kihlat...apuaa!

Ole onnellinen että se tuntuu nyt jo siltä. Itse olin yli vuoden kihloissa kun tajusin että olen hätäillyt aivan liikaa. Aluksi ajattelin että on ihanaa kun sinetöimme suhteemme sormuksilla, nyt kaduttaa ettemme odottaneet tarpeeksi kauan. Ehkä olisimme vieläkin yhdessä jollei hätäily olisi pilannut suhdetta. Hiljaa hyvä tulee.
TSEMPPIÄ JA JAKSAMISTA :)

Et ollut valmis menemään kihloihin. Siitä tuo vain johtuu. Nuo asiat ehkä pitäisi selvittää ensin, enne kuin alkaa sopimaan naimisiin menosta. Mutta eihän sitä aina voi tietää miten asioihin lopulta suhtautuu.

Neuvoisin, että ole huoletta. Kyllä se tulevaisuus näyttää miten asioiden käy.

tuo oli liian aikaista.
Itse menin mieheni kanssa kihloihin kun olimme olleet neljä kuukautta yhdessä, eli etenimme kovalla vauhdilla.
Sinä päivänä kun menimme kihloihin tunsin suurta onnea ja rakkautta.
Tuli ilta aloimme riidellä emme tunteneet toisiamme niin hyvin kun luulimme.
Riitelimme koko yön johtuen kihlauksen aiheuttamasta hermostuneisuudesta.
Riitelimme siitä jos jompi kumpi päättää jättää toisen joutuu maksamaan 10 000 markkaa todella lapsellista, mutta vähän kuin avioehto.
Siitä ei tullut mitään mutta olimme silti kihloissa.
Meni vuosi ja hän kuoli olen kuitenkin onnellinen että olin hänen kanssaan kihloissa koska mitään sen suurempaa rakkautta en pysty ikinä enää kokemaan.
Ensirakkauteni, kihlattuni, tuleva aviomieheni ja haaveeni meni siinä mutta saan silti vielä uneksia niistä että ne tulisi toteen.
Onhan se hölmöä olla rakastunut luulen että olet jännittynyt ja pelkäät tuottaa jonkinlaista pettymystä sinulle/hänelle ehkä se tapahtui liian aikaisin ehkä noin virallinen juttu saa sinut ajattelemaan noin mutta ne ovat pelkät kihlat ei vielä mitään niin vakavaa vain sormukset jotka virallistaa teidän suhdetta...

Mä tiedän tasan tarkkaan ton tunteen. Mulla oli aivan sama juttu. Mentiin kihloihin, mutta jo samana iltana mua ahdisti.. Mä en käsittänyt alkuunkaan mistä se ahdistus tuli, mutta se valtas mut kokonaan. Mun oli tosi paha olla ja musta tuntui, että mä vajosin jonnekin syvälle pohjamutiin, josta ei olis ylöspääsyä.. Mut kuitenkin rakastin poikaystävääni ja halusin hänen olevan minulle juuri se oikea, mutta yhtäkkiä en voinutkaan edes kuvitella meneväni hänen kanssaan naimisiin! Vielä kuukausi sitten halusin sitä täydestä sydämestäni! Mutta yhtäkkiä kaikki muuttui.. Ja se oli pelottavaa. Halusin koko sydämestäni olla hänen kanssaan ja rakastin häntä täydestä sydämestäni, mutta jokin vain tökki vastaan ja aiheutti minussa suurta ahdistusta. Jokin ääni päässäni sanoi, että hän ei ole se.. Vaikka niin olisin halunnut.. Se oli hirveää! Lopulta päätimme yhdessä erota. Emme voineet jatkaa niin. Minä vain itkeskelin ja poikayställänikin oli jo paha olla. Hän olisi halunnut tehdä minut onneliseksi, eikä saada minua vain itkemään.. Häntäkin oli jo ruvennut ahdistamaan. Hänkään ei enää tiennyt mitä halusi. Sama ahdistus valtasi hänetkin, joka juuri oli nujertanut minut.. Kaikki tapahtui siis liian nopeasti.. Emme olleet valmiita.
Mutta heti erommme jälkeen rupesin katumaan eroamme suuresti. Olisin halunnut poikaystäväni takaisin, mutta hän ei enää voinut olla kanssani, koska ei tiennyt tunteistaan. Se oli kamalaa aikaa! Itkin päivät pitkät ikävää ja odotin häntä. Hän sanoi minulle eromme jälkeen olevansa varma, että jonain päivänä olemme jälleen yhdessä, mutta sen aika ei olisi vielä. Se tuntui hyvältä, mutta kuitenkin pahalta. Olisi hirveää joutua odottamaan pitkään..
Mutta nyt elämä on ruvennut taas hymyilemään ja näyttänyt jälleen valoisan puolensa. Olen päässyt yli pahimmasta ja jatkanut omaa elämääni. Pidämme yhä yhteyttä exäni kanssa ja olemme ystäviä. Ja minä olen löytänyt sisäisen rauhan. Olen vihdoin selvillä tunteistani ja siitä, mitä haluan. Rakastan häntä koko sydämestäni, ja tiedän, että tulen aina rakastamaan. Aavistan myös sen, että jonain päivänä olemme vielä yhdessä. En tiedä millon, mutta niin tulee vielä käymään. Vuoden, kahden, kolmen päästä... En tiedä, mutta nyt olen onnellinen, että saamme molemmat olla hetken yksin ja opetella olemaan itsemme kanssa ja tuntemaan oman minämme. Se vahvistaa suhdetta entisestään. Minulla on nyt hyvä olla. Rakastan exääni, ja tiedän ( ja olen jopa melko varma siitä), että palaamme vielä yhteen, mutta nyt on hyvä olla hetki näin. Meillä on koko loppu elämä aikaa olla yhdessä. Miksi siis kiirehtiä?! Kannattaa elää nuoruus kun on sen aika ja mennä omat menonsa, niin sitten on vanhempana hyvä asettua aloilleen ja sitoutua yhteen ihmiseen.
Pidän tätä eroamme jonkin laisena koetuksena meille. Jos tiemme jälleen kohtaavat, kuulumme ilmeisesti yhteen ja olemme huomattavasti vahvempia. Joten kaikella on siis tarkoituksensa. Niin oli sillä minun ahdituksellanikin. Joskus olen vielä kiitollinen, että tällainen tauko meidän suhteeseemme tuli. Ja taukona sitä pidän, koska tunnen sydämessäni, että palaamme yhteen. Sillä minä rakastun vain kerran ja rakastun loppuelämäkseni.. Mutta silti en aio sulkea silmiäni kiinnostavilta ihmisiltä.
Mutta tsemppiä nyt teille ja koeta päästä ahdistuksestasi. Helppoa se ei ole, sen myönnän, mutta jonain päivänä kaikki helpottaa ja ratkeaa. Elämä kulkee juuri siihen suntaan kuin sen on määrätty kulkea. Aika näyttää ja tuo eteen oikeat ratkaisut ja oikean tien. Anna elämän kuljettaa sinua ja luota sen johdatukseen. Se ei johda sinua väärään. Ja muista: kaikella on tarkoituksensa..
Hyvää talvea sinulle ja rakkaallesi! Kyllä kaikki selviää, tavalla tai toisella. Hymyä huuleen vain =)