Auttakaa minua, neuvokaa mitä voisin tehdä suhteeni pelastukseksi tai miten selviän! Minulla on 3,5 vuotta kestänyt lähes täydellinen suhde. Suurempia riitoja ei ole ollut. Itse olen pari kertaa ottanut puheeksi, että pitäisikö erota, mutta poikaystäväni on saanut minut jatkamaan suhdettamme. Nyt yhtäkkiä hän on ilmoittanut olevansa melko varma, että meidän pitäisi erota. Hän ei kuitenkaan ole halunnut tehdä hätäisiä ratkaisuja, koska olemme olleet niin kauan yhdessä. Mutta tuon sanomisen jälkeen hän muuttui kuin eri ihmiseksi. Samalla hetkellä hän tuntui lopettaneen yrittämisen, olen hänelle välillä kuin ilmaa. Ja koko ajan hän sanoo minulle yhä selvemmin, ettei tunne minua kohtaan enää niin kuin ennen, eikä anna oikein edes koskettaa. Ja koko ajan mua sattuu enemmän ja enemmän. Maailman rakastavin ja hellin ihminen on muuttunut kylmäksi, en voi käsittää. Nyt hän on sanonut miettivänsä viikon ja ilmoittavansa sitten päätöksensä, jota pelkään... Vasta nyt tajuan miten tärkeä hän minulle on. En voi elää ilman häntä, olemme niin toisiimme kiinni kasvaneita. Jo nyt kun ajattelinkin asiaa, en pysty keskittymään mihinkään. Miten voisin enää mennä minnekään ilman häntä, kun joka paikka muistuttaa hänestä. Kotonakaan en voi olla, kun siellä vasta seinät kaatuvatkin päälle. Miten pystyisin edes töihin, kun työpaikalla kaikki ovat aina niin iloisia ja positiivisia. Olisi aika tuskaa. Miten selviäisin, aika heikolta näyttää.
Pianko yksin?
Halinalle
182017
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
minulle kävi juuri noin. Kaikki oli puoleltani täydellistä, kunnes yksi kaunis päivä hän ilmoitti ettei rakastanut minua enää. Eroa hän oli miettinyt puolisen vuotta, mutta halusi olla varma asiastaan, joten ei puhunut aikeistaan minulle. Olin täysin shokissa, en voinut uskoa tapahtunutta. Rakastin häntä täysillä. Joskus tunnen että rakastan vieläkin...toivon sinulle kauheasti voimia, tilanne on erittäin rankka. Eikö olisikin helpompi jos päätös olisi yhteinen tai jos edes olisitte riidelleet pahasti? mutta toisen yllättävä lähteminen sattuu eniten...kun sitä itse vielä rakastaa... ota päivä kerrallaan, ihminen on kuitenkin yllättävän vahva. Selviät kyllä, vaikka nyt näyttääkin pahalta. *halaus*
En tiedä miten voisin selvitä. Olen aiemminkin kokenut vähän samantapaisen tilanteen, mutta silloin suhde oli kestänyt vain puoli vuotta eikä se suhde muutenkaan ole mitenkään verrattavissa tähän nykyiseen. Se oli lähinnä "kaverisuhde", tämä nykyinen taas tosi syvä suhde. Olin silloin aivan rikki pitkän aikaa eli en uskalla edes ajatella miten nyt kävisi! Olin itse yhdessä vaiheessa aivan varma, että pitäisi erota, mutta annoin asioiden mennä omalla painollaan enkä koko ajan puhunut eroamisesta poikaystävälleni. Toki puhuimme asiasta muutaman kerran ja hän sai minut jatkamaan. Nyt rakastan häntä enemmän kuin koskaan ennen. Miten saan hänet tajuamaan, että hänen ajatuksensa voivat muuttua aivan samalla tavalla. Hän ei tunnu ymmärtävän, että pitkässä suhteessa tulee väkisinkin aikoja, jolloin epäilee suhteen kestämistä, mutta niistä voi päästä yli yhdessä. Minä jaksan kyllä odottaa ja tukea. Ei ensimmäinen vaihtoehto näin pitkän hyvän suhteen jälkeen voi olla ero -tai muuten nämä 3,5 vuotta tuntuvat menneen aivan hukkaan. Hän väittää, ettei millään voi piristää suhdetta, vaan sen vain tietää haluaako olla toisen kanssa vai ei.
