Minulla on lievä psyykenongelma (syömishäiriö). Sitä ei näe päältä ja muutoin olen kuin kuka tahansa. Mies sanoo pitävänsä minusta kovasti, on kehunut kauniiksi jne vaikka on ihmetellyt miksi olen niin arka. Haluaisin kertoa ongelmastani koska se kuitenkin rajoittaa elämääni ja masentaa ja aiheuttaa aiheettomia pelkoja. Miten suhtautudutte jos tyttöystävänne kertoisi sairastavansa syömishäiriötä?
Naisen psyykenongelma
uskallanko kertoa
171450
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
vähän kuin syöpä tai jotkut silmälasit... heikkous toisessa jota pelätään.
syömishäiriö kerro pinnallisuudesta;mietitään liikaa lihavuutta ja laihuutta sekä ulkonäköpaineita, niin että se menee liiallisuuksiin ja lopulta sairastutaan syömishäiriöön...
ihan sama juttu kuin alkoholismi tai joku muu riippuvuus.
kuin yo.kommentin kirjoittaja, ei hän tule koskaan ymmärtämään, jos itse ajattelee näin pinnallisesti. Eli ei maksa vaivaa.
Uskomatonta, miten joku vielä näinä päivinä voi olla noin tynnyrissä kasvatettu, jos mieltää syömishäiriön (siinä missä alkoholismin, peliriippuvuuden, huumeriippuvuuden jne.koko kirjavan perheen) ulkonaisista tekijöistä johtuvaksi??!!
Eiköhän se juttu kuitenkin ole siellä sisälläpäin ja menneisyydessä ( yleensä se,että itse ei ole saanut elää lapsuuttaan, vaan on pitänyt kantaa erinäisistä syistä huolta jostain muusta, yleensä omasta vanhemmastaan tai sisaresta, kykenipä siihen tai ei). Siinä mahd.samanlaisille tietämättömille.
Alkup.kirjoittajalle- Mielestäni tuollaista ei pitäisi pantata itsellään, kerta se vaikuttaa sinuun niin paljon. Olet sitä mitä olet ja jos se toiselle ei riitä, niin ei ole sen arvoinen. Miten itse suhtautuisit? Minussa se herättäisi vain suuren luottamuksen tunteen:)
ole mennyt, hoidattamaan sairauttasi. Lopeta vähättelelemästä sitä, se on vakavaa! Äläkä kuvittele, että kukaan vieläpä tukisi tai rohkaisi sairauttasi. Sinua kyllä, ja paramistasi, jos mies on fiksu. Älä kuintenkaan kaada vastuuta siitä miehen niskaan!
Eli siis: Olen käynyt terapiassa jo 6 vuotta. Olen kaikkeni tehnyt sairauteni eteen mitä voidaan kohtuudella odottaa. Olen miettinyt synnyt ja syvet, ruotinut yli ja ympäri. Mutta kukaan ystäväni ei tiedä tuosta koska asia on hyvin henkilökohtainen ja haluaisin juuri sellaista "hiljaista tukea" että ei tarvi tehdä mitään -eikä voisikaan- mutta kunhan hyvä ystävä edes tietäisi. Sekin auttaisi.
miehelle, jos hän tuntuu mukavalta ja luotettavalta, ja jos haluat olla hänen kanssaan. tuo salailu on pahempaa, ja varmasti hiertää välejänne. jos mies välittää sinusta aidosti ja hänellä on vähänkin ymmärrystä, niin ei hän sinua sen takia jätä. tsemppiä :)
Nimenomaan, hän on mukava ja luotettava ja olen hyvin vakavissani hänen kanssaan. Totta on että tuo asia hiertää välejämme. Kiitos sinulle kommenttista :)
kerro, jos mies on sen arvoinen.
Olen itse sairastanut pitkään (10 v) syömishäiriötä. Olen myös "parantunut" pitkään (siis konkreettisin toimin ajatustyön lisäksi), noin 3,5 vuotta. Viimeinen niitti tähän parantumiseeni oli se, kun sain sanottua asian miehelleni. Se ikäänkuin avasi sellaisia sisäänrakennettuja häpeydensolmuja, joita en tiennyt olleen olemassakaan. Sen jälkeen olen uskaltanut kertoa myös kahdelle muulle ihmiselle - ja voin sanoa, että suhde elämään & itseen on muuttunut täysin.
