Siltikin toivoisi, että he ymmärtäisivät. Tiedän ettei se ole mahdollista. Siis vanhempani eivät tiedosta asioita. Olen laittanut välit jäähylle. enää en jaksa yrittää heille kertoa ja näyttää kuka olen. Ei heitä se kiinnostanut koskaan. vain he kiinnostavat heitä. Aina vaan loukkaantuvivat ja puolustautuivat jos kerroin omista tunteistani.. ja minullehan on omien tunteitteni kertominen todella vaikeaa sillä lapsena niitä en saanut ilmaista. minä minä minä minä ja minun tunteeni...kuulen heidän suustaan vaan edelleen. varmasti ovat vain loukkaantuneita kun en pidä yhteyttä enää ja vietiä laitoin etten halua olla yhteydessä heihin nyt. niin, kyse on vain heistä aina ja ikuisesti.
Kuitenkin jollain tasolla odotan, että he pyytäisivät anteeksi. Miksihän? Eivät he ole ennenkään virheitään myöntäneet!
jos minulla olisi lapsi ja hän laittaisi kanssani välit poikki niin kyllä ottaisin asiasta selvää. Oli lapsi sitten minkäikäinen tahansa..
Kyllä kysyisin syitä miksei hän halua olla yhteydessä. Ja tekisin kaikkeni. Antaisin ymmärrystä ja olisin pahoillani, jos olisin saanut hänelle pahan olon enkä olisi itse edes tajunnut miten olen vuosia toiminut. vaikka olisin järkyttynyt niin toimisin lapsen parhaan mukaan ja unohtaisin omat tunteeni taka-alalle ja ymmärtäisin lasta.
se on mielestäni vanheman tehtävä ymmärtää ja tukea lasta ja hyväksyä tämä sellaisena kuin tämä on. itse en sitä koskaan saanut. mutta nyt annan itse sitä lapsille joita näen.
Mutta tätä on turha toivoa vanehmmiltani. Eivät ole syitä edes kyselleet, miksi en halua pitää heihin yhteyttä. Antavat periksi kuten aina. koskaan eivät kiinnittäneet huomiota minuun. Selviä merkkejä stressistäni on lapsena heidän nähtävissään. päänsäryt, väsymys masennus, puhumattomuus (ujous).. Päänsärkyjä ei tutkittu (tuli kun minä luon kirjaa mahallani, oma vikani siis), väsymys oli laiskuutta ja ujous vain hyvä olinpa kiltti ja pysyttelin kotona. siitä viis mitä tämä minulle teki, kunhan vanhemillani on turvallinen olo siitä että tytär oli kotona kiltisti.
Niin vähän voivat vanhemmat välittää lastensa tunteista. niin laittavat vain ovat tunteensa edelle. ja siitä maksamme kaikki kovan hinnan.
Kuitenkin olen jo osittain tämän yli päässyt. välillä tulee vain näitä tuntemuksia. Olen nyt onnellisempi kuin koskaan aiemmin. aikuisena saan tehdä omat valintani enkä enää anna kenenkään alistaa itseäni.
Kuitenkin jollain tasolla odotan, että he pyytäisivät anteeksi. Miksihän? Eivät he ole ennenkään virheitään myöntäneet!
jos minulla olisi lapsi ja hän laittaisi kanssani välit poikki niin kyllä ottaisin asiasta selvää. Oli lapsi sitten minkäikäinen tahansa..
Kyllä kysyisin syitä miksei hän halua olla yhteydessä. Ja tekisin kaikkeni. Antaisin ymmärrystä ja olisin pahoillani, jos olisin saanut hänelle pahan olon enkä olisi itse edes tajunnut miten olen vuosia toiminut. vaikka olisin järkyttynyt niin toimisin lapsen parhaan mukaan ja unohtaisin omat tunteeni taka-alalle ja ymmärtäisin lasta.
se on mielestäni vanheman tehtävä ymmärtää ja tukea lasta ja hyväksyä tämä sellaisena kuin tämä on. itse en sitä koskaan saanut. mutta nyt annan itse sitä lapsille joita näen.
Mutta tätä on turha toivoa vanehmmiltani. Eivät ole syitä edes kyselleet, miksi en halua pitää heihin yhteyttä. Antavat periksi kuten aina. koskaan eivät kiinnittäneet huomiota minuun. Selviä merkkejä stressistäni on lapsena heidän nähtävissään. päänsäryt, väsymys masennus, puhumattomuus (ujous).. Päänsärkyjä ei tutkittu (tuli kun minä luon kirjaa mahallani, oma vikani siis), väsymys oli laiskuutta ja ujous vain hyvä olinpa kiltti ja pysyttelin kotona. siitä viis mitä tämä minulle teki, kunhan vanhemillani on turvallinen olo siitä että tytär oli kotona kiltisti.
