jos saisit itse päättää miten kuolisit miten se tapahtuisi? jos ei oteta luonnollista kuolemaa vaihtoehdoksi.. mikä olisi kaunein tapa kuolla? omasta mielestä hukkuminen on jotenkin kaunista...en sitten tiedä mitä muut ovat mieltä(?)hukkuminen ois myös aika rauhallista..
millä tavoin sinä haluaisit kuolla?
peto_90
375579
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 37
Vanhimmat
Mä palaudun juuri parhaimmillani kuolemanvakavasta sairaustilasta ( huumeongelmii samalla)ja ELÄMÄ ROKKAA!! Kuule, vaikkei ois mitään, tuntuis et muilla menee paremmin-näin Death Lanen ihan oikeesti, kävin "toisella puolella" ja kyllä KANNATTI TULLA TAKAS!!Älä mee rannoille itsariajatuksilla, pliis!
Samassa tilanteessa minäkin. Tosi on, että kun on siellä Tuonelan portilla käynyt ja vielä melkoisen tuskan saattelemana, alkaa suhtautua kuolemaan ihan toisin. Se menettää romantiikan, dramatiikan ja viehätyksensä. Täysin. Sitä tarttuu elämään kiinni kunnon apinanpoikasen otteella ja ihmettelee, että miten hitossa joku haluaa luopua tästä vapaaehtoisesti! Siitäkin huolimatta, että elämä on edelleen aikamoista haparointia, kipuilua ja oksentelua. Samalla kelaa niitä joitain, jotka ei selvinneet ja jotka olis halunneet selvitä mutta oli vaan pakko luovuttaa.
Tekis mieli huutaa täysillä, että ÄLKÄÄ TUHLATKO TAI TUHOTKO ELÄMÄÄNNE!! Tajutkaa sen arvo ilman et täytyy siellä rajoilla käydä.
Meikänainen ei haluaisi muulla epäluonnollisella tavalla kuolla.
Kun on tosi paska olo, haluaisin ampua pään hajalle. Ajatukseni ovat niin kuvottavia ja satuttavia, että en halua jättää aivojani kasaan kuoltuani.
Toisinaan huvittaisi hoitaa homma myrkytyksellä, se olisi kai melkoisen siisti ja kivuton operaatio. Mitä sitä toisille teettämään inhottavaa likaista työtä.
Sitten joku hyppääminen korkealta olisi hyvä tapa, mutta pelkään korkeita paikkoja, joten se no poissa laskuista koska en uskaltaisi koskaan nousta tarpeeksi korkealle.
Olen kyllä jo suunnitellut hautajaisiakin vähän, mutta ei siitä enempää. Toisaalta olisi kai reilua antaa jälkeenjäävien päättää. Oikeastaan on minulle yhdentekevää palanko poroksi vai työnnetäänkö jäännökseni Anttilan pahvilaatikkoon.
Nyt tuli mieleen se keino, joka olisi lähinnä sydäntäni: Katoaminen. Upottaisin iseni rikkihappoon, eikä jäljelle jäisi mitään. En ole ihan 100% varma siitä, mitä ihmisestä jää jäljelle tuollaisen "käsittelyn" jälkeen, mutta ei takuulla kovinkaan paljon yhtään mitään.
Elämäni ei ole ollut kovinkaan ruusuista, vaikka joka päivä hymyilen, naurankin.
nuori tai vanha, rikas tai rahaton, surullinen tai onnellinen, niin olet silti käsittämättömän arvokas ja korvaamaton !
Maailma tarvitsee sinua. Älä hylkää maailmaa...
..maailmalla menee ihan samalla Aika itsekkäät syyt ovat ajaneet minut kuitenkin jäämään.. toistaiseksi!
On todella hyvä tietää, että se takaportti on siellä aina odottamassa.. kun kuljen siitä, tuskani on ohi. Ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu joka tapauksessa. Mikäli näin ei käy, olen takuulla ensimmäinen sitä lajia!