Olin kuukausi sitten täysin samassa tilanteessa, neljän vuoden jälkeen tyttöystäväni ilmoitti ettei tiedä mitä haluaa, hänen pitää ajatella asioita ja hän muuttui täysin kylmäksi. Ei kosketuksia, ei halauksia, ei suudelmia, ei mitään ellen minä tehnyt sitä. Meni pari viikkoa, olin täysin paniikissa koska rakastin häntä syvästi ja suhteemme oli ennen tätä toiminut hyvin, tosin jokainen pitkä suhdehan vaatii korjausliikkeitä ajoittain. Töissä en pystynyt keskittymään mihinkään, en saanut yhtään mitään aikaiseksi. Sitten seurasi vielä pahempaa, kävi ilmi että hänellä on toinen, ja nyt sitten eroamme. Muutan ens kuun alussa pois yhteisestä kodista. Tämä on ollut yhtä helvettiä eikä loppua näy vielä pitkään aikaan. Ironista tässä on sekin että ennen koko tätä kriisiä olin jo päättänyt että tulen panostamaan tähän suhteeseen vieläkin enemmän mitä aikaisemmin, en varmasti kesän ja alkusyksyn aikana erinäisistä syistä johtuen maailman paras kumppani ole ollut. Mutta pakko kai tässä on hammasta purra ja yrittää selvitä, olen päättänyt että katkaisen kaikki suhteeni häneen lähtöni jälkeen ainakin siksi aikaa että saan pääni selväksi. Ja siihen luultavasti menee todella kauan koska rakastan häntä yhä, eihän se katoa sormia napsauttamalla mihinkään.
Mutta siis, surullinen totuus näyttää olevan että jos toinen on alkanut miettimään, ei siinä enää itse voi tehdä muuta kuin odottaa tai lähteä saman tien kävelemään jos ei halua odottaa. Suhdetta ei saa pelastettua yksipuolisella yrittämisellä, se vaatii molempien panostuksen.
Niin, mikäli asiat menevät siihen että eroatte, tähänastisia omia selviämisohjeitani ovat olleet
a) liiku mahdollisimman paljon, se purkaa pahaa oloa (olen parhaimmillaan käynyt samana iltana kolmesti lenkillä ja tehnyt kahdesti kuntopiirin...)
b) aloita uusi harrastus, itse lähdin boksaamaan
c) yritä tutustua uusiin ihmisiin vaikka deitti.netin kautta. En tarkoita mitään treffailuseuraa vaan ihan ympyröiden laajentamista ja uusien ihmisten tapaamista. Vanhat ja yhteiset ystävät muistuttavat vielä liikaa entisestä.
d) tee asioita mistä itse nautit. Tällä hetkellä et varmasti nauti yhtään mistään, mutta yritä. Keskity itseesi, tee niitä asioita mitä olet aina halunnut tehdä mutta jotka ovat jotenkin vain jääneet.
e) puhu, puhu, puhu, puhu, puhu asiasta ystäviesi kanssa. Äläkä missään nimessä jää yksin istumaan neljän seinän sisälle, silloin tulet hulluksi.
Toivottavasti et tule tarvitsemaan tätä listaa, mutta pidä nämä mielessä jos niin tuleekin käymään... Voimia ja jaksamista, et ole ainoa jätetty.
...mutta silti tässä vastaukseni jokaiseen kohtaan:
a) Liikun tällä hetkellä paljon juuri tämän tilanteen vuoksi, että jotenkin pää kestäisi. Mutta senpä vuoksi olen entisestään laihtunut - minä jonka piti olla lihotuskuurilla. Mutta ruoka ei maistu.
b) Asun pienellä paikkakunnalla, enkä oikein keksi minkä uuden harrastuksen aloittaisin kun en jaksa vanhojakaan.
c) En ole kovin hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin ilman "syytä". Opiskelut alkavat olla takana, joten sitä kauttakaan ei uusia tuttavuuksia tule. Työpaikalla en ole tekemisissä itseni ikäisten kanssa juurikaan.