Niin vähän voivat vanhemmat välittää lastensa tunteista. niin laittavat vain ovat tunteensa edelle. ja siitä maksamme kaikki kovan hinnan.
Kuitenkin olen jo osittain tämän yli päässyt. välillä tulee vain näitä tuntemuksia. Olen nyt onnellisempi kuin koskaan aiemmin. aikuisena saan tehdä omat valintani enkä enää anna kenenkään alistaa itseäni.
Vastaukset 19
Vanhimmat
En ole keksinyt mitään keinoa päästä sen lasiseinän läpi. Äitini pystyttää sen aina väliimme. Kaataa kaiken niskaani muttei pysty ollenkaan vastavuoroisesti kuuntelemaan minua.
Olisi mukavaa jos voisi olla hyvät suhteet omiin vanhempiin.
Mutta aina se ei ole mahdollista.
Nytkin kun puhuin äidin kanssa puhelimessa tunnin verran niin lähes kaikki aika kului hänen ruikutukseensa siitä miten "kaikki" kohtelevat häntä huonosti. Peiliin hän ei ole ikinä suostunut katsomaan.
Miksikähän siskoni lapsetkaan eivät halua rampata hänen luonaan vaikka on mummi? - Minun ei ole vaikea arvata sitä, mutta äitini ei vaan millään käsitä, ei halua käsittää.
Hän ei ole halunnut katkaista napanuoraa ainoaan poikaansakaan vieläkään, vaikka veljeni on jo yli 50. Kaameaa katseltavaa ja kuunneltavaa.
Siskoni ja minä emme ole minkään arvoisia.
Äitiä on turha auttaa mitenkään, sillä mikään ei koskaan kelpaa ja kaikki on aina täysin riittämätöntä.
Mitenkähän hänelle saisi päähän sen, että meilläkin maan matosilla on oma elämä elettävänä?
Voi kun keksis jonkin hyvän keinon...
itsesäälissä. Ihmisiä ne vanhemmatkin vain ovat. Eivät he kenenkään ajatuksia osaa lukea, edes omien lasten. Turhaan sä niitä kaikesta syyttelet, vaan tee jotain elämällesi. Se mikä on ollutta on jo mennyttä ja sitä ei mikään saat tekemättömäksi vaikka sitä kuinka vinkuisi. Itse olet itsellesi paras ystävä ja se sinunkin on opittava, ei ne vanhemmat sua osaa auttaa jos et itsekään sitä halua tehdä. Ota vastuu itsestäsi aikaihminen, äläkä tuijottele taaksepäin elämässä. Katse eteenpäin, mars!
Mitä tuollainen "tietäjä" tälläkin palstalla tekee? Ellei sitten ole itse täysin epäonnistunut, narsistinen vanhempi, joka on antanut lapsilleen ankean lapsuuden nuoruuden ja vielä aikuisenakin kohtelee heitä kaltoin, ja esittää vielä samaan aikaan säälittävää marttyyriä!
Tuollainen "tietäjä" ei kyllä tiedä elämästä yhtään mitään. Pitäkööt typerät mölynsä mahassaan.
et saa tuosta kirjoituksesta irti mitään mistä kirjoitat....ihmettelen miten päin sen luet ja mistä otat käsityksesi. Itse en löytänyt kirjoitustasi vastaavaa tekstiä vaikka kuinka katselin...omituinen höpöttäjä olet, en voi muuta sanoa.
Ihan hyvä kirjoitus oli tietäjällä. En vain ymmärrä siihen tullutta vastausta millään.
hyvät ihmiset vanhempanne! Jokaisella meillä on omat traumamme lapsuudesta, mutta olen varma että useimmat vanhemmat ovat yrittäneet parhaansa. Kun itsellä on paha olla, on helppoa syyttä siitä vanhempiaan, mutta julma totuus on että jokainen on itse vastuussa elämästään. Asioita pitää käsitellä ja vatvoa, mutta menneisyyttään ei voi muuttaa. Eikä myöskään vanhempiaan. Miksi ihmeessä on niin helppoa vaatia toisia muuttumaan, mutta itse emme siihen pysty. Pakko siis hyväksyä muut sellaisina kuin ovat, ehkä on sitten mahdollista hyväksyä myös itsensä.
