Mitä mieltä?
Olen suhteessa varattuun mieheen, joka on avioliitossa:
a) järkisyistä
b)oman vastuuntuntonsa/periaatteidensa takia
c) talousasioiden takia
d) 1 lapsi
e) ?
rakkaus ja tunne lopussa heidän väliltään.
Siis vaikka heillä menee tunne-elämässä huonosti, hän ei ajattele lainkaan eroa (eihän ne miehet muutenkaan yleensä eroa, vaan naiset...).
Sitten yht' äkkiä hän menee ja rakastuu vasten tahtoaan minuun. Ei tietenkään edelleenkään ole eroamassa, koska ilman muuta haluaa elää kulissiliitossaan. Yrittää mahdollisesti (arvailen?) kieltää tunteensa minuun. Meidän molempien tunteet ovat kuitenkin edelleen vahvat, vaikka emme ole nähneet moneen kuukauteen. Seksisuhteesta ei ole kysymys, enemmänkin henkisemmästä suhteesta.
Kysymys kuuluu: oletteko sitä mieltä, että avioliittoa (yleisellä tasolla,tai tässä tapauksessa, miten vaan)pitää jatkaa järkisyistä tai muista syistä vai oletteko sitä mieltä, että aito rakkaus on tärkeämpää? Heidän liitossaan käsittääkseni rahalla/statuksella on tärkeä merkitys, ainakin vaimolle, ehkä molemmille. Eli ehkäpä se korvaa tunteet...mies on myös aika perhekeskeinen/sitoutunut eli jos suhde vaimoon ei toimi, niin joku muu siellä pitää kiinni...lapsi/status/talousasiat/omat periaatteet? (tämä viimeinen on miehelle ainakin tärkeä)
Lisäksi vielä heidän suhteensa ei toimi, valta- ym. taisteluja käydään. Tämän kaiken olen kuullut muualta/päätellyt rivien välistä, mies on minulle kertonut, että avioliitto toimii hienosti...ne kulissit..ei voi myöntää, että heillä menee huonosti....
Minun kohdalla rakkaus on ilman muuta muita seikkoja tärkeämpi. En halua myöskään miestä, joka ei rakasta minua. Toisaalta haluanko miehen, jolle status ym. on tärkeämpi kuin rakkausasiat?Eli, jos olisin naimisisssa, ja mies rakastuisi toiseen, niin haluaisin, että hän jättäisi minut, koska en halua miestä, joka ei minua rakasta. Siis koska hän ei rakastaisi, niin ei myöskään antaisi minulle kaikkeaan. Säälistä en mitään haluakaan. Taidan olla poikkeus joukossa?
Onko teille rakkaus/järki tärkeämpi?
Olen suhteessa varattuun mieheen, joka on avioliitossa:
a) järkisyistä
b)oman vastuuntuntonsa/periaatteidensa takia
c) talousasioiden takia
d) 1 lapsi
e) ?
rakkaus ja tunne lopussa heidän väliltään.
Siis vaikka heillä menee tunne-elämässä huonosti, hän ei ajattele lainkaan eroa (eihän ne miehet muutenkaan yleensä eroa, vaan naiset...).
Sitten yht' äkkiä hän menee ja rakastuu vasten tahtoaan minuun. Ei tietenkään edelleenkään ole eroamassa, koska ilman muuta haluaa elää kulissiliitossaan. Yrittää mahdollisesti (arvailen?) kieltää tunteensa minuun. Meidän molempien tunteet ovat kuitenkin edelleen vahvat, vaikka emme ole nähneet moneen kuukauteen. Seksisuhteesta ei ole kysymys, enemmänkin henkisemmästä suhteesta.
