Olen todella ahdistunut ja ihmeissäni.Olen elänyt jo yli 10 vuotta mieheni kanssa ja meillä yhteisiä koulukäisiä lapsia. Kuitenkin aina ja viime aikoina enemmän olen harkinnut eroa.En tunne mitään miestäni kohtaan.
Haluamme elämältä eri asioita.Minä olen sosiaalinen, mieheni ei.Häntä ei kiinnosta tavata yhteisiä tai edes omia ystäviään.Minä saan voimaa jaksaa kun tapaan ystäviäni ja voin välillä ajatella muutakin,kuin arkea.
Työmme verottavat perhe-elämältä paljon, mutta jotenkin tässä on selvitty tähän asti.
Mieheni on melko omistushaluinen ja mustasukkainen vaikkei hänellä syytä siihen ole annettu.Asiaa on puitu aina, ja järkevää selitystä/syytä ei hän ole pystynyt antamaan.
Minun vastuulleni on aina kuulunut kaikki lasten asiat, raha-asiat, kodin siivous ja kaikki järjesteltävät asiat.koen että minulla on liikaa, kuitenkin meitä on kaksi aikuista tässä.
Mieheni kyllä touhuaa lasten kanssa paljon vapaa-ajallaan ja moitii minua kun aikani ja energiani ei riitä.
Seksi on minulle välttämätön paha.En halua häntä lähelleni, minuunhan ei tarvitse koskea muulloin kuin seksin tarpeessa.
Meillä ei keskustella eikä näytetä tunteita, paitsi riidellessä.Mieheni ei omien sanojensa mukaan osaa eikä ole opetellutkaan.
Riitelemme paljon; rahan käytöstä, vapaa-aikojen käytöstä, arkisistakin asioista.Mieheni on aika äkkipikainen/ agressiivinen.
Olen loppu ja ahdistunut.
Olemme käyneet kaksi eri kertaa perheneuvojilla, ilman ratkaisua.
Nyt olen varma(?) että haluan olla oman onneni seppä ja jatkaa elämääni ilman häntä.
Mieheni mielestä ei pidä luovuttaa, mutten tiedä mitä voimme enää tehdä.
Olen antanut nuoruusvuoteni hänelle ja tähän on tultu.Olen ollut tässä jo jonkin aikaa keräten rohkeutta lähteä.
Voi kun saisin voimia...
Tunteeni häntä kohtaan tuskin heräävät, un olemme päästäneet asiat tähän.
Kuulen mielelläni mielepiteitä ja kokemuksia.
Haluamme elämältä eri asioita.Minä olen sosiaalinen, mieheni ei.Häntä ei kiinnosta tavata yhteisiä tai edes omia ystäviään.Minä saan voimaa jaksaa kun tapaan ystäviäni ja voin välillä ajatella muutakin,kuin arkea.
Työmme verottavat perhe-elämältä paljon, mutta jotenkin tässä on selvitty tähän asti.
Mieheni on melko omistushaluinen ja mustasukkainen vaikkei hänellä syytä siihen ole annettu.Asiaa on puitu aina, ja järkevää selitystä/syytä ei hän ole pystynyt antamaan.
Minun vastuulleni on aina kuulunut kaikki lasten asiat, raha-asiat, kodin siivous ja kaikki järjesteltävät asiat.koen että minulla on liikaa, kuitenkin meitä on kaksi aikuista tässä.
Mieheni kyllä touhuaa lasten kanssa paljon vapaa-ajallaan ja moitii minua kun aikani ja energiani ei riitä.
Seksi on minulle välttämätön paha.En halua häntä lähelleni, minuunhan ei tarvitse koskea muulloin kuin seksin tarpeessa.
Meillä ei keskustella eikä näytetä tunteita, paitsi riidellessä.Mieheni ei omien sanojensa mukaan osaa eikä ole opetellutkaan.
Riitelemme paljon; rahan käytöstä, vapaa-aikojen käytöstä, arkisistakin asioista.Mieheni on aika äkkipikainen/ agressiivinen.
Olen loppu ja ahdistunut.
Olemme käyneet kaksi eri kertaa perheneuvojilla, ilman ratkaisua.
Nyt olen varma(?) että haluan olla oman onneni seppä ja jatkaa elämääni ilman häntä.
