Eikö itsemurha ole jokaisen oma asia? Eihän meiltä kukaan kysy edes halutaanko me tulla tänne maailmaan? Ja kuinka monta % meistä on ei-toivottuja alunperinkin?
Mutta sen tiedän, että ratkaisun saataa tehdä hyvin pienen sykäyksen saatuaan, jos ns. maljassa on jo tarpeeksi paljon.
Mutta sen tiedän, että ratkaisun saataa tehdä hyvin pienen sykäyksen saatuaan, jos ns. maljassa on jo tarpeeksi paljon.
Vastaukset 9
Vanhimmat
ihan tollast teinix/teinigootti jne. pissis puhetta... Tokihan kaikkien oma elämä on ihan heidän omissa käsissään. saa tehä mitä huvittaa... Mutta oma mielipiteeni asiaan on että ei se kannata vaikka sitä ei voikkaan katua... Aina voi löytää jotain uutta ja mullistavaa... Ei pidä vaipua epätovoon saatikka itsesääliin...
mielestäni jokaisen oma asia...
Tunnetko syyllisyyttä miettiessäsi asiaa? Haluatko täältä saada oikeutuksen kenties teolle joka kuitenkin tuntuu kuitnekin jotenkin väärältä?
Sinä vaikutat hyvinkin moneen ihmiseen jo olemassa olollasi. Jos tapat itsesi niin se eittämättä vaikuttaa ympäristöösi, enemmän kuin uskotkaan.
Vaikuttaa siltä, että et ole kohdannut elämässäsäi ihmisiä, jotka osaavat ottaa sinut ihmisenä ja ymmärtävät sinua. Et ehkä ole tavannut yhtään ihmistä, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet?
Oletko kenties jo taistellut ja yrittänyt eikä mieleisiäsi tuloksia kuitenkiaan näy? Tuntuuko ponnistelut turhilta?
Itse etsin aitoutta vuosikausia. Ensimmäisen kerran löysin ihmisen, joka osasi kohdata minut vasta 27 vuotiaana. Sitä ennen elämä oli hyvin yksinäistä selviytymistä ja taistelua. Tosin sen jälkeenkin taistelua mutta ei niin yksinäistä enää. Aloin nähdä toisen kautta itseni terveemältä näkökantilta.
Toivoisin, että löytäsit tällaisen vastaavan eheytävän ihmissuhteen. Tietysti vaikeaa sellaista on löytää, joka olisi hyväksynyt itsensä ja siten hyväksyisi sinut juuri sellaisena..
Mutta sellaisia ihmisiä jotka yrittävät ja ponnistelevat itsensä kanssa löytyy ja ehkä löydät kaverin jonka kanssa kasvaa yhdessä? Ihminen on laumaeläin ja tarvitsee toista.
.. surullista... eihän itsemurhan tehnyt tiedä kunka paljon tuskaa aiheuttaa läheisille. Minun Rakkaani teki uskon painostuksen alla itsemurhan. Oli tuolloin 19v ja minä 16v. Olin ajatellut hänestä aviomiestä. Suru on .. Kysymyksiin ei saa vastausta. Meidän viimeinen keskustelu tapahtui puhelimitse. Hän on nyt ollut poissa jo monta vuotta. Hyvät muistot ovat yhteisistä pienistä hetkistä. Kysymyksiin ei tullut vastausta. Hänen vanhempansa ei koskaan antaneet meille mahdollisuutta kulkea yhdessä. Hänen veljensä syytti minua, vaikka me olimme parhaat kaverukset. Hän ei surussaan muuta keksinyt. Kukaan ei ollut syyllinen. Ei edes Rakkaani. Usko joka häntä ahdisti oli syypää. Hän ei ymmärtänyt? Enkä minäkään? Ratkaisu oli lopullinen. Aina on joku joka välittää sinusta vaikket itse välittäisikään. Et saa sitä koskaan tietää jos kuolet. Aiheutat vain surua ja sitäkään et sa tietää. Uskalla elää ja näet tämän todeksi. Ilo ja suru kulkee rinta rinnan elämässä.
