Kirjoitan tämän koska tunnen olevani yksin ja hyljätty. Kotona on nyt puhumattomuus viikot,kuukaudet.
Piiskattuna "henkisesti" ehkä ei niin paljon kuin miltä puolisostani tuntuu.
Kenties yritän lohduttaa itseäni tällä kirjoittamisella tai yritän korvata keskustelun jota normaalisti kävisin puolisoni kanssa.
Ensin haluan sanoa että puolisoni on oikeasti kaikkeni tunnen että hän kuuluu ja on osa elämääni rakastan ja kunnioitan häntä.
Hän on luotettavin ystäväni,suuri elämäni ilo ja rakkauteni. Tämä kaikki on totta!
Tunnen etten jaksaisi elää ilman puolisoani tai hänen läsnäoloaan. Tämäkin on totta.
Vaikka..muistan nyt samalla hetkellä enkä kuitenkaan haluaisi muistaa mm.
Kun toinen vanhemmistani makasi sairaalassa kuolinvuoteellaan. Kerran kun yhtenä päivänä istuimme autossa. Olin menossa vanhempaani katsomaan ja tokaisin että siellä sairaalassa on ollut kuulemma "parempi päivä". Vastasi puolisoni näin.. Minkäs pahan tappaisi.
Muistan menneeni ihan sanattomaksi... taisin olla loppumatkan hiljaa.
Tulipahan sekin nyt mieleen. Miksi?
Koska yleensä aina
Iloitsen kun näen puolisoni työpäivän jälkeen. Keskustelemme kaikenlaisista asioista ja päivän tapahtumista.
Näin vain tunnen ja tahtoisin sen näin jatkossakin olevan.
Yhteiselämä saman katon alla on ollut hyvää ja rakkaudellista, toisen huomioon ottamista. Puolisoni on ollut tosi hyvä minulle.
Eipäs liioitella!
Tietysti on jotain asioita joista olemme erimieltä mutta sehän kuuluu elämän arkeen ja kahteen erilliseen persoonaan ettei nyt ihan kaikki asiat ja mielipiteet mene 100% yksiin.
Vain yksi aihe menneestä elämästäni on puolisolleni ollut "negatiivinen".
Aikuisiässä oleva ainut lapseni ja hänen elämänsä, tekemiset ja tekemättä jättämiset.
Olenkin jättänyt niistä kertomisen kyllä vähemmälle. Puolisoni jo kauan sitten sanoi ettei halua olla missään tekemisissä lapseni kanssa tai mitä vähemmän sen parempi.
Syitä?
Molemmin puolista mustasukkaisuutta? En tiedäää!
Voipi olla!
Olenhan aina ollut lapselleni tuki ja turva ja se joka kysyy kuinka voit? Ja haluni auttaa sille en voi mitään.
Itselläni on hyvät välit lapseeni.
Mutta jos keskustelun aiheena on lapseni saan koko keskustelusta yleensä kuulla puolisoltani n.90 % negatiivista palautetta.
Noh jokatapauksessa petin puolisoni luottamuksen kun menin auttamaan lastani taloudellisessa ahdingossa.
Itse muuten ehdotin sitä. Ei lapseni.
Tein väärin. Yksintehty päätös ja toteutus.
En keskustellut/kertonut/kysynyt mitään mielipidettä puolisoltani. Olen syyllinen ja pettäjä.
Miksi en uskaltanut kertoa? Puolisoni on erittäin voimakasluonteinen.
Autoin lastani saamaan lainaa ja apua elämäänsä.
Niin vaikka puolisoni onkin kaikkeni, on lapseni aina lapseni.
Kaiketi sitä antaisi henkensäkin lapsensa puolesta jos olisi pakko valita.
Mainitsinko ollenkaan että puolisollani on myös useita lapsia eletystä elämästään,
Tosin heistä kasvaa luotettavia ja kunnollisia.
Todennäköisesti joille ei tule sellaisia vastaavanlaisia ongelmia. Varsinkaan siis "taloudellisia" jotta vanhempien tarvitsisi puuttuumaan asiaan.
