Piti tänne tulla purkamaan sydäntään....
Tuntuu että jään ikisinkuksi. Olen 20-vuotias tyttönen, joka ei koskaan ole seurustellut/tapaillut. Ystäväpiiri on pullollaan onnensa kukkuloilla olevia pareja, muutama ystävä on mennyt jo naimisiinkin ja saanut lapsia, ihania pikku taaperoita.Pikkuisia haluaisin minäkin joskus hankkia, en tosin vielä tässä elämänvaiheessa, mutta joskus (viimeistään kolmekymppisenä?).
En tunnu löytävän ketään mistään. Koululla en miespuolisia juuri tapaa, baareissa käyn, mutta sieltä kännikalojen seasta on vaikea ketään löytää.... Kevättä minullakin rinnassa ja haluaisin niiiin kovasti löytää jonkun.
Täytyy myöntää että olen hieman kateellinen seurusteleville ystävilleni. Tänäänkin kävin ystävän ja tämän miehen luona: olen niin iloinen heidän puolestaan, koska heillä tuntuu menevän hyvin. Pieni taaperokin heidän kodissaan taapertaa.
Vaikka en siis vielä itselleni lapsia haluaisi, tunnen silti haikeutta kun nään maha pömpöllä kulkevia naisia. Ja niitä tosiaan tuntuu näkyvän normaalia enemmän joka puolella: kolussa, kadulla, ystäväpiirissä...
Käääk, tätä se kevät kai teettää! En tykkää tästä olosta ollenkaan....Auttakaa...
Sekään ei varmaan auta asiaa, että olen ujohko, en tosin mikään tuppisuu joka hädin tuskin saa paria sanaa sanotuksi tuntemattomalle. Mutta kun minut oppii tuntemaan, saatan välillä olla myös aikamoinen hölösuu :)
Vosin vuodattaa tänne rivikaupalla sydäntäni, mutta riittäköön tällä kertaa........
Tuntuu että jään ikisinkuksi. Olen 20-vuotias tyttönen, joka ei koskaan ole seurustellut/tapaillut. Ystäväpiiri on pullollaan onnensa kukkuloilla olevia pareja, muutama ystävä on mennyt jo naimisiinkin ja saanut lapsia, ihania pikku taaperoita.Pikkuisia haluaisin minäkin joskus hankkia, en tosin vielä tässä elämänvaiheessa, mutta joskus (viimeistään kolmekymppisenä?).
En tunnu löytävän ketään mistään. Koululla en miespuolisia juuri tapaa, baareissa käyn, mutta sieltä kännikalojen seasta on vaikea ketään löytää.... Kevättä minullakin rinnassa ja haluaisin niiiin kovasti löytää jonkun.
Täytyy myöntää että olen hieman kateellinen seurusteleville ystävilleni. Tänäänkin kävin ystävän ja tämän miehen luona: olen niin iloinen heidän puolestaan, koska heillä tuntuu menevän hyvin. Pieni taaperokin heidän kodissaan taapertaa.
Vaikka en siis vielä itselleni lapsia haluaisi, tunnen silti haikeutta kun nään maha pömpöllä kulkevia naisia. Ja niitä tosiaan tuntuu näkyvän normaalia enemmän joka puolella: kolussa, kadulla, ystäväpiirissä...
Käääk, tätä se kevät kai teettää! En tykkää tästä olosta ollenkaan....Auttakaa...
Sekään ei varmaan auta asiaa, että olen ujohko, en tosin mikään tuppisuu joka hädin tuskin saa paria sanaa sanotuksi tuntemattomalle. Mutta kun minut oppii tuntemaan, saatan välillä olla myös aikamoinen hölösuu :)
Vosin vuodattaa tänne rivikaupalla sydäntäni, mutta riittäköön tällä kertaa........
Vastaukset 19
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa. Paitsi, että olen sua viisi vuotta vanhempi ja nyt vois jo sanoa, että alkaa huolestuttaa... Eikä vain mua vaan myös sukulaiset ja tuttavatkin muistavat jatkuvasti muistuttaa siitä, että olen saavuttanut jo vanhanpiian iän. Pyörittävät veistä haavassa. Joskus on parempia päiviä ja olen ihan onnellinen sinkkuna, joskus taas olen jotain ihan muuta kuin onnellinen. Yritän ajatella asiaa niin, että rakkaus tulee sitten kun on tullakseen. Parempi löytää myöhään hyvä kumppani kuin aikaisin (epätoivon vimmassa)huono. Ja voi asiaa ajatella siltäkin kannalta, että mitä vanhempi olen, sitä kypsempi olen ja sitä paremmat mahdollisuudet saada suhde toimimaan, kun on jo elämänkokemusta. Toisaalta pelkään oppivani liian itsenäiseksi.