Minulla ainakin on ollut paljon parempia ihmissuhteita aivan vieraiden ihmisten kanssa kuin sukulaisteni. Varhaisesta teini-iästä pitkälle yli 20v harkitsin itsemurhaa, ja kyllä mielestäni tosi ikävät lähiomaiseni olivat mielentilaani aika syyllisiä. Itse pyrin aina ylöspäin mutta he mollasivat minua jatkuvasti milloin minkäkin verukkeen avulla.
Nyt vasta keski-ikäisenä olen mielestäni onnellinen, mutta en todellakaan kiitä perhettäni ym. sukuani vaan olen mielestäni onnellinen HEISTÄ HUOLIMATTA.
Ymmärrän siis hyvin, miksi joku tekee sukulaistensa TAKIA itsemurhan. Jos sukulaiset ovat olleet todella inhottavia pitkät ajat, jopa vuosikymmeniä, niin ei siinä tilanteessa enää voida vaatia, että itsemurhaa harkitseva miettii, tuottaako nyt surua näille inhotuksille vai ei.
Mielestäni voitaisiin hiukan vaimentaa sitä itsemurhan tekijöiden jälkeensä jättämien sukulaisten automaattista pyhitystä. Nykyäänhän puhutaan poikkeuksetta ja aina ikään kuin kukaan sukulainen ei koskaan olisi sysännyt ketään itsemurhaan asti ja kohdellaan säälivästi niitä sukulaisia - ihan tietämättä, millainen se tilanne siellä kotona oikein on ollut.
Suomessa tuntuu vallitsevan se "ainut oikea näkemys" että itsemurhaajan sukulaiset ovat TÄYSIN SYYTTÖMIÄ ja heitä KUULUU SÄÄLIÄ. (Vaikka olisivat miten inhottavia ihmisiä.)
Mitenkähän tästä saisi keskustelun aikaiseksi. Jos sukulaisten/läheisten "pyhyys" on ainoa hyväksytty asenne. Hmmm...
Jokaisella on joskus paha mieli joistain asioista.
itsekin olen "TEININÄ" kovasti tahtonut istemurhaa mutta jos olisin sen tehnyt, se olisi ollut todella väärin. mun hieno tulevaisuus olisi jäänyt tulematta, en olisi saanut ihanaa miestä ja kaikkea muuta mukavaa mitä elämässä voi olla.
ja itsemurha ei ole jokaisen oma asia. se on erittäin itsekästä ja itsekeskeistä. siinä ei ota ollenkaan huomioon läheisten ihmisten tunteita. mikään ei ole niin kamalaa kuin menettää se kaikkein läheisin. niin, olen todellakin menettänyt parhaan ystäväni -tosin en itsemurhan kautta mutta kamalaa se on siltikin.
vaikka kuinka olisi vahinko tapahtunut, ja sen kautta saanut elämänsä.. Aivan varmasti joku tällaisella vahinko lapsellakin on sellainen, joka jää kaipaamaan ja antaisi mitä vain jos saisi pitää tämän ihmisen täällä.
Nuorena sitä ei osaa vielä ajatella niin kovasti.. mutta kun nuoret vaan antaisivat itselleen aikaa kasvaa tuon kaikkein vaikeimman elämän vaiheen ohi, alkaa elämä ihan oikeasti tuntua kivalta.
ei sitä sais pilata sillä että teinivuodet ahdistaa.
kaikilla meillä on joskus ollut teinivuosien ongelmat ja sydänsurut.
jotkut tavanomaiset nuorten ongelmat mm sydänsurut, niin kuin sinä annat ymmärtää. Joskus sukulaiset ovat todella inhottavia ihmisiä. Itsemurhan jälkeen sitten päivitellään että mites se nyt noin.
Itseni pelasti luultavasti se että muutin aika kauas pois toiseen maahan ja sain välimatkaa inhottavaan perheeseeni.
kiva kun kerroit, oli hieno kuulla tuo kertomasi