Toivon ainakin.
Kuinka pystyinkin pilaamaan näin meidän yhteiselämän.
Olempa tyhmä ja ajattelematon 1000 kertaa hokenut taas tämänkin päivän aikana.
Olempahan saanut kirjoitetuksi.
Aika sekavaa tietenkin.
Tässä oli kuitenkin tarkoitus saada kirjoittaa ajatuksiani jonnekkin, jollekkin ja jotain. Asioita näitä en voi nyt puhua tai sanoa ääneen.
Voikun kaikki olisikin Aprillia.
Piiskattuna "henkisesti" ehkä ei niin paljon kuin miltä puolisostani tuntuu.
Kenties yritän lohduttaa itseäni tällä kirjoittamisella tai yritän korvata keskustelun jota normaalisti kävisin puolisoni kanssa.
Ensin haluan sanoa että puolisoni on oikeasti kaikkeni tunnen että hän kuuluu ja on osa elämääni rakastan ja kunnioitan häntä.
Hän on luotettavin ystäväni,suuri elämäni ilo ja rakkauteni. Tämä kaikki on totta!
Tunnen etten jaksaisi elää ilman puolisoani tai hänen läsnäoloaan. Tämäkin on totta.
Vaikka..muistan nyt samalla hetkellä enkä kuitenkaan haluaisi muistaa mm.
Kun toinen vanhemmistani makasi sairaalassa kuolinvuoteellaan. Kerran kun yhtenä päivänä istuimme autossa. Olin menossa vanhempaani katsomaan ja tokaisin että siellä sairaalassa on ollut kuulemma "parempi päivä". Vastasi puolisoni näin.. Minkäs pahan tappaisi.
Muistan menneeni ihan sanattomaksi... taisin olla loppumatkan hiljaa.
Tulipahan sekin nyt mieleen. Miksi?
Koska yleensä aina
Iloitsen kun näen puolisoni työpäivän jälkeen. Keskustelemme kaikenlaisista asioista ja päivän tapahtumista.
Näin vain tunnen ja tahtoisin sen näin jatkossakin olevan.
Yhteiselämä saman katon alla on ollut hyvää ja rakkaudellista, toisen huomioon ottamista. Puolisoni on ollut tosi hyvä minulle.
Eipäs liioitella!
Tietysti on jotain asioita joista olemme erimieltä mutta sehän kuuluu elämän arkeen ja kahteen erilliseen persoonaan ettei nyt ihan kaikki asiat ja mielipiteet mene 100% yksiin.
Vain yksi aihe menneestä elämästäni on puolisolleni ollut "negatiivinen".
Aikuisiässä oleva ainut lapseni ja hänen elämänsä, tekemiset ja tekemättä jättämiset.
Olenkin jättänyt niistä kertomisen kyllä vähemmälle. Puolisoni jo kauan sitten sanoi ettei halua olla missään tekemisissä lapseni kanssa tai mitä vähemmän sen parempi.
Syitä?
Molemmin puolista mustasukkaisuutta? En tiedäää!
Voipi olla!
Olenhan aina ollut lapselleni tuki ja turva ja se joka kysyy kuinka voit? Ja haluni auttaa sille en voi mitään.
Itselläni on hyvät välit lapseeni.
Mutta jos keskustelun aiheena on lapseni saan koko keskustelusta yleensä kuulla puolisoltani n.90 % negatiivista palautetta.
Noh jokatapauksessa petin puolisoni luottamuksen kun menin auttamaan lastani taloudellisessa ahdingossa.
Itse muuten ehdotin sitä. Ei lapseni.
Tein väärin. Yksintehty päätös ja toteutus.
En keskustellut/kertonut/kysynyt mitään mielipidettä puolisoltani. Olen syyllinen ja pettäjä.
Miksi en uskaltanut kertoa? Puolisoni on erittäin voimakasluonteinen.
Autoin lastani saamaan lainaa ja apua elämäänsä.
Niin vaikka puolisoni onkin kaikkeni, on lapseni aina lapseni.
