Onkohan yhtään paria joilla vielä lempi leiskuisi yli 20 vuotta papin aamenesta? Jotenkin se elämä muuttuu rutiinimaiseksi, aletaan pitää toista lähinnä itsestäänselvyytenä. Ei enää näytetä tunteita niinkuin silloin alussa eikä enää ole sellaisia huomionosoituksia niinkuin avioliiton alkumetreillä.
Miksi näin? Siitä syystä varmaan moni lähtee etsimään muita, kokeillaan oisko se ruoho vihreämpää aidan takana.. ja joskus se tuntuu niinkuin olisikin!
Miksi näin? Siitä syystä varmaan moni lähtee etsimään muita, kokeillaan oisko se ruoho vihreämpää aidan takana.. ja joskus se tuntuu niinkuin olisikin!
Vastaukset 14
Vanhimmat
20:ään vuotta - Vaan pitäsiköhän tuo aidan takaa löytyvä "tuoreempi" ruoho hyödyntää vain piristysruiskeena vai pysyvämpänä ravintolisänä -
T:Mies 36
Ainakin meillä tuon väljähtymisen on aiheuttanut miehen täydellinen välinpitämättömyys muista ihmisistä (=perhe).
Ei siinä alussakaan ole ollut mitään kovin suurta tunteiden paloa, mutta jotenkin vaan yhteen ajauduttiin. Joka tapauksessa minulla oli aikoinaan käsitys, että hyvä kun joku ukko rinnalla on ja yhdessä sitten myös pysytään... Mutta kun toinen keskittyy vuosikymmenet vain työntekoon - ei pidä lomia ja viikonloputkin usein menee työn merkeissä.
Ja sen ajan mitä on kotona, on aina "puoliunessa" ja kiukkuinen sekä ulkoasultaan suorastaan törkyinen, niin kyllä siinä alkaa pikkuhiljaa vaimolta mitta täyttyä!!!
Nyt vaan kun olen jo tehnyt selväksi, että minun osaltani tämä liitto on eletty loppuun, niin mies alkaa itkeä ja parkua, että ei häntä saa jättää...
Onko ainut tapa saada suomalainen mies heräämään todellisuuteen, ilmoittaa avioerohaluistaan???
Sehän se kun harmittaa kun 10 vuoden jälkeen kun itsellä on jo lähes kaikki tunteet kuolleet, toinen hoksaa säikähtää ja yrittää välillä, nimen omaan töiden välissä huomioidakkin vähän, se on jo myöhäistä. Ei tunnu miltään.
Niin ja todellisuudessa ihmistä joka ei edes kauppaan koskaan töiltään kerkeä, voi jättää. Nälkäänhän se raukka kuolis. Kuka hoitais pankki ym asiat, kun konettakaan ei ole oppinut käyttään, kun oikeasti ei ole ollut aikaa. Ei järin hassua ettei minulle ja lapsillekkaan.
Sattui onneksi? vahingossa löytymään lohduttava olkapää ihan yllättävältä taholta ja nyt on hiukan parempi arkea jaksaa, mut ei tosiaankaa helpompi, kun tietää että sitä jatkettava, tuntisi mitä tuntisi.
Elättelen kuitenkin toiveita, että joskus kun aikaa on mennyt riittävästi, löydämme toisemme uudelleen, olisihan se neljän lapsen takia ihana olla yhdessä mahdollisesti mummu ja pappa. Joskus vain epäilyttää voiko toisella terveys kestää pelkällä työnteolla, niin ja itsellä mielenterveys.
Tämä on kait sit sitä elämää, minkä 40- kymppisenä saa kohdata. Ja kyllähän me naiset/Äidit jaksamme
;-) jos ei muuten niin väkisin!
..mies heräämään... Mihin miehen pitäisi herätä? Siihenkö, ettei hän olekaan sellainen kuin sinä olisit halunnut hänen olevan? Jos et rakasta miestäsi sellaisena kuin hän on, niin älä kaada syitä hänen niskaansa. Myönnä, että sinä et hänestä sitten pitänytkään.
Lueppas tuo mun kysymykseni aiempaa.
Kyllä kertomasi pätee juuri minunkin tilanteeseen.
Haluaisin vain kysyä sinulta pikku prinsessa että jos ukkosi on väsynyt työstä ja haluaa olla kotona rentoutuen omalla tavallaan niin se ei sitten sovikkaan,vai?
Virheesi oli se ettet rakastanut ukkoasi edes alunperin,sinulle oli pääasia että on joku ukko rinnalla,ja sitten kun elämä muodostui arjeksi rupeatkin ukkoasi syyttämääm.huhuh.