Mieheni mielestä ei pidä luovuttaa, mutten tiedä mitä voimme enää tehdä.
Olen antanut nuoruusvuoteni hänelle ja tähän on tultu.Olen ollut tässä jo jonkin aikaa keräten rohkeutta lähteä.
Voi kun saisin voimia...
Tunteeni häntä kohtaan tuskin heräävät, un olemme päästäneet asiat tähän.
Kuulen mielelläni mielepiteitä ja kokemuksia.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuo tarina on melkein kuin oma kirjoittamani - painiskelen samanlaisten ongelmien kanssa! Erona on vain se, että meillä on yhteistä taivalta takana melkein 20 vuotta.
Meilläkään ei ole yhteisiä harrastuksia (miehellä työ vie kaiken ajan ja voimat) eikä tavata ystäviäkään pahemmin. Miehellä ei kavereita juuri olekaan ja omiani en oikein kehtaa meille kutsua, kun mies nukkuu sohvalla kaiket illat... Minä olen myös hoitanut kaikki kodin juoksevat asiat ja hoitanut lapset itsenäisesti (kuin yksinhuoltaja) ja melko pitkälti kustantanut kaiken mikä ei ole aivan välttämätöntä. Vaikka toisella tulot ovat huomattavasti suuremmat kuin minulla, niin hän vaan säästää... Lasten kanssa mies ei ole koskaan "ollut" ja lapset ovatkin vieraantuneet isästään niin, että jo halveksivat ja inhoavat häntä!
Seksielämää meillä ei ole ollut oikeastaan vuosiin enää. Alussa oli ehkä intoa, mutta ei taitoja, myöhemmin mieheltä alkoi kadota kyvyt kun ehkä olisi ollut haluja opetella jotakin uutta. Nyt sitten minua ei enää kiinnosta ollenkaan, kun epäsiisti ja ylipainoinen "norsu" yrittää käpälöidä kesken unien tms. Hellyydenosoituksia meillä ei harrasteta.
Missään terapiassa emme ole käyneet ja tuskin mies niihin edes lähtisi/ehtisi.
Minä olen mielessäni henkisesti jo eronnut, mutta käytännön toteutus tökkii pahasti - olen aikamoisessa umpikujassa tämän asian suhteen!
Sepä se. Miten saa riuhtaistua itsensä irti.
Ja kaikenmaailman paperisota.
Varsinaiset eropaperit minulla on olleet allekirjoituksia vaille valmiina jo vuodenvaihteesta lähtien.. Silloin asiasta keskusteltiin (ja välillä riideltiin rajusti) pitkään. Välillä asiat oli jo sovittu "järkevästi", mutta sitten mies aloitti taas tavanomaisen jänkkäämisen ja alkoi uhkailla ja kiristää lapsilla. Siinä vaiheessa vihellettiin peli poikki ja nyt ollaan mietitty tilannetta, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että mies on jo unohtanut koko asian ja olettaa myös minun unohtaneet moiset haihattelut... Mutta kun minä en unohda!
eteenpäin on, et saatte sovittua puolison kanssa, että kokeilette erillään asumista.
Ei tarvitse tehdä heti mitään eropapereita ja jos pitkäjänteisyyttä riittää, niin kahden vuoden erillään asumisen jälkeen avioeron hakeminen on yksinkertaista. Itselleni tuo ratkaisu oli paras ja puolisokin ehti sopeutua paremmin eroon kahden vuoden aikana.
kiristää lapsilla...hm... jokos lapset ovat isoja.jos ovat yli 12 niin lapsia kuullaan esim siinä missä haluavat asua ym...miehesihän ei ole ollut heidän kanssaa tai osallistunut kasvatukseen ym. minusta sinulla ei siinä mielessä ole hätää eikä myöskään taloudellisesti sillä onhan hänkin vastuussa lapsista ja yhteiskunta tulee apuun jos miehesi ei sovinnolla ota osaa elatukseen. pärjäät kyllä. tsemppiä..
Tuo asuminen meillä onkin juuri se suurin ongelma, jota ei saatu ratkaistuksi!
Meillä on talo, joka on suunniteltu lasten tarpeiden mukaiseksi. Lapset ovat 12 ja 17. Järkevintä olisi minun lunastaa se itselleni ja lapsille (vaikka joutuisinkin ottamaan melkoisen lainan). Se sopisi kaikille muille paitsi miehelle (vaikka hänkin ensin tuota ehdottikin)...
