Miksi erotaan, jos kumpikaan ei keksi itsessään, eikä juuri toisessakaan mitään isompaa vikaa?
Tätä jouduin pohtimaan vuosikausia, ennenkuin oli pakko myöntää, että olin aikoinani tehnyt ääliömäisen valinnan.
Puolustin liittoamme kynnet verillä, ja olin valmis mihin tahansa, että olisimme voineet jatkaa liittoamme.
Mikään ei auttanut. Vaimo lähti.
Kun viimein suostuin myöntämään tyhmyyteni, aloin elää elämäni parasta aikaa.
Liittoon ei pitäisi sännätäliian äkkiä.
Toisaalta mistä olisin voinut tietää, että olin vain siitossonni?
Kun sain puolisoni raskaaksi, liitto oli lopussa.
Miten olisin voinut tietää, että joku haluaa naimisiin, vain saadakseen lapsen?
Perheneuvoloissa minulle kerrottiin, että puolisoni on lapsi itsekin, ja täysin kiinni äidissään.
Halusiko hän leikkiä yhden päivän prinsessaa? Nyt kun asiaa ajattelen, niin niinhän se oli, kaikkine taikoineen päivineen.
On ollut valtava helpotus huomata, että vielä on aikuisiakin naisia.
Jos joskus joku asia tuntuu typerältä, se on sitä, eikä sen jatkamisessa ole mieltä.
Tätä jouduin pohtimaan vuosikausia, ennenkuin oli pakko myöntää, että olin aikoinani tehnyt ääliömäisen valinnan.
Puolustin liittoamme kynnet verillä, ja olin valmis mihin tahansa, että olisimme voineet jatkaa liittoamme.
Mikään ei auttanut. Vaimo lähti.
Kun viimein suostuin myöntämään tyhmyyteni, aloin elää elämäni parasta aikaa.
Liittoon ei pitäisi sännätäliian äkkiä.
Toisaalta mistä olisin voinut tietää, että olin vain siitossonni?
Kun sain puolisoni raskaaksi, liitto oli lopussa.
Miten olisin voinut tietää, että joku haluaa naimisiin, vain saadakseen lapsen?
Perheneuvoloissa minulle kerrottiin, että puolisoni on lapsi itsekin, ja täysin kiinni äidissään.
Halusiko hän leikkiä yhden päivän prinsessaa? Nyt kun asiaa ajattelen, niin niinhän se oli, kaikkine taikoineen päivineen.
On ollut valtava helpotus huomata, että vielä on aikuisiakin naisia.
Jos joskus joku asia tuntuu typerältä, se on sitä, eikä sen jatkamisessa ole mieltä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Elämä on oppimista. Ei ole aina yhtä ja ainoaa oikeaa tai väärää. Tulevaisuudesta ei kukaan osaa sanoa mitään.
Ei ole lapsellisen puolison vika että on niin lapsellinen. Hän on mikä on, kenties kehittymätön ihmisenä, mutta kehityskelpoinen. Kukaan ei ole syyllinen siitä ettei ole valmiimpi kuin on.
Voisin kysyä miksi perheneuvolan piti kertoa sinulle millainen puolisosi on, mutta en kysy. Olit ehkä rakastunut etkä huomannut, tai ajattelit positiivisesti, rakentavasti, tai et ollut sen kypsempi itsekään. Mitä sillä on enää väliä? Ei mitään.
Ihminen oppii eläessään, kokemuksista, joskus esimerkeistä, kirjoista, mutta enimmäkseen kokemuksista. Sitä varten elämä on mielenkiintoista. Jos elämä menisi aina jonkun kirjan tai aikaisemman esimerkin mukaan, tässä ei olisi mitään mieltä.
Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi, mutta toistamiseen ei tarvitse tehdä täysin samaa virhettä. Vaikkapa, kuka menee sanomaan etukäteen onko jokin asia virhe. Ei kukaan.
Tyhmä ihminen syyttää vain muita omista 'virheistään', omista epäkypsistä ratkaisuista. Oma vastuu on 50% parisuhteessa, mutta 100% omalla kohdalla. Tärkeämpää on hyväksyä tosiasiat.
Elämä on oppimista, ja useimmiten kantapään kautta.
Neljänkymmenen vuoden päästä ei ole enää silläkään mitään väliä.
Tänä päivänä ei toimi samat säännöt, kuin neljäkymmentä vuotta sitten.
Siihen väliin mahtuu valtava muutos. Miteköhän seuraava pätkä meneekään?
Ymmärsin mitä kirjoituksellasi tarkoitit.
Itse myös eronneena ja vain 6 vuotta naimisissa olleena olen ajatellut ex-vaimostani samankaltaisia asioita. Tosin, olin myös helpottunut kun pääsin hänestä eroon, ja samoin
hänen sukulaisistaan. Silti välillä asia tulee mieleen ja ihmettelen, että miksi lähdin mukaan vain 6 vuoden naimisissa olon vuoksi? Jos jotenkin olisin aavistanut en taatusti olisi lähtenyt siihen hommaan ko. naisen kanssa mukaan.
Itse olen tottunut pitämään avioliittoa jokseenkin "pyhänä" asiana, ja sellaisena sopimuksena parin välillä, että pikku riidat eivät
paljoa siinä asiassa merkitse.