On typerää olla arvokas ja korvaamaton vain itselleen. Itserakkaiteni minua yököttää. Kanssaeläjieni itserakkaus. Kaikki ihmiset rakastavat vain itseään, lopulta.
"Upottaisin iseni rikkihappoon, eikä jäljelle jäisi mitään. En ole ihan 100% varma siitä, mitä ihmisestä jää jäljelle tuollaisen "käsittelyn" jälkeen, mutta ei takuulla kovinkaan paljon yhtään mitään."
Periaatteessa ihan hyvä keino, mutta mistä saat tarpeeksi rikkihappoa että siihen voisi upota. Kemman luokasta voi kyllä pölliä piku pullollisen, mutta sillä määrällä saa lähinnä vaan kuorittuu vähän ihoa pois.
Toiseksee tuo on aika kivuliasta syöpyä jossain hapossa.
Kuoleman mahdollisuus on hyvä tiedostaa.
Älä kuitenkaan mieti sitä sen enempää, vaikka välillä elämä mustalta tuntuukin.
Tämän hetken kun jaksat, se riittää.
teoriassa? Eikö kapasiteettisi kerta kaikkiaan riitä siihen?
Tuo peto_90 puhui ihan vain puheenaiheena tuosta. Ei mitenkään siksi, että HÄN aikoisi tehdä niin!!!
Oli miten oli, tämä kysely on ollut hyvin mielenkiintoinen. Mielikuvituksellinen ja kiehtova kysymys :)
Tai ehkä olen sittenkin ITSE väärässä. En voi lukea ihmisten ajatuksia, mutta ensimmäisenä minulle tuli mieleen että tuo olisi pelkkä puheenaihe, ei mikään harkintakysymys. Mutta enhän voi sitä tietää. Kumpi tahansa meistä saattaa olla oikeassa. Anteeksi raivonpuuskani :)
Haluaisin istua laiturinpäähän, katsoa, kun kevät vaihtuu kesäksi, kesä syksyksi, syksy talveksi, talvi kevääksi. Kerta toisensa jälkeen. Muistamatta mitä oli eilen, osaamatta odottaa mitään. Jokainen hetki kuin ikuisuus, ikuisuus kuin yksi hetki. En kai kuolla halua, haluan talviunille.
itseään seisoen samalla riittävän syvässä vedessä. Jos ei luoti tee selvää, niin vesi tekee. Kuolema kuin kuolema käy, mutta epäonnistua ei saa. Kaunein tapa olisi varmaan itsensä räjäyttäminen. Se olisi myös kivuttomin tapa.
Hukkuminen on yksi hirveimmistä tavoista kuolla. Se ei ole rauhallista tai kaunista.
Ehdottomasti räjähtämällä..
Ensin pitäisi määritellä kyllä mitä tarkoitat luonnollisella kuolemalla? Sairauksiakin? Entä jos sairaus on itse hankittua kuten huumeriippuvuus?
Hukkumisesta sen verran: olen ammatiltani perämies ja meillä kuuluu meripelastusharkat jokaviikkoiseen ohjelmaan. Asioita on käyty läpi myös teoriassa ja sitten ollaan preppauskursseillakin välillä.
Sellaisella kurssilla kuultiin yhden melkein hukkuneen kuvailemaa veden varaan joutumistaan, että "polte keuhkoissani oli helvetillinen kun taistelin tajunnan menetyustä vastaan."
Se jäi jotenkin mieleeni...Polte keuhkoissa... Ei kuulosta kauniilta.