Viimeisin veto oli, että hän haluaakin jäädä taloon - lasten kanssa - vaikka lapset eivät missään tapauksessa suostu asumaan isänsä kanssa! Siinä tuli umpikuja vastaan. Minä itse voisin asua toki muuallakin, mutta nuoremman lapsen koulu ja kaveripiiri asettaa omat rajoituksensa, eli en halua kovin kauas nykyisestä kuitenkaan. Ja tilaakin kasvava poika tarvitsee harrastuksilleen..
Miehellä taas on sellainen työ, että on aivan sama missä asuu - mutta tarvitsee varastotilaa.
Jossain vaiheessa jo sovittiin, että mies saisi käyttää varastoa ihan kuten nykyisinkin, vaikka asuisi itse muualla, mutta sitten se mieli yllättäen muuttui...
Aloittaja ja Kirsikka60. Olen hyvin pitkälle samassa jamassa, kuin tekin.
Miehelläni ja minulla 20v yhteistä taivalta takana. Puhuminen ja pussaaminen on lopetettu aikaa sitten. Taloudellisten asioiden, sekä lasten takia on samaa (raskasta) rekeä vedetty jo vuosikaudet.
Ilo ja mielekkyys hommasta on mennyt jo ajat sitten katuojaan. Kaikki näyttää ulkopuolisten silmissä varmaankin ihanteelliselta, mutta molempien mitta on nyt täysi. Tänään puhuimme tulevaisuudesta ja siltä se nyt vahvasti näyttää, että minulla muutto eri osoitteeseen on edessä.
Pelkään taloudellista tilannetta, sillä edessä on työttömyys...
Kuulkaas rouvat! Tiedän millaista on painiskella noitten asioitten kanssa. Epävarmuus tulevaisuudesta ahdistaa ja sekin ahdistaa, ettei tiedä mitä tekisin nykyiselle tilanteelle. Kuitenkin kannustan nyt teitä vaan rohkeasti hyppäämään siihen junaan, jonka asemalla jo olette. Tee se ratkaisu NYT! Tuskaa se tuottaa ja kaiken saa vääntää uuteen uskoon, mutta kyllä se sitten palkitsee ajan myötä. Mikään ei tapahdu itsekseen ja kukaan muu ei ota vastuuta sinun omasta elämästäsi kuin sinä itse. Nouse barrikadeille minuutesi puolesta! Ole arvokas! Ole sitä itsellesi, muuta et tarvitse. Silloin sinulla on voimaa päättää sinun (ja lastesi) elämän muutoksesta parempaan suuntaan. :)
Kovasti kiitoksia kannustuksestasi. Sitä niin paljon miettii ja jossittelee... nyt kuitenkin olen todellakin jo sillä asemalla. Seuraavaksi on matkalipunoston aika. Kirpaisee, mutta kyllä tämä päätös on joskus laitettava alkuun. monenlaiset luopumiset edessä. Uuden aloittaminen tuntuu niin raskaalta.
Muistakaa tuo henkinen puolenne hoitaa kuntoon eron jälkimainigeissa.Paljon on vielä edessäpäin. Itselläni meni puoli vuotta ennenkuin oloni tasaantui eron jälkeen...nyt on olo onnellinen ja elo ihanaa! Tsemppiä teille ratkaisuun!!Ette tule katumaan päätöstänne!
Ai exäni kaltaisia miehiä on muitakin? ;) 25:n yhteisen vuoden jälkeen (joista 5:n viimeisen ajan tiesimme molemmat että ero tulee) eron tekeminen on vaikeaa ja vaatii todella paljon.
Näin jälkiviisaana tiedän että olisi pitänyt erota jo aikaisemmin, lapsetkin kärsivät vanhempien huonoista väleistä.
Elämä kantaa ja asiat ratkeavat lopulta, ei kannata murehtia miten pärjää tms., siinä vaan ahdistuu ja kasaa itselleen turhia paineita. Meillä on vain tämä yksi elämä, ei sitä kannata tuhlata elämällä onnettomasti.
PS. Hyvin olen pärjännyt itsekin ja olen onnellinen monessa mielessä. Se näkyy kuulemma myös ulospäin. :)