d) Olet oikeassa, en nauti tällä hetkellä mistään.
e) Olen aina ollut kova puhumaan ystävieni kanssa. Mutta heistä lähes jokainen seurustelee ja se ei ainakaan auta minua. En oikein pysty edes olemaan onnellinen heidän puolestaan. Se tässä suuresti pelottaakin, jos jään yksin. Olen viettänyt kaikki viikonloput lähinnä poikaystäni kanssa, jos suhteemme loppuu, ei minulla ole oikein muuta paikkaa kuin koti. Toki joskus voisi saada jonkun kaverin lähtemään jonnekin, mutta yleisesti ottaen kavereistani: varatut eivät lähde ilman kumppaneitaan ulos ja vapaat asuvat joko melko kaukana tai heitä ei kiinnosta lähteä minnekään.
Ja nämä mietteet todellakin tässä vaiheessa, kun vielä olen yhdessä poikaystäväni kanssa... Eli millaisia olisivatkaan, jos eroaisimme...
a) tiedän sen ettei ruoka maistu. En syönyt itse mitään kahteen viikkoon kun en yksinkertaisesti pystynyt, pelkkä ruuan tuoksu teki jo pahaa. Söin koko aikana viisi (5) sämpylää ja liikuin hulluna. Paino putosi kolmessa viikossa 6 kiloa eikä mullakaan oikein ole mitään mistä ne voisivat lähteä. Mutta se on väliaikaista, keho ei kuitenkaan halua nääntyä nälkään vaikka mieli haluaisikin. Se menee ohi ja ruokahalu palaa hiljalleen. En vieläkään pysty syömään niinkuin pitäisi, mutta en sentään enää ole "1 sämpylä kahdessa päivässä" -linjalla.
b) siinäpä syy aloittaa jotain uutta jos vanhatkaan harrastukset eivät kiinnosta. Tee sitten vaikka jotain mitä inhoat, hypi vaikka päälläsi talon ympäri, pointti on siinä että saat ajatuksesi edes kymmeneksi sekunniksi asiasta irti.
c) en minäkään ole hyvä tutustumisessa, mutta hämmästyin siitä miten avoimen ystävällisiä vieraatkin ihmiset ovat tässä tilanteessa oleville. Ehkä sen takia että niin monet ovat kokeneet saman muodossa tai toisessa ja haluavat oikeasti auttaa. Kun on itse avoin ja rehellinen, silloin muutkin ovat sitä. En nyt tarkoita sitä että asiaa pitäisi mainostaa, mutta tutustuminen on yllättävän helppoa kun on tarpeeksi epätoivoinen ja seinät kaatuu kotona päälle. :)
d) se menee ohi. En minäkään nauti pahemmin mistään suurista asioista, sen takia yritän aloittaa pikkuasioista. Yritän nauttia siitä miten talvisen kaunista ulkona on kun aurinko paistaa, yritän saada ilon irti siitä miten pikkupakkanen kutittaa nenää. Enkä onnistu siinä edes joka toinen kerta. Ole kuitenkin ulkona mahdollisimman paljon, raitis ilma auttaa osaltaan pyyhkimään pahaa oloa pois.
e) lopetin itse aika totaalisesti yhteydenpidon vanhoihin ystäviin kun aloin seurustelemaan. Heistä jokainen seurustelee myös ja vielä asuvat varsin kaukana. Mutta ystävyys ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään, he tukevat ja auttavat siitä huolimatta ja soittelevat/viestaavat nykyään paljon. Ei sinun tarvitsekaan iloita heidän puolestaan, sinulla on oma surusi käsiteltävänä ja he ymmärtävät sen. Sen takia heitä kutsutaankin ystäviksi. He jaksavat kyllä kuunnella vaikka pyörittäisitkin sitä samaa levyä koska he ovat itse kokeneet sen tai tulevat vielä kokemaan.
