kaikkea tarvitse yksityiskohtaisesti selittää ennenkuin saan tukea.
Hoet koko ajan tuosta heittelemisestä. Ikään kuin tavarat lentelisivät "out of the blue"! Kerro tapahtumista ENNEN tavaran lentämistä. Mitä SINÄ teit/sanoit ennen sitä?
Eipä tarvitse yksityiskohtaisemmin selitelläkään.
Mun ex miehen väkivaltaisuuden syy löytyi minusta ja hänestä. Tavattiin 1998, tulin raskaaksi 1999 vahingossa mutta pidettiin lapsi koska meilä oli kaikki ihan hyvin. Niinkuin yleensä vuoden seurusteluvaiheessa usein onkin. Käytännössä kun lapsi syntyy ja alkaa tulla konkreettisia tilanteita siitä miten asiat ratkaistaan, niin meille alkoikin tulla aika pahoja erimielisyyksiä jotka johtivat ajan mittaan huudosta tavaroiden heittelyyn ja tönimiseen ja läpsimiseen.
Minä hermostuin mieheen, aloin nalkutttaa, mies hermostui nalkuttamiseen ja alkoi paiskoa tavaroita, minä myös ja kun pinna katkesi mies löi minua. Hyvä minun oli syyttää miestä väkivaltaiseksi ja hulluksi ym. Lopulta meillä oli koko ajan päällä jonkinlaisen sotatila joka hyvin pienestä räjähti väkivaltaan. Ymmärsin lähteä karkuun (siskolle) kerran lapsen kanssa ja vasta poissa kotoa rauhoituin sen verran että pystyin ajattelemaan asioita järkevästi. Koton aolin alituiseden epätoivoisessa tilassa enkä osannut olla looginen.
Mies ei halunnut että muutan lapsen kanssa pois, vaan halusi yrittää sopua. Se ei onnistunut. Aina kun otin muuton puheeksi sota syttyi. Mies joutui työkomennukselle kolmeksi viikoksi ja tuli viikonlopuiksi kotiin. Yksinäisinä viikkoina ymmärsin että minun PAKKO muuttaa. Ihan omineni järjestin vuokra-asuntoa vanhempieni läheltä, koska tarvitsin heidän apuaan ja tukeaan. Se on ensisijaisen tärkeää, että on joku kenelle voi uskoutua ja keneltä saa tukea. Kun muutto oli toimintaa vaille valmis, odotin kun mies pääsi töihin ja ryhdyin muuttoon. Apuna oli tuttuja, veljet, siskon mies. Iltapäivällä soitin miehelle töihin, kerroin tilanteen. Hirvittävä meteli siitä nousi, mutta minulla oli sukua tukenani ja sanoin miehelle että hankkikoon itselleenkin tukea, koska ei nähtävästi ymmärrä tilannetta. Kun riittävän monta ihmistä oli siinä setvimässä, mieskin rauhoittui.
Syy: emme tunteneet toisiamme kunnolla siinä vaiheessa kun saatiin lapsi. Ilman lasta olisimme luultavasti eronneet viim. 3 vuoden kuluttua. Spekulointia. Jälkeenpäin olen hyväksynyt senkin ettei miehessä ollut sen enempää vikaa kuin minussakaan. Kumpikin heikkoja omalla tavalla ja toimme heikkoudet esiin. Siksi en koskaan voi ymmärtää että vika olisi vain toisessa. Jos toinen ei ymmärrä mitä toinen yrittää viestiä, niin ehkä viestijässäkin on puutteita, TAI he eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Turha pitää väkisin yllä suhdetta joka ei kerta kaikkiaan toimi.
Emme ole edelleenkään väleissä miehen kanssa mutta lasta hän tapaa säännöllisesti. Meillä on nykyään molemmilla uudet kumppanit.
Riitelytavoilla ei ole merkitystä, ainoastaan motiiveilla.
tavasta riidellä, joka voi olla monenlaista neuvottelusta kuristamiseen. Eikä ain riitelystä ole kyse vaan tavasta purkaa pahaa oloa, kuten jos hoitaa itkevää vauvaa: laulaako, syöttääkö, heijaako sylissä, antaako tuttia vai ravistaa&huutaa, valintoja. Empatia on omaksuttua tai luontaista mutta lasten hoitoa ja tunteiden hallintaa voi ihan opiskellakin. Miehelläni on hillitsemisongelmia monessa asiassa, ja on oillut jo ennen minua tai lapsia. Ennen lapsia oireet oli lieviä, ei tavaroiden särkemistä, ovien potkimista, läpsimistäym. Paitsi siskoaan on uhkaillut nuorukaisena jopa vasaralla, sen kuulin anopilta vasta yli 10 vuoden tuntemisen jälkeen. En usko, että se joka huutelee jeesustelusta on kokenut elämää oikeasti väkivaltaisen kanssa. Tai sitten on itse niitä jotka särjettyään toisen käden sanoo että hupsis vahinko, ei väkivaltaa ollut.
En kyllä ymmärrä miks pitää väkisin roikkua sellasessa ihmissuhteessa jossa ei ymmärretä toisiaan ja koko ajan saa kontrolloida omaa kiukkuaan. Jatkuvaa "opettelua paremmaksi ihmiseksi". Herranjestas miten stressaavaa. Kun pitäisi olla vähän "ihmisenä kypsempi" ennen kuin perhettä perustaa. Mut se on kuitenkin jokaisen oma valinta. Hyviäkin parisuhteita on mahdollisuus muodostaa kun antaa niille tilaisuuden, ja aikaa. Ei lähdetä hosumaan naimisiin ja lapsia ennen kuin tuntee toisen riittävän hyvin. Vaik ei se ole siltikään tae onnistumisesta. Ja siinä tuleekin mietinnön paikka jatkaako laadultaan huonoa suhdetta, miten se vaikuttaa lapseen jne., vai lähdetäänkö sovussa eri osoitteisiin ennen kuin välit tulehtuvat korjaamattomiksi. Erossa on aina parempi mahdollisuus muokata suhdetta parempaan, mutta jos pysytellään väkisin liian kauan yhdessä voi tilanne muuttua korjaamattomaksi. Mut jokainen suhde on erillainen. Kannattaa miettiä miten elämä olisi mielekästä. Riitelytavoilla ei ole merkitystä jos kokee että koko ajan on riitaa.
Olen kokenut väkivaltaiseksi muodostuvan suhteen, josta ollaan selvitty nimenomaan sillä että muutettiin erilleen ja opeteltiin toisiamme hieman maltillisemmin. Palasimme kuitenkin yhteen, vaikka ei ollut tarkoitus muuta kuin antaa lapselle rauhalliset kodit. Väkivalta ei päässyt pesiytymään ja rikkomaan välejämme lopullisesti. Voisko sanoa että "rakastuimme uudelleen", toisiimme.
voih.. just ite olen ollut melkosamassa tilanteessa, kuin sinä.. parikuukautta sitten erosin.
Onhan tämä raskasta aikaa, mutta huomaan itsessäni sen verran muutosta ettei tarvita pelätä exääni..
lapset voivat paljo paremmin..
niistäkin huomasi sen, kun äidillä ja isillä ei mene hyvin..
itsellänikään ei kauheena ole tuttavia mutta kyllä niitä saa..
tee rohkeita päätöksiä, siltä mistä tuntuu sillä emme me voi aina vaan ajatella toisia ja muitten mielipiteitä.. pakko miettiä omaa hyvinvointia ja lapsien parasta!!
Kiitti tuestasi:). Olen tilannut ajan itselleni perheneuvonnasta. Tästä se lähtee...parempi elämä.