Kun pystyy olemaan armollinen vanhemmilleen, voi ehkä armahtaa myös itsensä. Ja pitkällä tähtäyksellä: edessä on päivä, jolloin toivot että omat lapsesi hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet, eivätkä vaadi sinua muuttumaan.
Pitkät kipuilut on minullakin takana, ja nyt alkaa sama toisinpäin, eli juuri kun tunnen löytäneeni tasapainon elämääni, aikuiset lapseni vaativat , että minun täytyy muuttua toisenlaiseksi. Ja siihen on vain yksi vastaus: olen minä, hyväksykää minut tällaisena.
Entä jos on sellainen äiti, joka ei koskaan ole tyytyväinen sinuun sellaisena kuin olet? Jos äiti on kateellinen omalle tyttärelleen onnellisuudesta ja käyttäytyy koko ajan kuin marttyyri? Vaikka yrittäisit olla kuinka mukava ja toinen on vain koko ajan ilkeä? Pitääkö sellaisen äidin antaa olla oma itsensä, ja antaa anteeksi kaikki? Joillain valitettavasti saattaa olla äiti, jolla on niin sairas persoonallisuus, että parasta olisi katkaista välit kokonaan.
on vaikeaa, myönnetään. Mutta me äidit olemme myös oman menneisyytemme vankeja. Ja ainoa keino katkaista sukupolvesta toiseen siirtyvä koston kierre, on anteeksianto. Puolin ja toisin. Mitä opettaa lapsilleen sellainen äiti, joka katkaisee välit omiin vanhempiinsa? Antaa mallin ,miten ihmissuhteita hoidetaan. Mutta nuorena on tietysti vaikea kuvitella elämää pitkälle eteenpäin. Syitä ja seurauksia.
Huonoa kohtelua ei tietenkään pidä hyväksyä, ei äidiltä eikä muiltakaan ihmisiltä. Mutta mitä auttaa kosto, kuka siitä hyötyy? Tässä elämässä on niin paljon asioita, joihin on pakko sopeutua, muita ihmisiä on mahdotonta muuttaa, on siis helpompi muuttaa omaa suhtautumistaan muihin.
Kun välit vanhempiin ovat olleet vaikeat ja raskaat, on helpottavaa puhua siitä nykyhetken läheisille, puolisolle ja lapsille.
Se ei kuitenkaan ole heille hyväksi, sillä heillä ehkä on ihan hyvät välit näihin vanhempiin.
Kierre katkeaa vain, kun seuraava sukupolvi ei kuule menneistä murheista.
Se vaatii väliinputoajalta edelleen anteeksiantamisen kykyä ja sovittelua, sillä miten mielellään sitä antaisi tulla kaiken karvaan ja mielipahan ilmoille ja olla piikikäs.
Oma perhe ei ymmärtäisi, ja vaikeudet alkaisivat siirtyä kotioven sisäpuolelle.
Ikävän ja murheellisen lapsuuden antamat eväät onnelliseen kotielämään eivät muutenkaan ole hyvät. Pahentaisi vain, kun olisimme lapsuudestamme katkeria vielä aikuisuudessakin.
Amerikkalaisssa sarjafilmeissä käydään terpiassa ja saadaan apu ymmärtävältä terapeutilta.
Missä sellaiset Suomessa oikein luuraavat?
Tarpeen olisivat.
kun/jos haluaa hakea. Esim. seurakuntien ylläpitämä perheneuvonta tarjoaa apua. Valitettavasti vain avuntarvitsijoita on paljon, ja jonot pitkät. Myös omatoimisesti kannattaa yrittää selventää ajatuksiaan. On julkaistu paljon eri aiheita käsitteleviä kirjoja, joista löytyy ratkaisumalleja. Ja todella hyvä apu ovat ystävät, samassa elämäntilanteessa olevat lähimmäiset. Vaatii tietysti avoimmuutta ottaa tällaisia asioita puheeksi.
Olet aivan oikeassa, pahan levittäminen lähipiirissä ei auta, ei myöskään katkeruus ja kosto.
Joskus on todella paljon helpompaa olla olematta väleissä vanhempiensa kanssa, jos väleissä oleminen on tuhoavaa. Kyse on vain itsensä suojelemisesta, ja onhan sitten olemassa muut läheiset (ystävät, sisko).
oma äitini on todella hankala, haukkuu minua koko ajan siskolleni, yrittää tuhota välejämme jne. Onneton ihminen, mutta itse masentuneena en jaksaisi kuunnella. Marihelena, mitä sanoa äitille, joka syyttää omia lapsiaan kurjuudestaan? Siis siitä, että koska on synnyttänyt meidät niin nuorena, hänen elämänsä on mennyt pilalle?
kun pysyy tällaisessa tapauksessa kaukana äidistään, vaikka kovalta kuulostaa, säilyy se oma mielenterveys sitten sen asian suhteen kunnossa. Jos siitä nyt enää apua on, tainnut jo vaurioitua moisesta mollaamisesta.