No, tarinan opetus on kai se, että älä ihmeessä ala epätoivoiseksi vielä tuon ikäisenä. Me olemme molemmat vielä nuoria. Nauti sinkkuudesta. Kyllä se rakkaus sieltä tulee. Sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä vähemmän sitä etsit ja odotat, koska onnellisuus ja tyytyväisyys elämään näkyy ulospäin ja vetää vastakkaistakin sukupuolta puoleensa. Toivottavasti. Lohduttaakohan tämä nyt yhtään?
Voi voi...tuo ei kyllä paljon auttanu :)
sen verran, että itse olen nyt 30 vuotias ja ensimmäisen kerran aloin seurustelemaan 5 vuotta sitten nykyisen mieheni kanssa. Sitä ennen katselin maailmaa ja opiskelin. Rakensin itsetunnon, joka ei perustunut sille, kuinka monen kanssa olen maannut tai seurustellut. Kannatan! Olin itsekin ujo hissukka ja vieläkin vähän ujo, mutta toisaalta omassa elämässäni hyvin itsevarma ja onnellinen ihminen!
kirjoitit: "Rakensin itsetunnon, joka ei perustunut sille, kuinka monen kanssa olen maannut tai seurustellut. "
Oon itsekkin suunnitellut jotain vastaavaa, olen siis 23v mies ilman vakavia seurustelusuhteita. Uskon olevani ihan mukiinmenevän näköinenkin ettei sinkkuus siitä johdu, mutta itsetunto on ihan kurana =( En uskalla tutustua ihmisiin kun pelkään aina jotain olematonta. Ehkä vain alemmuuskompleksi...
50% avioliitoista johtaa eroon.
...sanat suustani.
Kirjoituksesi voisi olla minun elämästäni, tosin olen vastakkaista sukupuolta mutta eihän se paljon mitään muuta. Ei eipä mitään lisättävää, yhdyn tarinaasi, täysin samanlainen tilanne itselläni.
Kevät on hölmö.
JOO EI TÄS OLLA ITE SEN KUMMEMPII JA OLLAAN YLI 30 ET KAI RE OIKEE JOSKUS LÖYTYY TOIVOTAAN PARASTA PELÄTÄÄN PAHINTA
Voih, teillähän on vielä aikaa löytää se kumppani, mutta kun itsellä lähenee tuo 32 vuoden ikä, niin on hieman epätoivoinen fiilis. En ehkä koskaan tule löytämään vierelleni ketään, tai minua ei kukaan löydä :/ Mitä vanhemmaksi tulee, sitä krantuimaksi miehet käyvät, sillä useinhan he käyvät jo toista kierrosta ja heillä on ns. vara valita. Yritän kuitenkin olla positiivinen, mutta joskus ahdistaa ja paljon.
Olet vielä sen verran nuori, että sinulla on hyvin aikaa. Äläkä välitä ympäristön painostuksesta. Ole oma itsesi. Kyllä se ihastus/rakkaus tulee kohdalleen ajan myötä. Niin se tuli minullekin näiltä treffisivuilta
Ei se seurustelusuhteessakaan eläminen mitään herkkua aina ole. Turha uskotella itselleen sellaista. Samaa paskaa tää elämä on ilman seurustelua tai kumppanin kanssa. Jotain pientä hienosäätöö tosin voi aina tehdä, mutta perusasiat siitä ei muihkään muutu.
Ja ei se kumppani silloin tule kun sitä vähiten odottaa. Kyllä jos haluaa päättää itse omasta elämänkulustaan niin myös tietää mitä haluaa ja tekee sen eteen työtä.
joka ajattelee myös jäävänsä vanhaksi piiaksi, ja ikää on jo 23-vuotta.Monesti sätin mielessäni itseäni sanoin vanhapikura.:)Joku on jopa sanonut,että on jotain vanhanpiian oireitakin,kuten käsitöiden tekeminen.Jollakin tapaa olen kai liian itsepäinen en tarpeeksi neitokainen.
Taas kävi ystävä ja sen poikaystävä kylässä. Väilillä kiehnasivat toistensa kyljessä, oli niin ihanan näköistä :)
Kunpa itsekin.....
Kaikista kamalinta on nähdä kaupoissa sun muissa pariutuneita ihmisiä... Siksi käynkin kaupassa Abc:llä epäinhimilliseen aikaan, jotten perheisiin törmää :)
Silloin et voi vahingossa törmätä keneenkään kivaan tyyppiin...