Minut asian kerominen on ikäänkuin pelastanut terveelle elämälle.
siitä, että voi itselleen myöntää, että on ongelma ja hyväksyy sen ongelman. ja senkin, ettei olekaan just siinä asiassa ihan täydellinen sanan varsinaisssa merkityksessä. vasta sen jälkeen voi alkaa hoitamaan itseään kuntoon.
jos tätä ei tee, miksi ongelnmaa on hoidettava, jos sitä ei ole? noin sitä silloin ajattelee.
hyväksyminen liittyy siihen, että vaikka onkin juttu, silti on tultava toimeen itsensä kanssa. eikä siitä voi oikeasti kertoakaan kunnolla ennenkuin on hyväksynyt sen: siihen saakka se voi olla häpeä omasta mielestä itselle.
rakas, läheinen ja ymmärtäväinen kumppani tai ystävä voi olla suurena apuna ja turvana tässä itsensä hyväksymisessä, kannustuksessa ja suosta nostamisessa.
Lisäksi itselläni merkittävää oli oman historian, lapsuuden ja kokemusten läpikäyminen & ymmärtäminen. Myös se, että jouduin tilanteeseen, jossa terveyteni oli niin huonolla tolalla, että inun oli yksinkertaisesti pakko alkaa parantua (hemmetin kivuliaasi, sanoisin) tai olisin kuollut. Loppujen lopuksi, ihan oikeasti, ymmärettävä se, ettei paranemiseen ole mitään oikotietä, vaan se on mentävä pitkän kaavan kautta läpi. Sitä ei pysty nopetuttamaan eikä helpottamaan.
Itse paranin kun pääsin tasa-painoon menneisyyteni kanssa ja pystyin hyväksymään itseni täysin. Ihan kokonaan sellaisena kuin siinä vaiheessa repaleisena ja äärimmäisen epätäydellisenä olin. Ulkoa sitä hyväksyntää ei tule. Sen pitää ihan aidosti tulla sisältä.
asiat johtuvat yleensä jostain - syyt ja seuraukset. syiden selvittäminen on ymmärtämisen takia tärkeitä. pitää ymmärtää, jotta pystyy toimimaan.
pohjakosketuksen se tosiaan vaatii, mutta sieltä on onneksi vain yksi tie ja se tie on ylöspäin. ja kaiken paskan jälkeen on vahvempi ihmisenä, kuin on koskaan ollut siihenastisen elämän aikana.
olen kärsinyt syömishäiriöstä. Olin miettinyt jo pitkään poikaystävälleni kertomista, mutta aina jättänyt sen tekemättä. Kerran jonkun riidan yhteydessä vain tokaisin asian. Asiasta ei kuitenkaan varsinaisesti puhuttu sen enempää. Se tuli kai poikaystävällenikin aika suurena järkytyksenä, kun olin vuosia onnistunut asian salaamaan. Lisäksi poikaystäväni oli sen verran hienotunteinen, ettei alkanut siitä sen enempää tivaamaan, kun en kuitenkaan enempää halunnut puhua.
Joka tapauksessa olen onnellinen, että asiasta kerroin. Suosittelen sitä myös sinulle :) Vaikka asiaa ei olekaan koskaan tarkemmin käyty lävitse, niin on hyvä, kun joku tietää ja tukee sen mitä pystyy. On ollut kiva huomata, että syömiseni ja terveyteni on tärkeä asia jollekin.
itseäsi syvältä koskettava asia, niin jos miehesi on luotettava, niin on suhteenkin kannalta hyvä, että kerrot. Mutta kuten alkupään kommenteista huomaat, osa ihmisistä on ääliöitä (eivätkä näemmä voi sille itse mitään), niin harkitse tarkoin kenelle kerrot
kertomaan "ongelmastasi" ja mahdollisimman totuudenmukaisesti selittämään mistä on kysymys.
Voi helpottaa tilannetta joskus myöhemmässä vaiheessa, jos ongelmasi pahenisi.
Sama ongelma on ollut osaltaan vaikuttamassa minunkin erooni. Ei niinkään siksi, että en olisi sen olemassaoloa sietänyt, vaan pikemminkin sen muiden välillisten vaikutusten kautta.
Viimeistään silloin se tajuaa sen, kun sä juokset joka aterian ja pienen suupalan jälkeen vessaan oksentamaan.
Joo mun tyttöystävä sairastaa kanssa anoreksiaa. on ollut kohta jo 2vuotta olin todella iloinen kun hän kertoi siitä eikä salaillut sitä. salailu parisuhteessa ei tuota muuta kuin harmia. vaikeaa tulee varmasti olemaan ellet hakeudu hoitoon koska anoreksia ei lähde toivomalla pois. Jos et ole sairastanut kauaa sitä niin sitä paremmat mahdollisuudet on päästä siitä eroon.