Kysymys kuuluu: oletteko sitä mieltä, että avioliittoa (yleisellä tasolla,tai tässä tapauksessa, miten vaan)pitää jatkaa järkisyistä tai muista syistä vai oletteko sitä mieltä, että aito rakkaus on tärkeämpää? Heidän liitossaan käsittääkseni rahalla/statuksella on tärkeä merkitys, ainakin vaimolle, ehkä molemmille. Eli ehkäpä se korvaa tunteet...mies on myös aika perhekeskeinen/sitoutunut eli jos suhde vaimoon ei toimi, niin joku muu siellä pitää kiinni...lapsi/status/talousasiat/omat periaatteet? (tämä viimeinen on miehelle ainakin tärkeä)
Lisäksi vielä heidän suhteensa ei toimi, valta- ym. taisteluja käydään. Tämän kaiken olen kuullut muualta/päätellyt rivien välistä, mies on minulle kertonut, että avioliitto toimii hienosti...ne kulissit..ei voi myöntää, että heillä menee huonosti....
Minun kohdalla rakkaus on ilman muuta muita seikkoja tärkeämpi. En halua myöskään miestä, joka ei rakasta minua. Toisaalta haluanko miehen, jolle status ym. on tärkeämpi kuin rakkausasiat?Eli, jos olisin naimisisssa, ja mies rakastuisi toiseen, niin haluaisin, että hän jättäisi minut, koska en halua miestä, joka ei minua rakasta. Siis koska hän ei rakastaisi, niin ei myöskään antaisi minulle kaikkeaan. Säälistä en mitään haluakaan. Taidan olla poikkeus joukossa?
Onko teille rakkaus/järki tärkeämpi?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Toisten parisuhteen arviointi vain tämän miehen sanomisten perusteella ei ole järkevää. On hyvin yleistä sanoa kolmannelle osapuolelle, että avioliitto on tunteeton jne. Jos asiaa kysyttäisiin miehen vaimolta, tuskin vastaus olisi sama.
Kaikkien parisuhteissa on riitoja ja näiden ratkaisemiseksi tulisi nähdä vaivaa. Se ei välillä ole helppoa, mutta se, että käytetään kolmatta osapuolta on erittäin selkärangatonta. Ihmisiä puolin ja toisin tulisi kunnioittaa. He ovat yhdessä ja jotenkin he siihen ratkaisuun ovat päätyneet. Kunnioita siis heitä. Ja mikäli mies ei tätä omaa parisuhdettaan osaa kunnioittaa, voi vain todeta, ettei hän tule osaamaan kunnioittaa myöskään sinua. Kolmannen osapuolen hankkiminen on hänen ratkaisunsa riitoihin oman puolisonsa kanssa ja tätä ratkaisumallia hän varmasti tulee käyttämään myös jatkossakin.
Olen itse kokenut parisuhteen, jossa oli monta todella suurta ongelmaa ja riitelimme niistä vuosikausia ja mies käytti juuri tätä kolmannen osapuolen siipien suojaan menoa pakotienä. Ongelmat itsessään on ratkaisut tämän jälkeen, mutta perheen hajoaminen oli sen hinta. Itse en olisi tilanteen halunnut menevän tähän pisteeseen, vaikka riidat olivatkin todella karmeita, ja tiedän myös, ettei entinen mieheni ole eroon enää tyytyväinen. Eli loppujen lopuksi riitojen ratkaisematta jättämisestä kärsimme koko perhe. En voi luottaa entiseen kumppaniin, eikä hänen nykyinen kumppaninsa voi luottaa häneen.
Jos heillä vielä on pieni lapsi, on hyvin yleistä, että lapsen tulon jälkeen parisuhde muuttuu paljonkin. Heille avioparina tulisi kuitenkin antaa mahdollisuus selvittää itse parisuhteeseen tulleet ristiriidat, kenenkään kolmannen osapuolen mielipiteitä ei mielestäni siihen kuulu sotkea.