Sääli kun tuollaisia "heikkoja" äitejä on jotka tekevät lastensa elämästä yhtä helvettiä jatkuvalla narinallaan ja haukkumisellaan. Ei se ole lasten syy että tänne joutuvat syntymään, vaan äidin ja isän ja niiden välisen HIMON syy. Vahinkoja sattuu, mutta pitääkö ne omat virheet aina kaataa niiden lasten niskaan? Typerät ihmiset niin tekevät.
Kokemusta siitäkin asiasta on, joten tiedän kyllä. Onneksi olen ottanut etäisyyttä asioihin ja minua ne eivät kosketa enää. Ihminen kun voi muuttaa vain ja ainoastaan itseään, ei muita.
Odotinkin, koska se ilmestyy tänne.
joka on jatkuvasti ilkeä omille lapsilleen?
Kerropa sinä, kun tunnut kaiken tietävän, ja olet NIIIIIN varma, että kaikki vanhemmat ovat aina ja kaikkialla "tehneet parhaansa". Joopa joo.
ettet ole joutunut käyttämään seurakunnan perheneuvonnan palveluja koskaan. Minä nimittäin olen, useitakin kertoja, ja koskaan siellä ei ole puhuttu Jeesuksesta. Eikä uskonnosta ylipäänsä. Siellä ei edes kysytä, kuulutko kirkkoon. Ja kaiken lisäksi se on ilmaista palvelua, jota antavat ammatti-ihmiset. Suuri kiitos heille avusta.
Ja sinulle, ei kannata tuomita niin jyrkästi, jos ei asiasta ole mitään tietoa.
sen, mikä on lapsen paras? Ja kuka määrittelee sen, onko joku äiti tehnyt parhaansa? Äideillä on omat traumansa, kotoa opitut mallit jne. Uskon vakaasti että ainakin suurin osa äideistä yrittää kaikkensa, mutta kuten vanha sanonta kuuluu, jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.
On vaan niin helppo syyttää muita (äitiä, isää, puolisoa , naapureita jne), kun on paha olla. Muita syyttämällä ongelmat eivät ratkea. Asioiden vatvomisen jälkeenkin armahtaminen ja anteeksianto on ainoa mahdollisuus katkaista koston kierre.
Ei ole olemassa yhtä ja ainoaa absoluuttista totuutta, jonka mukaan elämme täällä. Kyllä meillä kaikilla on taipumus asettaa oma totuutemme muiden mielipiteiden yläpuolelle. Itse syytin vanhempiani tosi kauan, en edes kehtaa kertoa kuinka kauan. Mutta nyt vasta kun omat lapseni syyttävät minua, alan ymmärtää asian toisen puolen. Jos nyt eläisin uudelleen, tekisin toisin, mutta sehän on mahdotonta. Joten on annettava anteeksi, silloin myös saan itse anteeksi vanhemmiltani, ja voin vain toivoa, että myös omat lapseni armahtavat minut.
Ehkä ensin olisi hyvä antaa ymmärrystä, empatiaa, ihmiselle, joka kokee tulleensa kohdelluksi huonosti ENNEN KUIN vaati tätä antamaan anteeksi vanhemmilleen!?
Ei ihminen, joka tuntee tulleensa hylätyksi pysty ottamaan vastaan sinun hyviä tarkoittavia kommenttejasi!
Ensin siis ymmärrystä ja kuuntelua ja sitte vasta voi alkaa ottamaan vastaan "neuvoja".
"Pakko siis hyväksyä muut sellaisina kuin ovat, ehkä on sitten mahdollista hyväksyä myös itsensä."
Minusta kyllä ensin tulee hyväksyä itsensä ja sitten muut! Koska kun tuntee itsensä tietää missä seisoo. Ja me ihmiset olemme samantapaisia olentoja kaikki. Kun ymmärrämme itseämme on helpompi ymmärtää muitakin sitä kautta.
Haluavatko lapsesi todella, että muutut joksikin toiseksi?