Voisit joskus ajatella asioita miehesikin kannalta,sitä kun elää prinsessan unta ja tahtoo että kaikki on pyörittävä oman navan ympärillä ei huomaa että sillä toisella saattaa olla myös vaikeaa.
Ota avioero,sillä selviät,hae joku rakastaja nylkynen itsellesi ja huomaat että olet samassa jos et pahemmassa tilanteessa 10v.päästä.
Et voi syyttää ukkoasi kaikesta,olisiko syytä katsoa myös peiliin??HALOO!
Ei elämä ole niin yksinkertaista... Minä en ole koskaan elätellyt mitään prinsessaunelmia! Esimerkkinäni on omat vanhempani, jotka ovat tavallisia työläisiä ja heillä on ollut omat vaikeutensa, mutta silti ovat pysyneet tiukasti yhdessä - ja toimivat yhteisten päämäärien eteen.
Olen tehnyt kodin eteen kaikkeni - hoitanut lapset täysin yksin (toinen syntymästään saakka vammainen) ja kustantanut omilla pienillä tuloillani sen mitä lapset ovat tarvinneet.
Sillä välin mies on tehnyt pitkää päivää (ammattitaitonsa olen aina myöntänyt enkä ole väheksynyt) ja hankkinut moninkertaisesti sen mitä minä. Mutta mies on pihi kuin mikä ja on tallettanut hankkeensa itselleen omia eläkepäiviään varten!
Minkäänlaista hellyyttä tai hyvänäpitoa mies ei ole osannut oikein koskaan osoittaa (olin hänelle kai ensimmäinen tyttöystävä). Seksielämää meillä ei ole ollut enää muutamaan vuoteen. Miehellä ei ole edes juuri minkäänlaisia peruskäytöstapoja. Hän käyttäytyy kuin "norsu posliinikaupassa" - mutta ei sitä itse edes tajua! Lapsetkin kärsivät tilanteesta ja halveksivat isäänsä - me kaikki joudumme jatkuvasti häpeämään hänen käyttäytymistään...
Eroa olen halunnut jo pitkään - mutta mies ei ole siihen suostunut! Jos yritän väkisin, niin hän uhkailee kaikin mahdollisin keinoin, esim. hylkäämällä lapsensa eron jälkeen...
Mielestäni sinun ei pidä jättää erohakemusta tekemättä sillä perusteella että miehesi uhkailee lapsien hylkäämisellä. Kerroit että lapsesi kärsivät isänsä käytöksestä ja halveksivat häntä. Ei siis taitaisi olla suurikaan "vahinko" jos miehesi ei haluaisi tavata lapsiaan, sitäpaitsi hänenhän se häpeä on jos jättää ja hylkää lapsensa eikä halua tavata. Lapsiesi kannalta erossa oleminen voisi olla hyväksikin heille ottaen huomioon mitä miehestäsi kerroit. Ehkä miehesi myöhemmin tajuaa mitä menetti.
Sinun pitää ajatella itseäsi ja omaa terveyttäsi. Kerroit että seksiä ei ole ollut enää muutamaan vuoteen. Olisitko sitä itse halunnut? Avioliittoon mennessä pariskunta sitoutuu tyydyttämään toistensa tarpeet, että ei tarvitse alkaa havittelemaan seksiä avioliiton ulkopuolelta. Siihen se usein johtaa jos toinen on haluton. Meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä.
Oletan sinun olevan reilu nelikymppinen mikäli nimimerkkisi lopussa oleva "60" tarkoittaa syntymävuottasi? Et kai halua alkaa elää "mummuelämää" jo nyt, siis että kaikki huomionosoitukset ja rakkaus väliltänne on kuollut? Tietenkään en tunne sinua kuinka paljon sitä itse arvostat ja haluat?
En sinuna tuijottaisi siihen miten mies sinua uhkailee kun puhut erosta, monesti on juuri niin että ne jäävät uhkailun tasolle. Ajattele ennemmin sitä mikä on hyväksi sinulle ja lapsillesi, jotka tietenkään eivät voi asialle mitään, päätös on sinun. Sympatiani ovat sinun puolellasi, kaikkea hyvää jatkossa!
"jos ukkosi on väsynyt työstä ja haluaa olla kotona rentoutuen omalla tavallaan niin se ei sitten sovikkaan,vai?"