Toisaalta voisi kääntää asian näin. Mitäpä jos itse saisit lapsen miehen kanssa ja parisuhde muuttuisi. Muutoksiin on ehkä keskellä arkea vaikea keskittyä ja miettiä, koska lapsi vie kuitenkin paljon aikaa ja energiaa. Saisitkin selville, että miehelläsi on toinen. Ei varmasti tuntuisi reilulta, ei sinun eikä lapsen kannalta. Olisit rakentanut oman elämäsi perheesi ympärille ja luottanut mieheesi ja ongelmien tulleessa, miehesi menisikin toisen kainaloon (ja vielä rakastuisi; miten helppoa onkaan tulla kotoa, jossa on riitoja, tyttöystävän luo, joka antaa varauksettoman ihailun; seurauksena on varmasti rakastuminen). Ja kuitenkin itse tietäisit, että rakastat miestäsi, mutta kun on riitaa siitä ja tästä ja tuosta.
Edelliselle:
Ei tainnut kovin tarkkaan lukea kirjoitustani.
Mies nimenomaan sanoo, että liitossa on kaikki hyvin - ei ikinä ole sanonut mitään pahaa sanaa liitostaan, tietoni olen saanut muualta. Eli hän nimeomaan haluaa elää kulissiavioliitossa, mutta syytä siihen en vain tiedä. Hän on hyvä mies ja pyrkii ratkaisemaan ongelmat liitossa. Olen käytännössä huomannut sivusta, heillä taitaa olla kriisi menossa, eräs ulkopuolinen tapahtuma kai laukaisi sen, mutta mies pyrkii sen ratkaisemaan tai siis ei ainakaan liitosta häivy sen varjolla.
On perhekeskeinen. Käsitykseni ninenomaan on, että tämä on sellainen liitto, josta joku vähemmän kunnollinen mies olisi lähtenyt jo aikoja sitten.
Ei ole kysymys myöskään pienestä lapsesta, on jo aika iso. Vaimo on vaikea: itsenäinen, itsekäs, määräävä, voimakas ja vaikea luonne (tämän luonnemäärittelyn olen saanut useilta ihmisiltä, itse en häntä tunne.) Siis tuskin heidän liitto muuksi muuttuu, jos kumpikaan ei luonteeltaan muutu. Mieskin on itsenäinen ja määrätietoinen, ehkäpä jääräpääkin, joten tuskin haluaa olla korkokenkien alla?
Olet oikeassa siinä, että lapsen tulo on ehkä vaikuttaneet aikoinaan suhteeseen: vaimo kohdisti rakkautensa lapseen, ei mieheen. Vaimon hyvistä puolistaan en tiedä, mutta kai niitä varmaan on tietenkin myös. Mies taas on ystävällinen, kuuntelee, on ymmärtäväinen ja empaattinen. Siksipä kai jaksaa liitossa ollakin.
Hassua, että aina saa lukea aviomiehistä, jotka haukkuvat vaimojaan, mutta minä en ole tuntenut yhtään sellaista. Siis minun oman tilastoni mukaan miehet eivät ole sellaisia.
Kerran seurustelin erään miehen kanssa, joka oli vaimostaan asumuserossa. Hän kertoi minulle heidän liitostaan kiihkottomasti, puolustaenkin vaimoaan (jonka tunsin - oli dominoiva, mustasukkainen, itsekäs ja käytti mm. taloudellisessa mielessä ja seksuaalissa mielessä = ei seksiä heillä, ehkä kerran vuodessa - hyväkseen tätä kilttiä ja empaattista miestään. ) Mies vaan ei tätä hyväksikäyttöä koskaan tajunnut. Eikä muusta tiennyt, koska tämä vanhempi nainen oli aikoinaan ollut hänen ensimmäinen tyttöystävänsä. Hänen mielestään vaimo oli hänen paras ystävänsä, jonka kanssa pystyi puhumaan työasioista ym. Se varmaan olikin totta. Mutta kun ei ole ollut muuta vertaillukohdetta, niin tyytyy sitten vähään...silloin kun minä aloin seurustelemaan hänen kanssa, mies sanoi, että kyllä hänelle riittää ihan ystävyyssuhdekin, ei tartte seksisuhde olla...eli tilaisuuden tullen ei syöksynyt heti kimppuun, kuten olisi voinut kuvitella...
