Äiti-lapsi suhde on suhde joka ei katkea siihen että lapsi löytää itselleen puolison. Rakkaat miniät kunnioittakaa sitä suhdetta niin anopitkin voivat kunnioittaa teidän suhdettanne. Omat poikani eivät koskaan hyväksyisi jos puhuisin heidän valitsemistaan puolisoista pahasti tai epäkunnioittavasti, mutta eivät myöskään sitä että miniäni puhuisivat pahasti anopistaan, heidän äidistään. Kun lapsi löytää itselleen puolison ja perustaa perheen ei se sitä tarkoita että edellinen perhe lakkaa olemasta.
Anopit ja miniät
yx äitee
334181
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
normaali kritiikki on kestettävä niin puolin kuin toisin!
Kritisoivatko miniät omia äitejään? Vielä aikuisinakin? Eivätkö ole oppineet, että naiset ja ihmiset ylipäätään ovat kaikki erilaisia?
Eivätkö kahden sukupolven naiset pysty kritisoimatta elämään toistensa lähellä?
Olisi ehkä silloin parempi, että naimisiin mennyt nuori nainen asettuu niin kauas, että äiti ei ole jokapäiväisessä yhteydessä.
Millaisia ovat äidit, jotka eivät pysty päästämään irti lapsestaan, vaikka tämä on jo itsenäinen ihminen.
Miksi naiset elävät niin mielellään näin ahdistavissa tunteissa? Vapauttaisivat itsensä elämään omaa elämää ja katsomaan eteenpäin! Ei nuoremman naisen tarvitse hakea hyväksyntää enää äidiltä. Hänellä on oma koti ja aviomies.
Sama koskee aviomiestä. Ei hänenkään tulisi enää antaa äidin vallita elämäänsä. Päin vastoin, pitäköön huolen siitä, että
äiti ei häiritse oman ja nuorikon uuden elämän alkamista. Siinä on ilman edellisen sukupolven sekaantumisiakin ihan tarpeeksi opettelemista.
Jos äiti sekaantuu heidän elämäänsä miniänsä kautta, on aviomiehen siihen puututtava mahdollisimman nopeasti, sillä äitien ja anoppien pitää päästä nauttimaan omasta, uudesta elämäntilanteestaan.
Kotini on linnani, äidillä, anopilla, tyttärellä, miniällä, pojalla ja vävyllä.
Asetat ehdon onnelliselle avioliitolle: miniän pitää kunnioittaa suhdettasi poikaan, ennen kuin sinä voit kunnioittaa poikasi valintaa. Se, ettei kukaan puhu pahaa, ei tarkoita, ettei ongelmia ole. Ja jos ongelmia on, niistä pitää voida puhua. Tekeekö tämä puhuminen jostakin huonon miniän tai huonon aviovaimon, ja jos se tekee, se ei kuulu sinulle. Nainen voi olla huono miniä, mutta hyvä vaimo. Ja sekään ei kuulu sinulla. Avioliittoon vihitään kaksi ihmisistä, ei kolmea, aiotko tunkea siihen väliin vihkimisen jälkeen?
Suomessa on moninkertaisesti minua vanhempia ihmisiä, äitejä, appivanhempia, kiitos sotavuosien lapsibuumin, antaako tämä teille jonkin neuvotteluvaltin? Vaikka en olisikaan naimisissa, en silti kuuntelisi omaa anoppiani elämän suurissa tai pienissä asioissa. Eipä ole hänkään kuunnellut omaa äitiään, anoppi ollut riidoissa oman äitinsä kanssa jo 20 vuotta. Että siinä.
sivusta seuranneena kehoitan sua lukemaan aloittajan tekstin uudelleen - ja miettimään !
Tämä aloittajan teksti on aiva samanlaista tekstiä kuin muiltakin anopeilta. Ja siinä sanotaan aivan selvästi, mitä hän tarkoittaa. Ei tarvitse lukea edes rivien välistä. Ja muuten, kukaan miniä ei yleensä puolusta anopin kirjoitusta, eli et taida olla miniä. Ja jos olet, niin sama se mulle. Minä luen ja kirjoitan ja vastaan niin kuin haluan, suomi on vapaa maa.