Kaiketi sitä antaisi henkensäkin lapsensa puolesta jos olisi pakko valita.
Mainitsinko ollenkaan että puolisollani on myös useita lapsia eletystä elämästään,
Tosin heistä kasvaa luotettavia ja kunnollisia.
Todennäköisesti joille ei tule sellaisia vastaavanlaisia ongelmia. Varsinkaan siis "taloudellisia" jotta vanhempien tarvitsisi puuttuumaan asiaan.
Toivon ainakin.
Kuinka pystyinkin pilaamaan näin meidän yhteiselämän.
Olempa tyhmä ja ajattelematon 1000 kertaa hokenut taas tämänkin päivän aikana.
Olempahan saanut kirjoitetuksi.
Aika sekavaa tietenkin.
Tässä oli kuitenkin tarkoitus saada kirjoittaa ajatuksiani jonnekkin, jollekkin ja jotain. Asioita näitä en voi nyt puhua tai sanoa ääneen.
Voikun kaikki olisikin Aprillia.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Jos et mitenkään ole vaarantanut puolisosi elämää taloudellisesti tai muuten niin mitä pahaa siinä on että auttaa omaa lastaan, et ole minun mielestäni pettänyt pulisoasi, ehkä jotenkin pelkäät häntä kun hän ei hyväksy lastasi. Sinulla on oikeus äitinä auttaa lastasi jos sinulla on siihen mahdollisuus. Samoin toimisin minäkin jos tilanne olisi kohdallani sellainen. Olet lapsesi ainutkertainen äiti ja sinulla on oikeus auttaa häntä. Tämä on minun mielipiteeni ja toivon että pääsisit tunnontuskistasi kun et tuon pahempaa ole tehnyt. Voimia sinulle.
Jep. Niinhän se on. Omat, biologiset kersat, (joita mulla ei ole), JYRÄÄ!
Sen sijaan olen saanut kokea olevani altavastaaja tilanteessa, jossa "isukki paapoo kersansa puhki ja tekee ja antaa kaikkensa", sitä samaa huomiota ei vain valu MINUUN päin.
olla lapsille mustasukkanen..vaan vanhemmuutta ja kaikkea siihen liittyvää;tunteineen ja vastuineen on ihan turha alkaa selittää lapsettomalle..
tai,iteasiassa;mieti asiaa näin,omaa lapsuuttasi..saitko rakkautta ja huolenpitoa..?jos,niin muistat miten tärkeää se on..ja tosiasia on et lapset tulee aina ensin,sitten hoidetaan muut suhteet...ja voithan se siekin helliä tätä ukkoasi;anna niin saat...;-)
enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
sanoisin että äitin ja lapsiensa välistä sidettä ei riko mikään maailmassa. (Toki poikkeuksiakin on mutta noin yleisesti.)Isät ja lapset onko samoin?
En todellakaan ole vaarantanut. Elämämme voisi jatkua kuten ennenkin. Vaan ilmoitti heti kun kerroin mitä olin tehnyt että toimintani häntä kohtaan on täysin anteeksiantamaton.
Jos tämä on totta, on ainoa ääliö miehesi. Kaverilla aika paljon omassa päässään selvittämättömiä asioita.
Oli sitten kuinka hyvä mies muuten tahansa, jokaisella on oikeus rakastaa lastaan. En voisi ikinä kuvitella vaativani ketään sulkevan lapsiaan ulkopuolelle. Kyllä uusperheissä on otettava koko kakku, eikä vain viipaleita. Varsinkin kun on omiakin mukuloita, luulisi ymmärtävän.
Jos sun miestä ahdistaa liikaa se, että sä rakastat omaa lastasi, niin ohjaa se miehes jollekulle, jonka kanssa se vois jutella rauhassa ihan oman päänsä sisällöstä.
puolisoaan joka sulkenut pois nyt elämästään.
Niin kukaan lapsista ei asu kanssamme.
Hänen lapsensa asustelevat entisen elämänsä toisella osapuolella. Lapset käyvät vain kyläilemässä.