Ei kukaan voi olla kotona vain rentoutuen omalla tavallaan, pitää se toinenkin huomioida. Kuinkahan usein näissä jutuissa mahtaakaan olla kysymys siitä, että mies ei ymmärrä eikä osaa/halua täyttää vaimon tarpeita ja käy siellä kotona vaan rentoutumassa. Vaimolle ei sitten jää mahdollisuutta edes siihen rentoutumiseen kun koko kodin hoito jää hänelle. Ei ihme jos sitten väljähtyy.
Siksi, että se ei ollut rakkautta ensinkään. Rakkaus on enemmän kuin ihastusta ja fyysistä kemiaa. Rakkauden tuntee ihollaan, sisimmässään, toisen läsnäolossa, myös toisen poissaollessa.
Miksi ihmiset erehtyvät luulemaan rakkaudeksi jotain mikä onkin vain pintapuolista ihastusta tai pariutumisen tarvetta?
Vaikeuksien edessä rakkaus korostuu.
Yhteenkuuluvuuden tunne voimistuu. Se on molemminpuolinen vuorovaikutus. Rakkautta ei ole yksipuolisesti. Sellainen ei toimi.
Ei kovin moni saa elämässään kokea Rakkautta. Sinne päin, ja sekin riittää. Perheen perustamisen ja suvun jatkamisen kannalta on välttämätöntä voida pariutua vähemmälläkin vetovoimalla. Se ei ole automaattisesti huono ratkaisu. Riittää kun molemmat ovat varmoja.
Mutta kuten jo totesin, vaikeuksien edessä perseet tervataan. Jos tiet ajautuvat erilleen, ei siitä pidä syyttää ketään, edes itseään. Tehtyjä tekoja ei saa tekemättömäksi, eikä tekemättömiä tehdyiksi. Väärät ajoitukset on mahdoton peruuttaa ja siirtää oikeille paikoilleen.
Riittää kun suhde on hyvä ja rakentava. Tämä on vain elämäää, eikä sen saa antaa masentaa jos ei täydellisyyttä löydykään.
32 vuotta papin aamenesta. Rakkaus ei ole väljähtynyt, lempi ei "leisku", mitä se sitten on kun on hyvä aamulla herätä toisen syleilyyn, illalla nukahtaaa toisen syleilyyn.
Tuota pitäisin kyllä rakkautena.Intohimo hiipuu kyteväksi hiillokseksi ja seksi on osa hyvää liittoa mutta se toisen kunnioitus ja toisen vierellä hyvä olo on mielestäni tärkein asia. Ja että keskustelu toimii!
ihan niinkuin kaikki muutkin asiat elämässä kun uutuudenviehätys häviää. Mutta ei sen rakkauden kuitenkaan tarvitsisi kokonaan loppua kun MOLEMMILLA olisi tahto sitä vaalia. Mutta ei, kun suhde arkipäiväistyy lakataan huomioimasta kumppania ja aletaan vilkuilla aidan toiselle puolelle, jos siellä olisi ruoho vihreämpää. Löydetään uusi rakkaus, joka sekin sitten pian väljähtyy ja entisen hedelmistäkin vielä vastuu kannettavana, joka kannetaan miten kannetaan. Elämä muuttuu vain monimutkaisemmaksi mutta yhtään sen onnellisemmiksi ei tulla.
Mikä ihme nykyihmisiä vaivaa, onko se vain vastuuntunnottomuutta (mikä kyllä näkyy monessa muussakin asiassa).
Tuota samaa olen itsekin miettinyt nuoresta iästäni huolimatta. Kun katselen kavereitteni suhteita, näyttävät ne noudattavan samaa kaavaa. Rakastutaan - yhteen - erotaan ja uudestaan kierto.
Olen jonkun mielestä varmaan vanhanaikainen, kun tahdon kestävän parisuhteen ja sitä hellästi vaalia. Sekin muuttuu arkipäiväiseksi aikanaan, mutta ei suhteen tarvitse loppua siihen. Rakkaus on ikuista mutta se muuttaa vain muotoaan.
Nuori minäkin, mutta kannatan ainakin osittain juuri tuollaista "vanhanaikaista" mallia eli ei heti ensimmäisen vastoinkäymisen tultua ruveta katselemaan uutta kumppania. Arki koittaa kuitenkin jokaisessa suhteessa enemmin tai myöhemmin.
Niinhän sitä asiantuntijat sanovat että suhdetta pitää hoitaa mutta on se vaikeaa jos molemmat eivät ole halukkaita sitä elvyttämään. Joskus ero olisi parempi vaihtoehto.