Onneksi pojat eivät ole tälläisiä miniöitä valinneet. Miniä olen minäkin anopilleni ja apelleni. En todellakaan aio olla yksi pojan ja miniän avioliitossa, vaan edelleenkin vain äiti pojalleni.
jos olisivat valinneet, olisin ihan kiltti anoppi sinullekin. Mutta edelleenkin pojalleni äiti.
Ärsyttää sellanen anoppi joka on liian suorapuheinen,ja ei ikinä myönnä olevansa väärässä..hän kyllä saa laukoa mielipiteensä miten sattuu välittämättä muista , mutta auta armias jos miniä avaisi suunsa samalla tavalla niin jopa anoppi alkas olla näreissääm ja suuttus..ei siis kestäisi olla edes itsensä kanssa samassa tilanteessa, johon nyt miniänsä laittanut...Miksi anopi saa jyrätä vanhemman oikeudella ja miksi hän saa pitää mielipiteitään oikesana...miksi miniän mielipitteet eivät voisi olla yhtä arvokkaita...Pahoitta usein poikansakkin mielelen kun luulee että minä on taas manipuloinut poikaansa vaikka poika olisi aivan itse toista mieltä asioista siis vaimons puolella....-Blaahh..
täytteinen elämä elettävänäsi, tyttönen. Noilla eväillä et katkeroita muuta kuin oman elämäsi. Vanhemmat osaavat jo suhtautua kaltaisiisi välinpitämättömästi, sen enempää ajattelematta. Oli anoppisuhde hyvä/huono se seuraa jossain mielesi sopukoissa koko elämäsi, valitettavasti. Sinä päivänä kun/jos kasvat aikuiseksi varmasti jollain tasolla tulet tämän ymmärtämäänkin, vaan silloin lienee myöhäistä. Oma on elämäsi, oma on myös katkeruutesi.
Opettele päästämään irti pojastasi...sitäpaitsi poikasi on pakko olla 100% lojaali puolisolleen että liitto säilyisi ehjänä...jos haluat poikasi onnea älä puutu liikaa...vaan katso mikä on hyväksi molemmille...mutta niinhän se on että vanha koira ei uusia temppuja opi..
mikä on ratkaisu, niin kerro nyt vielä sitten mikä on ratkaisu siihen, että anoppi on oikeasti luonnevikainen. Vai kysyykö normaali anoppi pojaltaan kuultuaan tämän tulevan isäksi, että tiedätkös kenen se on? Ja tämä on alkusoittoa..
Luuletko oikeasti, että siinä auttaa omat hyvät tavat ja toisen kunnioittaminen?
Täällä käydyt keskustelut eivät mielestäni ole käsitelleetkään anoppi-miniä suhdettä siltä kantilta että miniä ei hyväksy pojan ja äidin suhdetta. Se oliskin liian yksinkertaista.
On selvää että miniän tulee hyväksyä miehensä perhe eikä vaatia katkaisemaan tai rajoittamaan suhdetta äitiin ja muihin perheenjäseniin.
Mutta myös anopin on hyväksyttävä pojan valinta puolison suhteen ja olla vaatimatta eroa vaimosta.
Puolin ja toisin hyvää tahtoa ja hyväksyntää,riittävästi läheisyyttä mutta myös etäisyyttä. Suotakoon jokaiselle oma perhe-elämä!
Itselläni ei käynyt hyvä tuuri anopin suhteen. Anoppi alkoholihuumassaan on kiusannut minua ja perhettämme mutta tämä ei auheuttanut tietenkään eroa mieheni ja minun välille vaan äidin ja pojan.
Itsekkin olen nyt anoppi ja erinomaisen hyvissä väleissä poikani valitun kanssa. Olenhan ollut hyvässä opissa miten asioita ei tule hoitaa.
Olen ollut naimisissa 5 vuotta, ja voin käsi sydämellä sanoa, että en ole sanonut anopilleni vastaan tänä aikana. Mitä nyt ruokapöydässä, kun on tuputtanut maksalaatikkoa jouluna, koska en voi sietää sitä. Olemme vahtineet koiria, taloa, pesseet autoa, olemme kantaneet yrityksen tavaroita ympäri kaupunkia, ilman palkkaa. Anoppi ei ole tarjonnut, emmekä me ole tietenkään kehdanneet pyytää. Kerran tarjosi 20€ kuin almua köyhälle, emme ottaneet vastaan. Voi voi anoppia.