Joo, tiedät kyllä mistä on puhe kun muistelet hetkiä, jolloin pikku tippa vettä tai muuta nestettä on mennyt "väärään kurkkuun" eli henkitorveen. Polte keuhkoissa johtuu siis siitä, että ei enää jaksa pidätellä hengitystä vaan vetää keuhkoihin vettä. Se aiheuttaa tuon poltteen eli elimistö protestoi. Tuo polte kestää puolesta minuutista minuuttiin. Sen jälkeen elimistö antaa periksi ja alkaa huumaamaan itseään (erittämään morfiinin sukuisia aineita aivoihin). Tästä seuraa se, että kipu lakkaa ja tulee erittäin hyvä ja taivaallinen olo, alkaa nähdä kirkkaita valoja, kuulla kaunista musiikkia ja nähdä muita näkyjä. Siihen oloon sitä sitten "nukahtaa" kun aivotoiminta pikkuhiljaa lakkaa hapen puutteen takia. Viime hetket ovat siis kuitenkin onnelliset.
Minä olen tuon kokenut. Minut vedettiin kuiville siinä vaiheessa kun alkoi tuo onnellinen huumaus.
Eli jos saisin valita, ottaisin hukkumisen paitsi kyllä ilman tuota ensimmäistä minuuttia, jolloin keuhkot olivat revetä. Ehkä samaan tulokseen pääsisi hukkumalla mieluummin typpikaasuun kuin veteen.
Ja rikkihappotyypille yllä: nestemäinen typpi olisi ehkä nopeampi ja kivuttomampi. Se on niin kylmää, että ruumis siinä hajoaa jauhoksi ihan muutamassa sekunnissa. Todennäköisesti jäännökset olisivat vähän kauniimmat kuin syövytyksessä.
Mielenkiintoinen puheenaihe sinänsä. Kyllähän kuolemaa saa ajatella ja voi ajatella ilman, että sitä erityisesti haluaa houkutella. Olen sitä itsekin kelaillut monia kertoja mutta sairastuminen ja sen tuomat asiat kyllä muuttivat jokaisen niistä ajatuksista! Kuolema-ajatuksissa ilman konkreettista kokemusta on aina vähän romanttista ja traagista sävyä. Totuus on sitten monesti aivan toinen.
Näillä meikäläisen kokemuksilla ensimmäinen ja ehdottomin toive olisi, että nopeasti ja kivuttomasti. Niin ettei ehtisi itse edes huomata. Tavalla ei olisi niin väliä mutta jäljelle jäävien takia se voisi olla jotain siistiä.
Mutta että kaunein? Kaunein tapa on vain nukkua pois. Mummoni kuoli läheisten ympäröimänä siihen, että hänen sydämensä vain lakkasi toimimasta. Ilman kipuja ja ilman paniikkia. Se oli ihan tajuttoman kaunis hetki. Ihan kuin ihminen ihan tosissaan vaan lähtisi pois täältä.
Kuten Saddam Husseinin henkilääkäriä Ala Bashiria löyhästi lainaten: Kuolisin mieluiten sydänkohtaukseen, kuin syöpään tai aivohalvaukseen. Ainoa tapa kuolla riutumatta.
Yhdyn samaan. Kun kuolema tulee, se tulee nopeasti ja yllättäen.
mä en haluis hukkua..se on hidas ja ahdistava kuolema..ajattele ny,koitat saada henkeä ja tukehdut pikku hiljaa *yöks!*
Ite toivon että kuolemani olisi nopea,ettei tarvitsisi "kitua" tai olla letkujen varassa vihanneksena jossai laitoksessa.
Toivon kuitenkin että saisin vaan nukahtaa oikein vanhana omaan sänkyyni ja omassa kodissani.
sitten joskus vanhana mummona kun menen illalla nukkumaan...ei kipuja ja aamulla ei tarvi enää herätä eli nukkuessa olisi paras tapa kuolla...mutta ei vielä, paljon näkemättä , kokematta ja tekemättä. kaikella on aikansa , meille jokaiselle on jo syntyessä piirretty viiva ja niin se menee...näin uskon.
kamalin tapa olisi ehdottomasti hukkua....kauhistuttaa pelkkä ajatuskin
yhdyn edelliseen
Minkä ihmeen takia tälainen galluppi???