Itse siis olin samassa tilanteessa kuin sinä kuukausi sitten, ehkä nämä neuvot auttavat sinuakin vasta kuukauden päästä JOS käy niin että eroatte. Alku tulee olemaan jotain aivan kauheaa, takaan sen. Mutta kuten joku sanoi, ihminen on yllättävän vahva. Jos eroatte, et kuole siihen vaikka alussa se siltä tuntuukin. Muista se että eron jälkeen olet täysin vapaa olemaan sellainen kuin haluat ja sinulla on mahdollisuus luoda jotain uutta. Itse yritän hokea tuota mantraa aina kun heikko suojaus pettää, eli usein. Eikä se edes auta aina. Mutta jonain päivänä se todella jysähtää tajuntaan.
Ei sulla ole mitään anteeksipyydettävää eikä kaduttavaa, pää pystyssä yhtä kokemusta rikkaampana eteenpäin.
Entä millä pystyn estämään sen, etten itke koko ajan (olen todella herkkä itkemään)? Esim. töissä en todellakaan voi itkeä.
Entä miten kerron sukulaisille & tutuille, jos eroamme? Ja nimenomaan puhkeamatta lohduttomaan itkuun? Kaikki pitävät poikaystääni vielä niin mukavanakin.
Et varmaan pystykään estämään itkua. En minäkään pystynyt, vaan ravasin jatkuvasti vessassa ja tulen varmaan vielä tulevaisuudessakin ravaamaankin siellä. Vaikeaahan se on, hemmetin vaikeaa. Ja alan itkemään aina kun saan exältäni meiliä, olin töissä tai en. Jos tuntuu siltä ettet pysty olemaan töissä, pyydä pari päivää sairaslomaa. Toisaalta töissäolossa on se hyvä puoli että tekemistä riittää kunhan vain pystyy keskittymään. Se taas on eri asia pystyykö keskittymään mihinkään.
Toisille kertominen on vaikeaa. Niin se oli mullekin, enkä pystynyt kertomaan kellekään itkemättä (paitsi huonekaverilleni töissä, ja sitten menin taas vessaan vähäksi aikaa). Mutta he ymmärtävät kyllä itkusi. Ja ajattele niinpäin että mikäli et itkisi, ei teillä mitään sen kummempaa koskaan ole ollutkaan. Jos eroatte, olet kuitenkin saanut kokea jotain sellaista mitä moni ei koe koko elämänsä aikana.
Kaveritkaan eivät oikein käsitä tätä minun ja tyttöystäväni eroa, heidän mielestään me olimme sellainen pari joka varmasti pystyy yhdessä selvittämään kaikki ongelmat jotka tulee vastaan ja joiden rakkaus kestää. Yksi kaveri sanoi että häneltä meni usko parisuhteeseen saman tien kun kuuli erostamme (hänkin seurustelee), jos meillä ei kestänyt ei kuulemma muillakaan voi kestää. Toinen taas sanoi potkineensa seiniä kotona kun ei voi ymmärtää tätä. Tällainen on rankkaa kaikille kun pitkässä suhteessa kaveripiirikin on ehtinyt muotoutua aika pitkälle yhteiseksi. Mutta ei se auta kuin potkia päivä kerrallaan eteenpäin. Toivottavasti teidän tilanteenne vielä selviää, jos ei, muista ettet ole yksin eikä sinun tarvi yksin tapella tästä läpi. Minä en halua exäni tukea tämän läpikäymiseen (en kestäisi sitä), toisilla taas exästä voi tulla eroprosessin aikana lähin ystävä.
taidatte molemmat olla todella samassa tilanteessa kuin minä...mietin vain, että oletteko kiinnostuneita vaihtamaan ajatuksia mailin kautta? Minulla kävi niin, että ne ystävät jotka eron jälkeen jäivät vierelleni seurustelevat, eivätkä aina jaksa ymmärtää tilannettani. Muut ystävät jäivät exälleni, koska liikuimme samassa porukassa ja en pysty olemaan hänen lähellään enää. Pitäköön hän vanhat ystäväni. Hän sanoikin tuovansa uuden tyttöystävänsä siihen porukkaan, joten minun aikani siinä on ohi. Tuntuu ettei enää yksinäisemmäksi voi tulla. Muutin vielä toiselle paikkakunnalle heti eron jälkeen, joten todella kaipaisin ihmisiä kelle puhua...jos kiinnostaa :). Olisin todella mielelläni valmis kuuntelemaan! Tulipa todella masentava viesti... kyllä tämä elämä vielä helpottaa, pakko uskoa siihen!