Mieheni siskot ja veljet ovat olleet lottovoitto näiden vanhemmille, pyyteetöntä ja tauotonta apua, vain puhelimen päässä.
Olen ollut hiljaa hänen ja appiukon soitoista miehelleni, vaikka niiden sisältö on ollut aina vain sitä samaa vanhaa: tule auttamaan tänne meidän yritykseen. Olen pitänyt suuni kiinni, ja vasta viimeiset puoli vuotta olen kirjoitellut tänne palstalle ja lukenut ja löytänyt kanssakärsijöitä, joille anoppisuhteet ovat tuottaneet päänvaivaa. Jos ongelma-anoppeja ei olisi, ei olisi myöskään tätä palstaa. Hyvä, että sinäkin näet sen toisen puolen, että anoppisuhteet eivät aina onnistu. Ole onnellinen, että sinulla on miniöidesi kanssa onnea matkassa, kannattaa ollakin, se on aika harvinaista.
Sanoit muualla ketjussa, että onneksi sinulla ei ole miniänä minunlaisiani naisia. Niin, on vaarallista, että naisella on omat aivot, joita tämä kehtaa jopa käyttää. Oletko muuten varma, ettei miniäsi ole minunkaltaisia, ja että he eivät kirjoita täällä. Oletko varma, etten ole miniäsi? Katsos kun tiettyjä yksityiskohtia voi muokata. Jos miniäsi ovat n. 30-vuotiaita, he ovat saaneet samanlaisen kotikasvatuksen kuin minä. Eli vanhempia ihmisiä kunnioitetaan, ja hammasta purraan tarpeen tullen kun anoppi neuvoo hyvää hyvyyttään, vaikka et tietämättäsi pahaa neuvoillasi tai siivousavullasi tarkoitakaan. Kun sanot, että onneksi poikasi eivät ole valinneet miniöiksi minunlaisia, ilmoitat täten, että haluat sukuusi alistuvia ja vähään tyytyviä naikkosia. Haluat, että sinä säilyt matriarkkana. Näin ainakin voin sanoa omasta anopistani, hän ei halua kuulla sanaa: ei.
Evoluution lakeihin kuuluu, että vain vahvimmat saavat elää. Joskus vahvuus on sitä, ettei paljasta todellista luonnettaan, ajatusmaailmaansa muille, vaan antaa toisen luulla olevansa parempi. Mutta tämäkin voi tiukan paikan tullen muuttua, ja tämä hetki alkaa olla käsillä minun ja anopin suhteissa. Kaksi kertaa viimeisen 5 vuoden aikana on anoppi huutanut miehelleni aivan mitättömästä syystä, syy ei todellakaan ollut miehessäni, me emme ole sanoneet vastaan, koskaan, tärkeissä asioissa. Mutta sanaa Ei eivät kaikki kestä. Enää en aio antaa anteeksi. Enkä aio elää kaksoiselämää kauaa vain netissä, vaan aioa sanoa tarpeen tullen vastaan (herran jestas siunakkoon tuota miniää), jopa anopilleni. Enkä sitten vaan maksalaatikon syönnistä.
Luin töissä naistenlehdestä, että palveluammattien pakkohymyilijät tikahtuvat stressiinsä, kun taas ne, jotka puhuvat asioista ja käsittelevät niitä ja pohtivat selviävät helpommalla. Eli tälle palstalle kirjoittavat ainakin yrittävät tehdä asioille jotakin. Ja keskustelupalstan luonteeseen kuuluu erimielisyys, muuten ei keskustelua synny.
Viiden vuoden avioliittomme aikana anoppini on soittanut minulle 3 henkilökohtaista puhelua. Kyllä, olen laskenut oikein. Ensimmäisessä kysyi kaunareiden juonta. Ja seuraavissa kahdessa, n. 2 vuoden tauon jälkeen, haukkui minut huonoksi miniäksi, kun en ollut puhunut miestäni ympäri tulemaan yrityksen ovelle klo 8:00 ja pyytämään anteeksi äidiltään.