Kommenttina kirjoitukseesi: itse en voi kyllä huonossa parisuhteessa elää, en kestä ristiriitaista ilmapiiriä. Pyrin kyllä ratkaisemaan ongelmat mahdollisimman nopeasti. Ihmettelenkin esimerkiksi miten ihmiset jaksavat riidellä vuosikausia. Mitä iloa sellaisesta liitosta on? En pystyisi lainkaan sellaiseen, koska minulle tulisi niin huono olo jatkuvasta ristiriidasta. Sitä paitsi minun rakkauteni kyllä sammuisi jatkuviin riitoihin.
Miksi ihmiset sanovat, että kerran uskoton on aina uskoton? Siihen en lainkaan usko. Sehän riippuu ihan ihmisen luonteesta, tilanteesta ym. Itse olen joskus seurustelusuhteessa ollut uskoton, se johtui rakkauden puutteesta ym., tiedän joka tapauksessa tarkat syyt siihen. Mutta ei se tarkoita, että tekisin sen uudestaan...maailma ei ole lainkaan niin mustavalkoinen kuin tällasten palstojen kirjoittajat tuntuvat usein haluavat sen olevan.
Sinun loppukaneettiisi: minua siis kiinnostaa rakkaus, oli perhetilanne mikä tahansa, lapsia tai ei, niin haluan vain sellaisen miehen, joka haluaa olla kanssani. Jos haluaa mennä toisen kainaloon, niin saa mennä. En missään tapauksessa halua väkisin pitää ketään. Tulen normaalisti hyvin toimeen misten kanssa. Jos rakastuu toiseen, nin toivottavasti älyää jättää minut. Mitä siis tekisin miehellä, joka tykkää toisesta?
On se, että turhaan haikailet tämän miehen perään! Kirjoituksestasi päätellen hän haluaa pysyä perheensä kanssa! Jos hän ei moiti vaimoaan, miksi sinä moitit häntä; vaikea, itsekäs, itsenäinen, määräävä ja voimakas? Mieshän hänen kanssaan tahtoo olla, et sinä! Mitä se sulle kuuluu, minkälainen vaimo jollakin on?? Enkä ymmärrä, miksi kirjoitit koko juttuasi, vain saadaksesi tukea pyrkimyksillesi ottaa toisen mies!! Lueppa itse kirjoittamasi uudelleen ja varmaan tulet siihen tulokseen, että on aika hellittää, ja etsiä oma elämänsä vapaa mies muualta!! Tsemppiä sille!!
Se on vähän niinkin, että meistä naisista tulee äreitä, itsekkäitä, itsenäisiä jne. kun elämä menee eteenpäin. Sitä paitsi mitä naisen sitten tulee olla heikko, epäitsekäs, helppo, miehestä riippuvainen ja tottelevainen??
Kun oikeesti miettii mistä asioista arvostelet tämän miehen vaimoa, niin eihän tossa oo mitään järkee.
Tämä pariskunta on varmasti ihan välittämisen takia alunperin päätyneet yhteen ja jos heillä on jokin elämäntilanne, joka sitä välittämistä ja suhdetta heikentää, ei siinä kyllä kenenkään ulkopuolisen kuulu olla vaimoa arvostelemassa. Mitä oikeesti tiedät heidän suhteestaan? Oletko kysynyt myös mitä vaimo on mieltä asioista?
Toivottavasti tällä, oikeasti hyviä luonteenpiirteitä omaavan vaimon miehellä on selkärankaa selvittää oman parisuhteensa asiat ja arvostaa vaimoaan. Parisuhde on aina kunnioittamisen arvoinen!
Olipa kypsä ja osuva kirjoitus, Nainen30, kuin suoraan omasta elämästäni. Elän(mme) vielä vaihetta, jossa mies on kai valintaansa tyytyväinen ja eroonkin mutta olen samaa mieltä kanssasi, että asiat pitäisi ensin selvittää oman puolison kanssa eikä hakea ratkaisua uudesta suhteesta. Meillä meni 20-vuoden suhde.