Ja kaikkihan lähti kun autoin omaani joka jo aikuinen taloudellisessa ahdingossa enkä kertonut siitä puolisolle. Puolisoni ei voi ymmärtää miksi. Kenties häntä painaa ja ahdistaa (katkeruutta kenties)se ettei voi osallistua lähes ollenkaan omiensakaan tekemisiin. Eikä voi olla mukana heitä koskevissa mahdollisissa päätöksenteoissa. Mene ja tiedä voinhan olla ihan väärässäkin tuosta edellisestä.
No voi JUMALAUTA mitä tekstiä sulta, aivan kuin "TIETÄISIT", mistä on kyse!!
Ja toi sun "anna niin saat...;-)"....kyllä ukko on saanut jo ihan tarpeeksi. Juuri niin - olisi sen vuoro antaa mulle jotain niinkin "outoa" kuin PERUSTURVAA!
No NAIKAA sitten ne pikku "kultapupunne"!
Itse tiedän, miltä tuntuu olla sivustakatsojana suhteessa, missä isukki pitää OMAA TYTÄRTÄÄN jonkin asteen "pikku vaimona"!
Jos kaikki on "kuten pitääkin", niin mitäs sitten täällä ULISET??
Jos tuollaista katselet sivusta olet päästäsi vialla.. jos suhde on kuin annat ymmärtää.. olet velvollinen ilmoittamaan siitä viranomaiselle.
Ääliö! En minä mistään SEKSISTÄ puhunut!
...viisastele..no höh..joillakin sanoilla on tiekkö muukin merkitys kuin SE...anna niin saat tais kyllä tarkottaa kokonaisuutta vaan...
joissain asioissa pitää katsoa omaa napaa pidemmälle ja olla epäitsekäs..jos sie samalla lailla "hyökkäät" ukkois kimppuun ja kiukuttelet tuolleen niin häviää kait siinä viimesetkin tunteet...mut hyvä jos helpotti..:->
Hei, et voi olla tosissas!! Että tunnet pettäneesi puolison luottamuksen JOS AUTOIT OMAA LASTASI! Elän uusioperheessä ja meille kummallekkin on OMAT LAPSEMME YKKÖSIÄ ja sen jälkeen tulee kaikki muu:eli toinen toisellemme, kumpikaan ei ole mustis toistensa lapsista. Tiesimmehän jo yhteenmentyämme että kummallakin on lapsia ja ne tulee AINA KUULUMAAN MOLEMPIEN ELÄMÄÄN! Hävetkööt ne järjenköyhät jotka eivät itse kuulu omien lastensa elämään. Puolisosi sen kuuluisi tuntea että on PETTÄNYT OMAT LAPSENSA JOS HEIHIN ON ETÄISET VÄLIT, ja senkin takia ettei ole sinun tukena kun LASTASI AUTAT! SANON ETTÄ ANNA UKKOSI OLLA YKSINÄÄN, JOS EI VOI ASIAA YMMÄRTÄÄ. Noin itsekäs aikuinen ei ketään muuta tarvi kuin oman itsekkään egonsa! MIETI JAKSATKO ELÄÄ HÄNEN KANSSAAN JOS ET SAA LAPSESI ELÄMÄÄN KUULUA!! TSAEMPPIÄ, lapsesi puolesta!! = )
En todellakaan ymmärtännyt aiemmin että lapset niin hänen kuin omanikin tulevat Hänen mielestään vasta toisella sijalla Hänen elämässä. Näin olisi minunkin pitänyt kuulemma suhtautua.Mutta koska tein sen minkä tein rikoin hänen luottamuksensa ja uskonsa minuun. Nyt hän ei voi sietää silmissään minua.
Haluaa että muuttaisin välittömästi pois yhteisestä kodistamme.
Miksi minun pitäsi?
Ongelma on hänellä ei minulla.
Kaikesta huolimatta minun tunteeni puolisoani kohtaan eivät ole kuolleet tai muuttuneet.
Olen vain erittäin pettynyt että toisella on niin itsekeskeinen ja suppea suhtautuminen.