Anoppius ja yksityisyrittäjyys yhdessä eivät voi taata hyvää miniäsuhdetta, varsinkaan kun asumme alle 30 min ajomatkan päässä firmasta. Varsinkaan kun mieheni asui äitinsä omistamassa talossa, ennen minua. Olen siis anoppini mielestä huono miniä monellakin tapaa. Vein mieheni pois äidin valvovan katseen luota, enää ei voi koputella oveen ja kiskoa töihin, ja koska mieheni rakastaa minua, hän - herran varjelkoon - haluaa viettää aikaa enemmän minun kanssani kuin oman äitinsä.
Olen mielummin huono miniä teidän kaikkien ja oman rakkaan anoppini silmissä kuin huono vaimo.
Minulla on kanssa todella ikäviä kokemuksia anopistani...mieheni on hänen ainoa poikansa. Kun muutimme yhteen hän soitteli päivässä monta kertaa ja syytti miestäni milloin mistäkin asiasta. Haukkui minua miehelleni. Kerran kun olin kipeä anoppini oli sanonut miehelleni että olen itse aiheuttanut flunssani. Vasta noin vuosi sitten kun avasin suuni ja sanoin että en siedä tällaista niin hän rupesi pelkäämään minua kun minulla olikin mielipiteitä ja osasin pistää vastaan.Tällä hetkellä hän yrittää pitää välejä, tai edes jonkinlaisia.
Ihan hyvä muistutus yx äitee, koska kyllä miniätkin osaavat olla itsekkäitä, omistushaluisia ja vaatia kaiken.
Olen vierestä katsellut tuttavan miniää, joka kuppaa kaiken appivanhemmiltaan ja tuttu, joka haluaa olla hyvä anoppi antaa periksi aivan kaikessa. Miniän elämään ei mahdu ajatus siitä, että anoppi voisi haluta joskus vaihtaa sanasen poikansa kanssa tai että pojalla yleensä olisi suhdetta lapsuudenkotiinsa. Jotenkin sivusta seuraten ja anopin murheita kuunnellen olen ajatellut, että miniälle tekisi oikein hyvää saada joskus suoraakin palautetta.
kannattaisko kuulla tämän miniänkin perustelu miksi käyttäytyy anoppia kohtaan sillä tavalla. minun anoppi marisee pitkin kyliä kaikille että nyt se miniä teki sitä teki tätä vaikka hän kantoi ruokaa auttoi niin ja auttoi näin...no enpä ole häneltä mitään odottanut tai pyytänyt muuta kuin anteeksi pyyntöä monen vuoden v...uiluista ja loukkauksista joita kyllä on kanssa käydessään muistanut jättää!!!tämän miniän mitta täyttyi siinä vaiheessa kun oma lapsikin olisi pitänyt alusta alkaen hoitaa niinkuin hän sanoo!
suhtaudun nykyään todella eritavoin kaikenlaisiin kommentteihin ja ihmettelyihin "kun sekin nainen on niin ja niin ylpeä". Enkä myöskään usko, että anoppini on ymmärtänyt miksi olen muuttunut niin nuivaksi häntä kohtaan.
Kukaan ulkopuolinen ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea on kahden ihmisen välissä voinut tapahtua neljän seinän sisällä. Eikä myöskään itse osapuolet aina tajua tätä.
Minä olen kuullut anopin suusta kaikkea ihan hyvää hyvyttään tarkoitettua auttamismielistä kommentointia ulkonäöstä lähtien.. sammakkoja, joille tuo naisparka ei kuulemma (poikansa mukaan) voi mitään, koska "hänellä on sellainen luonne". On siis aina saanut olla kuin lehmät pellossa. Lisäksi on tullut kyllä ihan tarkoitettujakin heittoja.. en anoppiani sentään ihan imbesillinä pidä - tämähän on toinen vaihtoehto.