Vai haluavatko lapsesi sinulta ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää? Jos sinä et hyväksy itseäsi miten voisitkaan lapsillesi sitä antaa? Jos sinä olet laittanut lapsillesi vaatimuksia niin kyllä ne tulevat takaisin sinullekin sieltä päin!
Uskoisin lasten alkavan kunnioittaa ja arvostaa ja hyväksyä vanhempiaan sitten, kun ovat saaneet kunnioitusta, arvostusta ja hyväksyntää vanhemmiltaan ensin.
Jos sinulla ei ole itsessäsi kunnioitusta ym (et ole saanut lapsuudessa)et voi niitä antaakaan kenellekään. Tietysti näitä ominiaisuuksia voi tavoitella ja etsiä aikuisuudessa, kuten itse olen näin tehnyt. Mutta kivikkoinen on se tie. Parempi olisi saada ne lapsuudessa läheisiltään.
Eli jos sinä kunnioitat lapsiasi niin ehkä hekin alkavat sinua kunnioittaa?!Etkä kokisi että HE haluavat sinua muuttaa!
Lapsi on kuitenkin ollut se viaton osapuoli joka on joutunut ympäristöön, eikä ole voinut siihen juurikaan vaikuttaa. Joten vanhemman velvollisuus on pitää lapsesta huolta.
Oletko itse pyytänyt lapsiltasi anteeksi kaikkea niitä tekoja tai tekemättä jättämisiäsi jotka ovat heitä loukanneet? Olitpa tehnyt ne tietoisesti tai tiedostamatta?
Oletko kuunnellut lapsiasi ja antanut heille ymmärrystä ja ollut pahoillasi ilman ,että olisit ollut puolustuskannalla?
Ilman Että olisit sanonut, että minä tein parhaani ja te olette aikuisia teidän tulee kantaa vastuu itsestänne?
Siis olisit vain kuunnellut ja tunnustellut HEIDÄN tunteitaan lainkaan puhumatta omista tunteistasi (lukuunottamatta pahoillaan oloa)?
"Kun pystyy olemaan armollinen vanhemmilleen, voi ehkä armahtaa myös itsensä."
Edelleen olen sitä mieltä että se lähtee itsestä. Tulee armahtaa itsensä niin voi armahtaa muutkin.
No niin tiivistettynä pointtini sinun kirjoituksestasi:
sinä et halua, että sinun lapsesi olisivat yhtä vihaisia sinulle, kun sinä olit vanhemmillesi ja pelkäät, että he ovat kuitenkin.
Haluasit päästä helpommalla ja haluat, että lapsesi armahtaisivat sinut, ilman sen kummempia sinun ponnistelujasi. Peräät oikeuttasi olla se kuka olet. Et ehkä haluakaan itse todella muuttua, vaikka puhut muutoksen lähtevän itsestään.
Eli kyse on sinusta ja sinun ymmärtämisestäsi eikä lapsístasi je heidän ymmärtämisestään.
Vanhempana sinun tulisi, jopa ymmärtää se, että lapsesi haluavat sinua muuttaa! Ja kuunnella heitä! vaikka lapset ovat aikuisia! Koska sinä olet heille antanut paljon sitä miten he sinua kohtaan käyttäytyvät. Ja sinulla on todella paljon valtaa heihin! Kun muutat omaa käytöstäsi ja ymmärrät heitä niin alat vähitellen saada sieltäkin eripalautetta!
palautteestasi. Olit todella miettinyt asiaa ja hyvin olitkin.Olen samaa mieltä, että ensin pitää hyväksyä itsensä.
Tällaisten lyhyiden kommenttien vaarana on juuri tuo, että luulee kirjoittavansa kaiken ja sitten huomaa että onkin vain raapaissut pintaa, laittanut ajatuksia sanoiksi, ja vieläpä vaillinaisesti ja epäloogisesti.
Mutta kivikkoinen on ollut minun tieni. Nyt taistelen sairaiden vanhempieni kanssa, tai ei se enää ole taistelua, vaan hiljaista alistumista, jälleen kerran. Mutta se onkin jo toinen tarina.
Jatketaan siis tätä tallaamista, ja yritetään olla kompastumatta kivikasoihin!
kappale oli mielenkiintoinen. Mutta siinäkin on kaksi puolta. Ajattelepas, että myös äidilläsi on oikeus olla tuota mieltä: eli onnellinen siitä että on aikuinen ja saa tehdä omat valintansa, eikä anna kenenkään alistaa itseään! Mutta valitettavasti lapset ovat niin itsekeskeisiä, he kuvittelevat, että heillä on oikeus alistaa vanhempansa!
mun äiti on perseestä isä ei niinkään