Nykyään vältän kaikkea mikä johtaisi uuteen avioliittoon. Naisiin toki tutustun, mutta kaikki
liian lähelle tulevat yritykset torjun vaistonvaraisesti. Huomasin myös, että en valitettavasti enää arvosta naisia sen enempää kuin miehiäkään eli kaikki turha hienotnteisuus on
hävinnyt. Ehkä niin onkin parempi. Itsestään välittäminen ei suinkaan ole "syntiä".
Minä entinen hulivili raikulityttö seurustelin kerran kahdeksan vuotta, vieetettyäni ensin sitä raikulielämää.
Avioliittoa ei tullut, mies vain nauroi ajatuksellekin. Siitä naurusta alkoi erotyöni ja lopulta muutin pois. Jatkoin raikulielämää.
Olin yli 30v. Minulla oli paljon ihania ystäviä ja kavereita. Miehiäkin. Tiettyihin tarpeisiin löytyi aina miehiä, mutta ei ketään jonka kanssa olisin halunnut yhtään mitään enempää.
Elämänarvoni olivat kuitenkin toisenlaiset. Perhe. Olen kasvanut suuressa suvussa, suuria perheitä, paljon lapsia. Tiivistä yhteenkuuluvuutta. Miksi minä olin niin erilainen?
Sain vastauksen kun rakastuin. Olin elämässäni ihastunut ihan riittävän mionta kertaa ymmärtääkseni mikä ero on rakastumisella ja ihastumisella tai hullaantumisella. Saman tunteen tunsin myös miehen puolelta.
Mies ei tiennyt ajatuksiani ja toiveitani, mutta hän oli täydellinen unelmieni täyttymys. Koska olin usein ajatellut olevani kenties itsekeskeinen, huomasin kuitenkin etten ollutkaan sitä. Olin yllättävän huomaavainen miestä kohtaan, ja hän minua kohtaan. Hän myös huomautti asiasta, positiivisesti tietenkin. Miehen ex vaimo oli ollut kaikkea muuta, joten ymmärsin miksi mies piti minua 'taivaan lahjana'.
Kuten kaikki sadut tämäkin päättyi. Ei vielä eroon tosin. Mies alkoi olla vähitellen välinpitämätön ja myöskin itsekeskeinen. Pari vuotta annoin asioiden olla, ajattelin että tämä on suhteen normaalia "arkistumista". Sitten siitä alkoi tulla joskus paha mieli. Kun ajattelin että niin ei saisi olla otin asian varovasti puheeksi.
Näitä puheitä sitten pidettiin. Tyhjiä lupauksia ja yksipuolisia parannuksia. En koskaan ole saanut syytä selville. Joskus olen edelleenkin antanut asioiden olla ja yrittänyt keksiä sellaista tekemmistä mikä vie ajatukset kokonaan pois suhteestamme. Harrastuksia, ja aloin tapaamaan entisiä ystäviäni (jotka siis jäivät tai jättivät kun tämä suhde alkoi). Olimme jo ajautuneet täysin eri teille.
Viimeksi kolme viikkoa sitten puhuttiin taas. Mies ei ole sanojensa mukaan huomannut mitään eroa entiseen. On mahdotonta uskoa että olisi vilpitön. Hän ei yksinkertaisesti VOI olla tosisssaan. Olemme täysin eri ihmiset nykyään. Tapaamme aamuisin pikaisesti, 3 kertaa töiden jälkeen ja yleensä viimeistään 21 jälkeen, sekä viikonloppuisin aamuisin pari tuntia. Se kai on positiivista, että emme ole alkaneet yöpymään muualla?
Miehestä on tullut kertakaikkisen välinpitämätön, ja tunteeton. Vai onko hän aina ollutkin sellainen ja alkuvaiheessa vain antoi itsestään väärän kuvan?
En tiedä vastauksia. Mies ei ole yhtään tullut vastaan. Ei, en pelkästään valita. Kyllä olen yrittänyt enemmänkin hyvällä, mutta joskus pinna katkeaa. Otan asiat silti esiin varovasti ja rauhallisesti. Emme riitele. Mies ei koskaan tee tietenkään aloitetta näissä jutuissa, mutta on ainakin aina sanonut olleensa tyytyväinen että ollaan puhuttu ja että haluaa olla minulle hyvä ja huomaavainen. Puheiksi jäävät...
Paha olo ei poistu. En ymmärrä, edes sitä että miksi minun piti elää näinkin vanhaksi todetakseni että parisuhde ei koskaan ole ollut minua varten. Toista miestä ei tule, jota kohtaan tuntuisin näin. Enkä halua yhtään vähempää. En halua että rakastamani mies kohtelee minua näin. Minun on lähdettävä, erottava. Mies tulee "syyttämään" minua äkkipikaisesta ja perusteettomasta ratkaisusta mutta mitä sitten. Tiedänpähän silti että hän ei rakasta minua, vaikka niin väittää ja ehkä oikeasti myös kuvittelee. Ehkä hän on tunteeton eikä ymmärrä sitä. En tiedä, enkä edes välitä.
Raikulityttöä (-naista) minusta ei enää tule. Mikään ei kiinnosta. Muutan omaan kaksioon ja vetäydyn pois seuraelämästä täysin. Teen töitä, töitä ja töitä ja harrastelen itsekseni jotain. Ei enäää ihmissuhteita kiitos. Sukulaiset riittävät.