Ja sitten se toinen puoli, nimittäin myös mieheni on todellakin näyttänyt kyntensä ja hampaansa minulle. Ilkeilystä, käsiksi käymisestä, uhkailusta ja halveksunnasta on päästy nyt ainakin selvemmille vesille. Tätä miehen käytöstä ei anoppi tiedä, mutta ennen kuolemaansa sen hänelle paljastan (tai seuraavan riidan yhteydessä). Pidän anoppia osavastuullisena myös mieheni käytökseen, onhan se kasvatuksestakin kiinni, miten lapset toimivat.
MInua varmaan pidetään ulospäin todella ylpeänä ja koppavana tyyppinä, kiittämättömänä myös. Liekö olisi tarvetta, että nämä edellämainitut seikat kuuluttaisin tässä pikkukaupungissa vai mitä? Ei ole myöskään tarvetta kiillotella kuvaa yhtään sen enempää ulospäin, kunhan eletään ja katsotaan, että mies sukuineen käyttäytyy kunnolla.
Aloittajankin kannattaisi miettiä tällaisia seikkoja, "vaikka eihän se sinun poikasi varmaan koskaan"
Jos olisit 30 v. alistettuna miniänä anopin silmien alla, niin vieläkö neuvoisit samoin?
Aina ei metsä vastaa niin kuin sinne huutaa.
Lapsuudenperhe ei lakkaa olemasta. Vaan kyllä siinä jotain rajaa on, miten paljon äiti ja isä voivat sekaantua aikuisen lapsensa asioihin! Kun aikuinen lapsi muuttaa pois kotoa, pitää hänelle antaa mahdollisuus elää omaa elämää.
Entäpä jos anoppi haluaa soitella ja tavata aikuista lastaan päivittäin? Pitääkö pojan, tyttären, miniän ja vävyn suostua moiseen puuhaan? Entäpä jos tapaaminen ja soittelu sopii pojalle ja tyttärelle, mutta miniä ja vävy eivät halua anopin tuppautumista? Sanopas se!
Kun perheeseen syntyy lapsia, perhekuviot mutkistuvat edelleen. Isovanhemmat voivat olla todella hankalia vastaleivotulle äidille ja isälle. Inhottavat isovanhemmat sekaantuvat lastenkasvatukseen ja lasten avulla tehdään kiusaa vanhemmille.
"Eikö äitisi anna, no mummo kyllä antaa!" Vanhempien säännöt kumotaan ja isovanhemmat hemmottelevat lapsenlapset pilalle. Äiti ja isä kuuntelevat mummolavierailun jälkeen kotona väsyneen lapsen tinttaamista: "Mummo ja vaari antavat mulle aina mitä haluan. Äiti ja isä ovat tyhmiä. Mummolassa saa tehdä mitä vaan, muutan mummolaan asumaan" jne.
Meillä anoppi on arka hissukka, joka ei tiedä mistään asioista mitään. Appiukko on määrännyt perheessä kaikki asiat yli 40 vuotta ja anoppi on alistunut.
Appiukko on todella raivostuttava persoona! Mies tietää kaikki asiat paremmin kuin muut, on ainakin tietävinään. Kommentoi ja puuttuu sukulaisten asioihin ja laukoo "totuuksia" perhejuhlissa ym.
Anoppi ei saa päättää mitään isoja asioita, mm. isommat ostokset, perheen asiat. Siksi hän puuttuu sukulaistensa asioihin, juoruilee niistä puhelimessa ja saa sisältöä elämäänsä sukulaisten asioitten järjestelystä.
Suku on pahin - näin on :)
Äitinä osaatte varmaan selittää minulle, miniälle, toisen äidin käytöstä. Tutkiskelin tässä taustalla syitä siihen, miksi appivanhempien käytös raivostuttaa minua. Olemme heille aivan kuin ilmaa, he eivät koskaan ole kohdelleet miestäni niin kuin vanhempien kuuluisi kohdella lapsiaan. He pitävät meitä vain työntekijöinä, joille he soittavat vain kun tarvitsevat apua yrityksen hoidossa. He eivät kutsu meitä kylään, niin usein kuin mieheni muita sisaruksia. Pakollisia äiti isipäiviä lukuunottamatta, mutta hei, lahjojahan on kiva saada. Joka päivä on jo appivanhempien päivä, mutta lisää haluavat. Ei, en yritä erottaa poikaa ja vanhempia toisistaan, yritän miettiä, miten saada äidin edes huomaamaan poikansa.