On todella helppoa lähteä "pakoon" riidoista tyttöystävän syliin - kun tyttöystävästä tulee avo- tai aviovaimo, arki näyttää kasvonsa ja sanomisiakin tulee puolin ja toisin. Ja varmasti mies käyttää samaa ratkaisumallia kuin aikaisemminkin. Pakoon, pakoon, pakoon...
vielä kahdelle edelliselle (siis kirjoitin pitemmän viestin, joka tuolla myöhemmin)
Voiko miehen ottaa? En halua ottaa koskaan ketään, haluan, että mies on kanssani ihan vapaaehtoisesti...en halua väkisin olla kenenkään kanssa...
nainen 30:lle
Mitä ihmettä puhut? Naisista tulle äreitä, itsekkäitä ym. kamalia Älä anna noin helposti periksi! Itse olen aika paljon vanhempi kuin sinä ja luulen, että minusta on kuitenkin tullut pehmeämpi, empaattisempi, itsenäisempi ym. iän myötä. Miehetkin ovat minusta paljon kiinnostuneempia nyt kuin silloin kun olin nuori. Sitä se itsenäisyys ja positiivisyys teettää...yritän kyllä jatkuvasti kehittää itseäni ja jos noi sinun adjektiivisisi sopivat joskus minuun, niin sitten voin kyllä mielestäni kuolla hyvin pois, koska olisin itseeni hyvin pettynyt! Siis toivottavasti et kai tarkoita, että naisista tulee tuollaisia miehen avioliitossa? Minulla on kyllä tosiaan ollut vain tosi kilttejä ja mukavia miehiä (1 poikkeus), minulla on kyllä oikein hyvä käsitys miehistä...
Ne määritelmät, jotka mainitsin naisesta olen kuullut muilta ihmisiltä - jätin jopa pahimmat asiat mainitsematta - siihen kuului mm. kiristys...en siis voi itse tietää, pitävätkö paikkansa..tarttee sanoa miehen parasta ajatellen, että toivottavasti eivät!!
Mutta teiltä, jotka kommentoitte tuli siis rivien välistä vastaus: parisuhdetta tulee kunnioittaa, vaikka siinä ei rakkautta olisikaan..itse vaan en haluaisi olla rakkaudettomassa liitossa -en varmaan luonteeni puolesta siihen pystyisikään...kukaan kommentoijista ei kapinoinut rakkauden puolesta....:-( eli mitä voimme päätellä: kunhan vaan "saa" miehen naimisiin, niin saa olla itsekäs...
Rakastuminen/ihastuminen/syvä rakkaus ovat kaikki eri asioita. Jos mies ei yritä edes selvittää ristiriitoja 20-vuotisessa suhteessa vaan "juoksee" toisen naisen syliin hakemaan lohtua, olen kyllä samalla kannalla kuin Nainen30. On todellakin helppoa lähteä riitaisesta kodista suoraan tyttöystävän syliin, joka antaa sen varauksettoman ihailun, kuten Nainen30 totesi. Uusi suhde on aina ihana ja helppo varsinkin kun se on pelkkää seurustelua, arkea ei ole vietetty päivääkään yhdessä eikä "vanhat asiat" rasita eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Itsestään voi myös antaa haluamansa kuvan. Kun mukana on vielä monen vuoden salailua ja valehtelua, voi kysyä, että sellainenko on tosi rakkautta? Mies ei kerro vaimolleen uudesta suhteesta, kieltää sen ja toisen naisen. Mies ei silloin rakasta eikä kunnioita vaimoaan, se on ilmiselvää, mutta rakastaako ja kunnioittaako hän tätä toista naistakaan kun ei voi suhdetta myöntää? Sitäkö on rakkaus?
sinä itse tästä kaikesta saat tulevaisuudesssa?