[email protected]
Perustetaan vastajätettyjen tukirengas. :) Voihan se olla helpompi jutella (= meilata) sellaisten kanssa jotka tietävät mistä pitäisi yrittää tapella läpi. Monta itkuahan tässä on vielä edessä, mutta kaipa tämä joskus helpottaa.
Kuulostaa erittäin tutulle...
Tossa vaiheessa sillä on kuule jo uusi katsottuna jossakin, mutta se ei ole siitä suhteesta ihan satavarma vielä. Mietiskelee ehkä vielä jonkun aikaa ja palaa joko sun luo taikka sitten menee sen uuden lyylin luo, niin katkeraa kun se onkin...
Mutta älä pidättele, anna mennä jos on mennäkseen. Väkisin pitelemällä ei ketään saa kuitenkaan loputtomiin pysymään, menneet on menneitä ja katse kohti tulevaa! Ties mikä namupala vastaan tulee..
Niinhän nuo näköjään tahtovat mennä... :/ Mikä piru siinä on että ei voida suoraan sanoa että joku muu kiinnostaa? Totuus sattuu, mutta vielä enemmän sattuu se että sitä nykyistä kumppania roikutetaan siinä mukana ja vertaillaan ja pähkäillään että kumpikohan olisi parempi. Minäkin olisin selvinnyt vähän lyhyemmällä helvetillä jos tyttöystäväni olisi suoraan sanonut mistä kiikastaa. Olisimme ehkä jopa saaneet pelastettua suhteemme, who knows. Nyt se ainakin on liian myöhäistä.
Tästä on nyt 1,5 kuukautta kun maailmani romahti. Mieheni ilmoitti 12 yhteisen vuoden jälkeen, että hän lähtee. Oli kuulemma saanut tarpeeksi minusta ja kertoi miettineensä lähtöä 2 vuotta. Tuntui siltä, että joku iski pesäpallomailalla päähän! Kaksi vuotta valhetta! Itse olin suhteeseemme suhteellisen tyytyväinen, tavallista lapsiperheen arkea, jossa kumpikin "kantoi kortensa kekoon". Ensimmäisen viikon olin täysin hysteerinen. En pystynyt syömään, nukkumaan enkä keskittymään mihinkään, ajatuksissani takoi vain, että minut on jätetty. Yritin käydä töissä, muttei siitä mitään tullut (olen itsekin ns. ihmissuhdetyössä), itkin vain. Olin viikon pois töistä, jona aikana sain rauhassa kelata asioita.
Nyt mieheni on muuttanut painostuksestani pois ja se helpotti tilannettani huomattavasti. Hänen näkemisensä on edelleen tuskallista, mutta yhteisten lasten (molemmat alle kouluikäisiä) takia pakollista, koska haluamme molemmat, että hän tapaa lapsiaan säännöllisesti ja useasti.
Huhuja hänen suhteesta työkaveriinsa olen kuullut, itse hän ei niitä todeksi myönnä.
Nyt tilanne on jo vähän parempi, välillä jopa tuntuu, että selviän. Toki tulevaisuus huolettaa se kuinka selviän taloudellisesti ja muutenkin lasten kanssa.
Toivoisin myös, että jonakin päivänä voisimme selvittää asiat, jotta minäkin voisin jatkaa elämääni.
Tällä hetkellä tuntuu ainakin siltä, etten koskaan voi enää luottaa keneenkään, sillä häneen luotin kuin seinään ja se seinä kaatui...
Eipä muuta kuin voimia teille kaikille sielunsisaret ja -veljet!