Anoppi voi soittaa, ja soittikin viime viikonloppuna, että tulisitteko käymään, kun muut eli mieheni sisarukset ovat jo siellä. Kuinka he voivat kohdella omaa poikaansa tällä tavalla? Muistaa kuin viime tingassa, että kuinka monta niitä mukuloita meillä olikaan, eikös niitä ollut enemmän kuin...Ai niin, no soitetaan ja kokeillaan, ovatko kotona. Minusta ei ole niin väliä, minulla on omakin äiti, en tarvitse toista, odottaisin, että anopin lapset saisivat vähintään aikuisiässä yhtä paljon huomiota. Mutta tässä perheessä huomiota jaetaan sen mukaan, kuinka paljon olet vapaaehtoisesti, anopin pyytämättä mukana yrityksen hoidossa. Muuta syytä en tähän keksi. Tämäkään spontaani piipahdus yrityksessä ei takaa mitään, sillä teimme juuri niin parisen kk sitten, ja huutoa saimme vastineeksi. Katsos kun sinnekään ei pidä ilmoittamatta mennä, pitää tutkia ilmapiiriä, että voimmeko lähestyä.
Tuntuu, että anoppi ei ole tyytyväinen elämäänsä, valitsemaansa ammattiin, yksityisyrittäjyyteen. Mieheni, vanhin poikansa, on tehnyt melkeinpä aina päinvastoin äitinsä neuvoja, joten kun anoppi näkee mieheni huonolla päällä ollessaan, sen kuulee koko pitäjä. Ei anoppi huuda mieheni siskolle ja veljelle, ei julista mykkäkoulua. Elääkö anoppi niin vanhakantaisessa maailmassa, että kuvitteli poikansa jäävän pitämään yritystään? Koska hän sellaista kerran vihjaili, mutta mieheni suunnitteli muuta. Ja siksi vihoittelee nyt tälle välillä. Esikoispojalta vaaditaan enemmän, mutta äitinsä oli myös sisarusparvensa vanhin. Ajatteleeko anoppi, että vahingon ja tyytymättömyyden pitää kiertää suvussa vanhimmalta vanhimmalle? Muut nuoremmat saavat elää niin kuin haluavat (ei tosin pidä paikaansa tässä perheessä, mutta periaatteessa vapaammin), mutta esikoispojan on oltava nöyrä. Onneksi mieheni ei kuuntele äitinsä pulinoita, ja marmatusta, on tottunut jo vuosien varrella. Vaan painuu ulos. Ja minä menin muuten edellä jo viime kerralla, tunnistin merkit jo kaukaa.
Mikä saa äidin raivostumaan pojalleen? Kateus.
olisi kyllä täällä meuhkaaville miniöille. Itsekkyys, omahyväisyys, suvaitsemattomuus suorastaan huutaa täällä. Peilillä olisi kovasti töitä. Mistäkö tiedän, olin itse samanlainen ja ajatuksenjuoksu oli samaa maata. Kunnes, ja luojan kiitos jouduin vakavaan onnettomuuteen, kokemus oli todella rankka, eikä minun uskottu selviävän hengissä. Kokemus todella pysäytti ja pisti ajatusmaailman uusiksi. Siihen asti olin ajatellut samanlailla poikaystävieni äideistä, ainahan niissä vikaa oli, eivätkä MINULLE kelvanneet. Älkää viitsikö joka pikkuseikkaan takertua, eläkää ja antakaa muidenkin elää, kukin omalla tavallaan, ilman vihaa ja katkeruutta. Onneksi tapasin mieheni vasta tämän koettelemuksen jälkeen joten osasin suhtautua anoppiini aivan eri tavalla, ja hän todellakin on aivan mahtava ihminen, toki erilainen, mutta omalla tavallaan ainutlaatuinen.
tekstiä tämä. Ikäänkuin elämän oivaltamiseen ja mielipiteen muuttumiseen anopista tarvitaan VAKAVA ONNETTOMUUS!