Jaa.. kirjoitin eilen pitkän viestin, mutta se on kadonnut jonnekin..vai liekö mennyt jonnekin väärälle palstalle....???
Tästä pariskunnan suhteesta: he taitavat elää täälä hetkellä jatkuvaa kriisiä ja selvittelevät suhteitaan - senpä takia minä en ole tavannut miestä moneen kuukauteen....siis suhteemme on enempi tunnetasolla (siis rakastamme toisiamme, vaikka emme tapaakaan - aika outoa mielestäni), ei käytännössä..
Minä olen kuitenkin kiinnostunut enemmän tuosta teoriapuolesta kuin tästä nimenomaisesta konkreettisesta tapauksesta. Ihmiset eivät vain tunnu reagoivan teorioihin niin paljon kuin tosielämän tapauksiin. Yleensä ihmiset, jotka tällaiseen juttuun vastaavat, eivät lue tekstiä kunnolla, (tai lukevat sen puolueellisesti ja vastaavat omien ennakkokäsitysten mukaisesti tai standardikäistysten mukaisesti.)
Asiaan:
Vaadin itseltäni suhteessa paljon ja haluan antaa mahdolliselle aviomiehelle tms. paljon. Jos en pysty antamaan/hän ei halua ottaa vastaan, en myöskään halua sellaisessa liitossa olla. Jos menen naimisiin jonkun kanssa, haluan että hän tuntee, että hänellä on hyvä kumppani, joka arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa häntä. Jos en tällaiseen pysty, tuntisin, että olisin huijannut toista. Silloin en tykkäisi itsestäni laisinkaan. Siis yksinkertaisesta haluaisin, että kumppanini olisi onnellinen (ja itse tietysti myös).
Olen ehkä hiukan idealisti, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, että itse en pystyisi olemaan liitossa, jossa osapuolet eivät ole tasavertaisia tai jossa riidellään jatkuvasti tms.
Sen vuoksi en oikein ymmärrä ihmisiä, jotka nalkuttavat/haukkuvat/ovat omistushaluisia/liian mustasukkaisia tms. Minulle sellainen on kauhistus, minun suhteeni ovat hyvin harmoonisia.
siis yleensä ihmettele, että eivätkö ihmiset avioliitossa vaadi itseltään mitään? Toiselta vaan?
Nealle:
kysyit, mitä tästä jutusta saan. No tunteita. En ole enää nuori, enkä yleensä rakastu kehenkään -en tunnu tapaavan ketään todella mielenkiintoista miestä. Viimeksi olin rakastunut 1o vuotta sitten. Tähän miehen rakastuin todellakin korviani myöten (molemmat vastoin tahtoaan) ja voi olla, etten enää koskaan tule rakastamaan ketään muuta niin voimakkaasti kuin häntä. Niin voimakkaat nämä tunteet ovat. Voit päätellä sen jo siitä, että vaikka emme nyt tapaakaan,niin tunteet eivät ole mitenkään vähentyneet kummaltakaan. Olemme kyllä yhteydessä, mutta asialinjalla. Miesparkakin taisi mennä ihan sekaisin. Sitäpaitsi, hän taitaa olla ihannemieheni -luonteeltaan juuri sellainen, mistä tykkään eikä missään muussakaan puolessa ole valittamista. Ei tuollaisia miehiä ole kovin monen kiven takana. Sitten, jos istun joskus yksinäni vanhainkodissa, niin voin ainakin muistella (jos muisti pelaa), että kerran tunsin näin ihanan miehen. Parempi kai niin kuin se, että istun yksinäni eikä ole mitään muisteltavaa...ehkäpä seuraavan kerran kiinnostun jostakin vasta taas 10 vuoden kuluttua...siis koska itselleni näitä rakkausjuttuja ei satu kovin usein, niin sen vuoksi arvostan rakkautta paljon ja ihmettelen, miten joku ei tunnu sitä arvostavan tai vaalivan sitä...