I will die only by the sword. My or my enemies.
Olen samaa mieltä kuin, Flop, kaunein tapa olisi nukkua pois. Pappani menehtyi sillä tavalla, ensin hän kaatui, enkä anna itselleni anteeksi, koska sille ei tehty mitään. Pappa menehtyikin sitten suorin jaloin, hän nukkui pois, saatuaan aivoverenvuodon.. Mutta tietystikin haluaisin elää pitkän, ihanan elämän, ilman kipua ja tuskaa.. =)
No joo jos meikä lähtee täältä ilmavoimiin niin luulempa että haluaisin nukkuessa siirtyä ajasta ihanaan ja valoisaan ikuisuuteen!! hukkuminen tai hukuttautuminen ei ole hyvä juttu!! koska sitä silloin tukehtuu!! ampuminen ei...lääkkeiden syönti ei...kaikkein paras on kun kuolee toivottavasti vanhana ja nukkuessaan!! sillä tiedän että elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin!
Hukkumiskuolema on kaikkea muuta kuin kaunis tapa lähteä täältä. Ei siinä ole mitään kaunista ja rauhallista kun kamppailee henkensä edestä päästäkseen pinnalle.
Joitakin vuosia sitten olin vähällä hukkua ja yhä muistan ne hetket kuin eilisen päivän. Ja pelkään vettä...
En tiedä kauanko olin veden alla, mutta siinä ajassa ehdin nähdä koko elämäni kuin pikakelauksella ja olin varma, että nyt minun elämäni on ohi. Muistan yhä sen kauhun jota tunsin, tukehtumisen tunteen ja siitä aiheutuneen kivun. Olen todella onnellinen siitä, että olen elossa.
Hukkuminen on varmasti hirveä tapa kuolla, sen voin sinulle kertoa.
Mietin (huolestuneena), miksi edes mietit tuollaisia?
verenhukka esim. ranteiden auki viiltaminen.
Aluksi se sattuu mutta loppujen lopuksi tuntuu kuin vajoais vain uneen.
Hukkua en haluaisi :O
Haluaisin kuolla hitaasti, mutta en kitumalla, sillä tavalla ettei olisi kipuja vaan pelkästään voimat vähenimisvät pikku hiljaa. Toivoisin myöskin, että olisin järjissäni ilman pelkoja, sinut elämäni ja maailman kanssa, rauhallinen. Vain makaisin sängyssä, lopettaisin syömisen ja juomisen muutamaa päivää aikaisemmin niin että kehoni menisi lepotilaan, kaikki hoidot olisin lopettanut jo aikaisemmin. Hyvästelisin ystäväni nauttien heidän seurastaan viimeisen kerran, kuunnellen ehkä kaunista musiikkia tai vain jutellen. Sitten alkaisivat silmät pikku hiljaa painumaan kiinni ja uni voittamaan...
Niin, sori, tämä voisi olla luonnollinenkin kuolema, mutta ei välttämättä. Ihan sama mikä tuon tilan aiheuttaisi, mutta missään kovissa huumeissa tai lääkkeissä en haluaisi lähteä.
Olen vasta 12 v ja elämää edessä vielä. Haluaisin kuolla vanhana, viisana ja olen kokenut sen mitä minun kuuluu kokea. En ikinä! Ikinä ever never ever never tekisi itsemurhaa tai kuolmaa ennen aikojaan tahdon elää sen yhden ja ainoan elämäni niin kauan kun vain voin. Olen kokenut erään laisen masennuksen jossa harkitsin itsemurhaa. Minut pelasti Taivaan enkelit. Voisko sanoa että kuunnelkaa tämä : Johanna Kurkela KUULE MINUN ÄÄNENI. Siitä opit jotain. Löydät sen ainakin you tubesta. Kun kuulin tämän olin aivan varma että en aio tehä ikinä itse murhaa! Kiitos hyvyyden!