En ikinä toivo kohdalleni moista ja en todellakaan ole edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Toki onnettomuus on elämässä erittäin pysähdyttävä kokemus mutta rajansa kaikella. Anoppini on kiusannut minua ja poikaansa vuosia ja sitä ei edes vakava onnettomuus muuta että haluaisimme olla hänen kanssaan tekemisissä. Rajansa kaikella!!!!!!!
muille joilla pyyhkii hyvin, ei kaikki anopit ole hirviöitä, kuinka monta kertaa se pitää sanoa.
kuitenkin ollut tarkoitettu ajatuksia herättämään. Niin pienestä täällä miniät valittelevat että auttamatta tulee mieleen asenteiden osuus mielipiteisiin. Kukaan ei väitä etteikö niitä hirviöanoppejakin löydy, mutta varmasti harvemmin. Tuossa mitta on täysi jutussa tälläinen kyllä esiintyy, tosin siinä miniä on toiminut varsin maltillisesti. Ja tuo kirjoittahan myönsi että on itsekin ollut tuollainen "ruikuttaja" mutta oli kokemuksensa myötä huomannut kuinka pikkumainen oli ollut. Kukaan ei varmasti haluaisi onnettomuuteen joutua, vaan ikävä kyllä monesti vain vakava vastoinkäyminen opettaa enemmän elämästä kuin se että kaikki menee "nappiin"
ja olen kanssasi eri mieltä,kuulostat veljeni vaimoltani,joka valittaa että meille soitettiin:tulkaahan nyt kylään kun täällä on jo muitakin.minusta tuollainen on pikkumaista,minä olisin hyvilläni jos minulle tulisi puhelu.Onko kyse tosiaankin siitä kun ette ehtineet ensimmäisenä kylään.en voi tietenkään mahdottomia arvostella,kun ei tiedä kaikkea,mutta sitähän se on,voit vain olla oman elämäsi herra,anna muiden olla omansa.jos joku käyttäytyy typerästi,ei kannata alentua samaan,vaan toimia omien arvojen mukaan ja maltillisesti,ettei jälkeenpäin kaduta.kyse on kuitenkin miehesi läheisistä,kunnioita heitä miehesi takia..joskus ylpeys on parempi niellä.tsemppiä ja jaksamisia sinulle,sitä varmasti tarvitaan ja aurinkoista kevättä!
onnettomuus jos sen jälkeen menee paremmin. Minulle myös tapahtui asia joka pysäytti elämäni. Minulla kuitenkin lähti asiat sujumaan paremmin tämän tapaturman jälkeen, ja ihmisetkin alkoivat viimeinkin kohtelemaan hyvin.
Päätin silloin, etten enää ikinä ole tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät arvosta minua eivätkä kohtele hyvin. Elämä on liian hyvä ja lyhyt tuhlattaksi sellaiseen. Varsinkin kun läheisteni takia tämän onnettomuuden jouduin kokemaan. Kannattaa valita tarkoin kenen seurassa viihtyy. Minä olen pitänyt turhat tuttavat kaukana jo pitkän aikaa, ja viimeinkin ympärilläni on ihmisiä joihin voin luottaa.
Muut oli jo kutsuttu ajoissa anoppilaan, meille ei ollut puhuttu koko kyläpäivästä yhtään mitään. Emme siis olleet mitenkään myöhässä, meitä ei vain oltu kutsuttu. Joten saan kai hieman loukkaantua, jopa anopille, jos kutsu tulee mieheni veljelle ja sisarelle ja koiralle, mutta meille ei soiteta kuin vasta, kun arvovieraat ovat saapuneet?
vain on niin että toisia karikot kasvattavat ja toiset sitten taas vain taantuvat. Ehkä siinä on vain kuitenkin se ihmisen perusluonne joka vaikuttaa siihen mihin suuntaan tuo kehitys lähtee.
Ei ole taantumista ottaa asioita opikseen, ja ymmärtää ettei kaikkiin kannata luottaa. En halua lähelleni ihmisiä, jotka vahingoittavat minua. Mutta tapaturman jälkeen osasin kyllä arvostaa niitä ihmisiä, jotka oikeasti olivat ystäviäni. Opin itseasiassa paljon tapahtumasta, ja voin kyllä hyvillä mielin todeta, että asiat ovat paremmin kun elää hyvässä seurassa.