Itselläni on samanlainen tunne (joka vain vahvistui kaisulin kirjoituksen luettuani), että en voi enää koskaan luottaa kehenkään, jos poikaystäväni jättää minut. Olen kertonut aiemman elämäni pettymyksistä hänelle ja hän on muutenkin aina kaikissa asioissa ollut niin luja tuki, turva ja ymmärtäjä, että en pysty vahvempaa ihmistä kuvittelemaan. Olemme mielestäni niin yhteen kiinni kasvaneita, että en todellakaan osaa kuvitellakaan elämää ilman häntä. Enkä nyt tarkoita fyysisellä tasolla (emme asu yhdessä ja molemmilla on paljon "omia juttuja"), vaan henkisellä. Eli siitä ongelmasta ei ainakaan kohdallamme ole kyse, että olisimme liikaa yhdessä. Hän on koittanut ehdottaa, että olisimme vain ystäviä, mutta minusta se on lähinnä loukkaus suhdettamme kohtaan. Itse en pystyisi ainakaan heti muuttamaan rakkauttani häntä kohtaan ystävyydeksi.
Sitä en usko, että hänellä olisi ketään toista (ajatuksista en tietenkään voi tietää), vaan lähinnä uskon hänellä olevan nyt sellainen vaihe, että hän haluaa viettää paljon aikaa sinkku-kavereidensa kanssa. Olen kai liikaa (?) antanut hänen mennä ystäviensä kanssa. En voi häntä pakottaa mihinkään ja nyt minun on vain odotettava ja toivottava, että hän huomaakin minun olevan hänelle edelleen rakas ja tärkeä. Minulla ei ainakaan tällä hetkellä ole minnekään kiire ja olen valmis jonkin aikaa katselemaan tilannetta. Toivottavasti tämä ei ole pelkkää väistämättömän eteenpäin lykkäämistä kummaltakaan puolelta, vaan vain yksi vaihe elämässä, jonka jälkeen voimme jatkaa entistä paremmassa suhteessa. Tämän olen hänellekin kertonut.
Myös meillä mies "kylmeni" täysin, kun hän sai asiansa sanottua. Hän nimenomaan kieltäytyi enää yrittämästä suhteemme eteen. Olisin varmaankin toiminut samoin kuten sinä, eli antanut hänelle aikaa, jos hän olisi antanut minulle minkäänlaista toivoa suhteemme jatkumisesta. Älä kuitenkaan "roiku" hänessä liian kauan mikäli muutosta ei tapahdu, siinä satutat vain itseäsi.
Meilläkin perheestä huolimatta on aina ollut myös omat menomme ja ystävämme. Kumpikin saanut myös "omaa aikaa", koska olemme luottaneet toisiimme täysin. Sukulaisillemme sekä ystävillemme eromme on tullut täytenä yllätyksenä.
Aika näyttää sen, miten teille tulee käymään. Epävarmuudessa olo on tuskallista, mutta ainahan ihminen viimeiseen asti toivoo parasta. Vaatii kuitenkin rohkeutta olla se odottava osapuoli. Toivon että kohdallanne kaikki kääntyy parhain päin!
Eipä asiat kääntyneet parhain päin. Nyt ei ole enää mitään toivoa. Kumppanini ilmoitti päätöksensä. Minulla ei ole paikkaa minne mennä. On vain ajatukseni, jotka ovat ihan mustia.
Niinhän siinä kai harvemmin käy että noille tilanteille tulee onnellinen loppu... On vaikea keksiä lohdutuksen sanoja joista ihan oikeasti olisi jotain hyötyäkin, mutta et ole yksin tässä tilanteessa. Meitä tätä samaa helvettiä läpikäyviä on tuhansia ja lisää tulee joka päivä. Ensimmäinen asia joka tulee mieleen on että ota breikki kaikesta, mikäli voit niin lähde pois pariksi päiväksi tai mene rakkaiden ihmisten luo. Hae vaikka sitä sairaslomaa.
Oma maailmani romahti silloin kuukausi sitten, alan pikkuhiljaa palata elämään vaikka ei tämä todellakaan hyvältä tunnu, ei. Mutta pahin shokkivaihe on silti toivoakseni ohitse. Monta itkua on takana ja vielä useampi silti yhä edessä, sen tiedän. Mutta ei se auta, jatkettava on, tavalla tai toisella. Jos haluat kirjoittaa niin osoitteeni löydät tästä samasta ketjusta.
joo että sama tunne täällä, riita aiheutti meilläkin ongelmia. nyt se on jättämässä mut...
=(