tunnekylmyys

"väkivaltaisen kohtauksen jälkeen kun jouduin sairaalaan"

itse olisin lähtenyt tuollaisen tapahtuman jälkeen mutta nyt ei kyseessä olekaan minä...


Minun mieheni on myös väkivaltaisesta juoppoperheestä (tai siis isä on juoppo, äiti kova työmyyrä). Mieheni vanhemmat ovat eronneet ja yhteyttä hän pitää vain äitiinsä. Ei väkivaltaisuus ole periytyvää, ainakaan joka tapauksessa. Mieheni on mitä kultaisin ja kiltein ihminen, en voisi kuvitella että hän löisi minua suuttuessaan (osaan olla pirullisen ärsyttävä ihminen...).

Teidän varmaan kannattaisi mennä juttelemaan jonnekin pariterapiaan tai vastaavaan tuosta ongelmasta. En halua moralisoida mutta mieti teidän mahdollisia tulevia lapsia, haluatko että isä saa samanlaisia raivokohtauksia heitä kohtaan kuin sinua kohtaan (lapset ovat pienempiä ja heiveröisempiä kuin sinä ja iso mies voi saada pahaa jälkeä aikaan).

eli itse seurustelin himpun yli 10 vuotta miehen kanssa, jolla vaikea lapsuus takana; oli kyllä molemmat vanhemmat mutta positiivisia muistoja vain äidistä yms. tunnekylmyyttä ja ainaista riittämättömyyden tunnetta. Meidän seurustelumme aikana miehen itsetunto-ongelmat usein purkautuivat agressiivisyytenä ja minä olin silloin kohteena, kävi pahimmassa tapauksessa käsiksi eikä pystynyt tuntemaan/osoittamaan minkäänlaista empatiaa. Tuo että varmasti tunsi, koska oli hänelle todella vaikea tilanne mutta ei yksinkertaisesti pystynyt sitä osoittamaan... Minun itkuani tai pahaa oloani hän kommentoi tiuskimalla "lopeta jo toi vitun itkeminen" ja minä kun olisin halunnut syliin... yms.
Jaksoin ja ymmärsin tilannetta aika pitkään, kunnes itse sairastuin vakavasti ja -pitkäaikaisesti, miehelleni tuli siinä vaiheessa myös kriisi, osittain minun vakavan tilanteeni johdosta, siitä ettei hän kyennyt vaikuttamaan tilanteeseen,ja osittain ties mistä johtuen. Minun mittani katkesi siihen, että melkeimpä liikuntakyvyttömänä kovista kivuista kärsivänä hän ei tuonut minulle edes lasillista vettä ja kun itse raahauduin sitä hakemaan, hän retuutti minua pitkin huonetta sättien laiskaksi ja tylsäksi ihmiseksi koska ei yksinkertaisesti kyennyt osoittamaan välittämistään millään muulla tavalla...
Itse en tilannetta kestänyt ja minun oli pakko valita oma elämäni, koska mieheni ei pystynyt itseään muuttamaan, vaikka kuinka puhuimme tilanteesta ja hän aina jälkikäteen vakuutti rakkauttaan, jota en koskaan epäillytkään! pyysi anteeksi yms.
Miehelleni eromme oli rankka ja on sitä edelleen, hän läpikäy syylisyydentunteita yms vaikka en häntä syyllistänytkään. Tilanne tosiaan rankka ja kyllä vähän erilainenkin kuin sinun, mutta sen halusin sanoa, ettei empatiaa pysty oppimaan tuosta vain, se pitäisi saada lapsuudesta alkaen oppia tuntemaan. Itse tietysti varmasti voit auttaa miestäsi yrittämään ja olla hänelle tukena, jos vain jaksat, mutta rankkaa tulee olemaan, valitettavasti, toivottavasti kuitenkin sen väärti jos niin päätät! Kukaan ei tuosta vain muutu ja vaikka haluaisikin, niin yrityksen ja erehdyksen kautta käy sekin tie...