Lääkettä että nukkuisi vain hiljaa pois.
Supernovassa.
kesken arkipäiväisten toimien vain yhtäkkiä oikaisisin koipeni, korahtaisin ja päästäisin kylmän pierun, ja sitten vaan vot ja sorovnoo, olisin poissa paikalta, kaukana kaikesta ja olemattomissa.
Jos tulis se pandemia ja tuhoais sivistyksen koko maailmasta, ja sitten olisi kunnolla ammuksia ja joku hyvä rynkky, sitten tappaisi mahdollisimman paljon paskiaisia jotka haluaa tappaa sinut kunnes lopulta saat kuulan kalloon ja pelipoikki.
Haiskahtaa liikaa pelolle, vihalle, verelle ja kivulle... Tuollaisessa tilanteessa toivoisin että olisi edes yksi ystävä, joka ampuisi minut jos haavoitun tai en vain enää jaksa.
Sillä tavalla kun Nygren Harri Nykäsen kirjassa Raid ja mustempi lammas. Se olisi hienoa.
Eli, kuula kalloon jonkun luotettavan kaverin ampumana keskellä kaunista luontoa. Rauhassa ja rakkaudessa..
Kuolemaa aina romantisoidaan, mutta onko se muka koskaan kaunista? Mieluummin kuolisin komeasti, taistelussa vaikka. Tai sitten tehokkaasti, siis nopeasti ja kivuttomasti ilman mitään turhaa kuihtumista tai kitumista. Sydäri tai kuula kalloon. Tai edes jotenkin mielenkiintoisella tavalla, ajaisin vaikka motolla 270 km/h ja lentäis oikein lihava sorsa visiiriin.
joku yliannostus tai joku tämmönen. en mä haluais kuolla mihinkään tautiin tai vaikka siihen et mua ois ammuttu/hakattu ne tuottas vaan kipua. yliannostukses mä vaan... kuolisin.
Minulla on jo oma poislähtö mietittynä ja kaikki tarvittavat välineet hankittuna ja valmiiksi laitettuna. Ruutipanoksella toimiva pulttipistooli(ei vaadi lupaa), jota käytetään kotieläinten lopetukseen sekä hirttosilmukka ja sen kiinnikkeet oven yläpuuhun ruuvattuna. Pujotan silmukan kaulaani ja sitten ammun terästapin aivoihini. Luultavasti kuolen jo päähän ammuttuun laukaukseen ja ainakin taju lähtee silmänräpäyksessä. Vaikken kuolisikaan ensimmäisessä vaiheessa, niin painovoima hoitelee loput ja kuristun kuoliaaksi tajuttomuustilassa eikä ole vaaraa herätä vihanneksena.
Lähiaikoina en ole itselleni mitään tekemässä, mutta elämäni on melkoista paskaa ja on rauhoittavaa sekä mieltäylentävää tietää, että kaiken aikaa on olemassa takaportti, jonka kautta pääsee pois helposti, kun tilanne käy kestämättömäksi. Olen yksinäinen eikä minulla ole oikein ystäviä ja sosiaalinen kanssakäyminen on vaikeaa. Myös romanssi rakastamani naisen kanssa kariutui katkerimmalla mahdollisella tavalla ja vei uskon ihmisiin. Älkääkä nyt vaan sanoko että kyllähän niitä ystäviä saa kun lähtee ylös ulos ja lenkille ja että maailma on naisia puolillaan. Ei muuten onnistu. Minulla nimittäin on aspergerin oireyhtymä ihan niin kuin silläkin ruotsalaisella kaverilla, joka vasta hirttäytyi suorassa webbikameralähetyksessä. Olen melkoisen vakuuttunut, että elämällä ei ole minulle enää mitään hyvää tarjottavanaan. Jokin vastoinkäyminen varmasti väijyy nurkan takana ja odotan mielenkiinnolla, että mikähän se mahtaa olla. Syöpä kenties?