Mäkin oon pohtinu sinkkuiluani ahkerasti. Ja oon päätynyt siihen että niinkun esmes eläinten ongelmissa, niin tässäkin pitää parantaa ongelman LÄHDE ei sen SYY. Siis että, pitää tutustua itseensä että miksi sitä OIKEASTI on sinkku.
Olin aiemmin tiukasti sitä mieltä että ei ole mitään syytä vaan mä OLEN sinkku enkä koskaan tapaa ketään. Blaablaa, väärin! Mä en anna edes tilaisuutta kenellekään koska en luota miehiin... Siitä sitte taas eteenpäin, miksi en luota jne.
Eihän tää nyt vielä kukoista tää seuraelo, mutta muutosta omassa asenteessa on näkyvissä eikä mua enää niin huoleta. :)
Olen pohtinut sinkkuuteni syytä ja todennut että osasyynä voisi olla juuri se että en luota miehiin.... Isäni on se mikä on, johtunee siitä. Äidin ja isän avioliitto ei ole ollut mitään herkkua katsella....
Vaikka tiedostan, että kaikki voisi olla perheestä lähtöisin, en tiedä mitä tehdä....
Pitäisi vaan jotenkin rohkaistua ja päättää että ei se ota jos ei annakaan. Mut se ei vaan onnistu...
Viisaita sanoja. Ei käytännössä kukaan ole sinkku ilman jotain todellista syytä. Tietysti jos haluaa vain yhdenyön juttuja eikä muu kiinnosta, niin tilanne on eri, mutta aika harva ihminen on tuollainen.
Itse olen teinivuosista lähtien aina välillä miettinyt teoriatasolla naisiin tutustumisen aloittamista, mutta joutunut tyrmäämään ne ajatukset välittömästi. Kaikille ihmisille nuo asiat ei vaan syystä tai toisesta ole itsestäänselvyyksiä, vaan edessä on monia hankalia ongelmia.
Itsellä kait suurimpina ongelmina on liian äärirealistinen suhtautuminen naisiin ja toisaalta erittäin kovat (täysin epärealistiset) vaatimukset oman ulkonäön suhteen. Vihaan pinnallisia ihmisiä, mutta todellisuudessa olen itse erittäin pinnallinen, koska uskon vakaasti, että vain pinnallisilla asioilla on merkitystä parinmuodostuksessa. Johtunee siitä, etten ole koskaan "rakastunut" tai kokenut mitään vastaavia voimakkaita tunteita.
Onneksi parhaat kaverini on (iki)sinkkuja, joten en tunne olevani friikki. Uskoisin yksinelämisen olevan miehille helpompaa, koska useimmilla on samankaltaisia kavereita (miehiä). En henkilökohtaisesti tunne naista, joka ei seurustelisi tai ainakin olisi jossain vaiheessa seurustellut. Ainahan on ollut niin, että naisilla on valtavasti enemmän kysyntää kuin miehillä, joten sikäli tilanteessa ei ole mitään ihmeellistä.
Ehdit vielä hyvin. Olet vielä nuori ja ehdit vaikka mitä. Ovatko ystäväsi kenties sinua vanhempia? Itse en ainakaan tunne juuri ketään 20-v. jotka olisivat jo perhettäkin perustaneet, joten en pidä sinua ollenkaan toivottomana tapauksena.
Itse palasin takaisin sinkkumarkkinoille 32-vuotiaana avioliiton jälkeen ja tässä iässä on jo paljon vähemmän mahdollisuuksia. Varsinkin kun on tuota menneisyyttäkin.
joo kuulostaa hyvinkin tutulta. mä oon 20v ja en ole koskaan oikeasti seurustellut, jotain pientä säpinää on toki ollut mutta jotenkin vaan kaikki aina menee pieleen. olen miettinyt, että olisikohan vika siinä, että pelkään sitoutua. vaikka toisaalta, illatkin on monesti niin tylsiä kun pitää vaan yksin omalla kämpällä kupata. että en sitten tiedä mistä johtuis...
minulla on tosi paljon kysyntää, mutta jotenkin vaan aina kun joku tietty tulee kohdalle, niin alkaa ahdistamaan. tuntuu siltä että "ei, ei tuo ole mun tyyppi!" pelkään, että opin liian itsenäiseksi ja loppujen lopuksi voi myös olla että sitä "mun tyyppiä" ei ole olemassakaan... taitaa olla vähän turhan korkeella rima tai sitten vaan tosi epärealistiset odotukset kumppanin suhteen =(.
ahdistaa kyllä nykyään aivan kauheesti... toivottavasti keksis jotain muutoskonstia tähän omaan asenteeseen, koska loppujen lopuksi siitä kai se jää kiinni.