Narsistiksi ei varmaan voi ketään pelkän kuvailusi perusteella tuomita. Ja taitaa olla narsistianalyysi muutenkin tietyn ammattiryhmän heiniä, olen hieman huolestuneena ja huvittuneena seurannut nykyään muodissa olevaa narsistikeskustelua. Ihan joka toinen mies/nainen ei kuitenkaan ole narsisti eikä se ettei osaa ottaa kumppaniaan aina huomioon, todellakaan vielä riitä siihen että olisi narsisti.

Kaiken lisäksi kuvailusi perusteella vaikuttaisi että miehesi kyllä tuntee. Jo se että käyttäytyy väkivaltaisesti omasta mielestään uhkaavassa tilanteessa, kertoo siitä että tunteita kyllä on muttei ehkä oikeita kanavia niiden ilmaisemiseen. Väkivaltahan ei yleensä ratkaise mitään eikä sillä asiat selviä, päin vastoin.

Kuullostaa kyllä aika ikävältä tuo tilanteenne. Olisiko tässä terapia joko yksin tai yhdessä paikallaan? Erokin on tietysti yksi vaihtoehto muttei ainut. Kuten sekin että jatkatte kuten ennenkin ja elät pelossa että koska tulee taas nyrkkiä. Ellei itse osaa ilmaista tunteitaan eikä siihen ole lapsena saanut mahdollisuuttakaan niin tuntuu varmasti vieraalta se että toinen itkee. Ei siihen osaa suhtautua ellei itsekään ole empatiaa vastaavassa tilanteessa saanut.

Voimia sinulle! Rohkeasti vain terapiaan, ei se ainakaan pahaa tee. Mene vaikka yksin ellei miehesi tule mukaan. Saatpa omia ajatuksiasi edes järjestykseen.

Ilmeisesti miehelläsi on vaikeuksia ilmaista tunteitaan muulla kuin nyrkillä ja ongelmia itsehillinnässä. Suosittelisin hänelle jonkinlaista raivonhallintaa/itseilmaisua terapiaa. Asiaa kannattaa ottaa sopivana hetkenä esillä, vaikka silloin kun hän on katuvalla tuulella.

Jos hän ei halua mennä tai siitä ei ole apua, niin silloin kannattaa vakavasti harkita haluatko perustaa perheen tämän miehen kanssa ja tuoda tällaiseen väkivaltaiseen ympäristöön viattomia pikkulapsia.

ex:ltäni. Aivan samanlainen perhetausta ja tilanteet nuoruudessa. Aivan samanlainen käytös. Jätin hänet, kun uskoin, ettei hän olisi tullut ikinä muuttumaan. En jaksanut kenenkään ennakoimattomia raivokohtauksia, minua hän ei ehtinyt lyömään, seinää löi lähelläni. Mutta sekin päivä olisi tullut. Lisäksi pe, la, su aina ravintolassa yksin. Joka ilta pää täyteen. Muuten kävi töissä viikolla, kun töitä oli.

Parisuhdeterapiaan ja sassiin.(ja valitkaa terapeutti, johon kummatkin luottavat)

Jos mies on tuossa mittakaavassa väkivaltainen, hän ei tule muuttumaan ilman ammattiapua. Tuskinpa sinäkään haluat ottaa sairaalakäyntejä uusiksi moneen kertaan?

Miehesi käyttäytyy aika klassisen kaavan mukaan, siis parisuhdeväkivaltakaavan mukaan. Ensin tulee nyrkkiä, sitten ruusua ja itkua ja anteeksipyyntöä.

Myös miehille on Lyömätön linja, jossa perheväkivaltaa käyttäneet miehet kokoontuvat ja tukevat toisiaan tässä ei-enää-lyöntejä-linjassa ja kokevat toistensa tuen tärkeäksi.