Paljon on elämässä tapahtunut muutakin vaikeaa, ja silloin tosi välittäminen on punnittu. Paljosta on myös yksin joutunut selviämään. Ja koska hengissä olen, olen myös vahva. Jokainen kolhu on vain vahvistanut ja opettanut. Opettanut arvostamaan ihmisiä, jotka todella välittävät ja karsimaan ne turhat tuttavat pois.
Jokainen miniä jaksaa varmaan olla hyvissä väleissä mukavan anopin kanssa, mutta entäs sitten kun anoppi ei ole mukava.
Minun anoppi on vanha, mutta mielettömän omahyväinen. Vain hän tietää mikä on oikein ja miten pitää tehdä ja kaikkien pitäisi tanssia hänen tahtiinsa.
Olen tutkinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että hän on omahyväinen eli sairas.
En ole hänen kanssaan missään puheväleissä enkä enää koskaan aio olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Jotka jaksavat seurustella hänen kanssaan, niin siitä vaan. Minä en vaivaa päätäni edes ajatuksella.
Mutta ei kukaan saa yksipuolisesti sanoa, että miniät eivät ole mukavia. Joskus voi olla toisinkin päin.
hei!mun entinen anoppi oli sellanen vaativa,tuli sellanen täydellisyyden ja hyväksymisen hakeminen aina kun hän oli läsnä.toisen meistä miniöistä hän haukkui mennen,tullen ja palatessa(useimmiten hänen selkänsä takana ja minulle),arvata saattaa et mulla oli vaikea olla,ei tienny miten olis ollu.yritä sit olla siinä ja yritä vaihtaa puheenaihetta...sit koskaan hän ei voinut tulla meille hoitamaan lapsia,jos meillä sattui olemaan joskus tarve esim.kerranki lähdettiin kahdestaan mieheni kans syömään.silloinki hän siunaili,sanoi ettei hän koskaan ollu tarttenu oman anoppinsa apua lasten hoidossa.pas...hänen miehensä sanoi et he kävivät itse aika paljon kapakassa kun lapset olivat pieniä ettei se anoppi muista tai ei halua muka muistaa.siihen loppu minun kyselyt lapsenvahdiksi,nyt kun emme ole enää yhteisissä kuvioissa mieheni ja lasten kans,ni kyllä hän tulee oikein mielellään katsomaan lapsiamme jos ex-miehelläni on menoa,eli minustako johtui kaikki?oliko anoppi jotenki mustasukkainen?
Minulla on ihan mukava anoppi ja minä olen varmaan ihan mukava miniä.
Mutta minä olen tempperamenttinen ja tuuletan välillä tunteita ulos, kun korvistakin nousee höyryä. Minun on pakko, muuten menetän järkeni. En mene sanomaan sitä Anopille suoraan vaan omalle äidilleni, siskolleni, ystävälleni joskus miehellenikin. Jos tulistun jostain aiheesta se kestää yleensä puoli päivää korkeintaan päivän ja puhun ja puhun ja raivoan asiasta näille varaventtiileille, sitten kun puhun saan asiat järjestykseen mielessäni ja voin olla ystävällinen anopilleni ja puhua asiasta asiallisesti, jos tuntuu tarpeelliselta.
Kyllä tämä on juuri sitä. Selän takana hau hau haukkumista ja se on hyväksi. Olen niin naiivi, että uskon ihmisten välisten ongelmien olevan suurimmaksi osaksi väärinkäsitysten ja luulojen summa. Kun saa purettua asian voi käsitellä sitä lopulta myös järjellä ja huomaa tehneensä kärpäsestä härkäsen.
(toki vittumaisiakin ihmisiä on olemassa ja heille on eri konstit)
Toivon, että muillakin on näitä varaventtiileitä, joille purkaa itsensä, jotta voi elää erilaisten ihmisten kanssa sovussa.
toimintamalli ja ajatukset. Tietty asiat pitää saada tuuletettua mutta tapa millä sen tekee ratkaisee. Sinun tavallasi säilyy sopu suvussa ja pysyy hermot kasassa. Tässäpä oivaa vinkkiä muillekin miniöille.Olisivatpa kaikki miniät yhtä tervepäisiä