Tajusin tässä eräänä aamuna inhoavani miesystävääni. Ajattelin kirjoittaa tästä tänne, koska en kehtaisi sanoa ääneen näitä asioita yhdellekään ihmiselle.
Oletteko kokeneet saman? Olen seurustellut neljä vuotta 26-vuotiaan pojan kanssa. Näiden vuosien aikana olen oppinut inhoamaan hänen perusluonnettaan ja osittain ulkonäköä; inhoan hänen epävarmuuttaan (hänen kätensä saattavat joskus täristä jossain "jännittävässä" tilanteessa), hänen verbaalista lahjattomuuttaan (ei ole mikään supliikkityyppi, puhuu hitaasti eikä koskaan ole sanonut ainoatakaan sillä tavoin hohdokasta lausetta, jota olisin jäänyt ajattelemaan tai ihailemaan). Inhoan hänen punaisia silmiään "darrapäivinä" (1-2 viikossa), inhoan hänen fyysistä laiskuuttaan ja itsestään huolehtimattomuutta (itse olen tanssinopettaja, joten oma asenteeni liikuntaan on hyvin myönteinen). Inhoan hänen ääntään (kuulostaa ruosteiselta ja käyttämättömältä), en kehtaa viedä häntä puheliaiden sukulaisteni näytille yhteisiin juhliimme, koska pelkään, että hän tuntisi olonsa epämukavaksi jos joku kysyisi häneltä jotain eikä hän saisi järkevää vastausta aikaiseksi tms.
Hänellä on myös taipumusta masennukseen. Olen todella huolissani, sillä omalla tavallaan hän ripustautuu minuun ja kyselee minulta asioita, jotka ovat itsestäänselviä (kannattaisiko minun suorittaa lukio loppuun tms.). Itse olen todella kiireinen, teen kolmea työtä ja opiskelen.
Herää kysymys, miksi sitten olen hänen kanssaan?
Hän on hellä, aina ottamassa syliin, tekemässä ruokaa, suutelemassa ja halimassa ja kehumassa. Hän sanoo olevansa onnellinen kun on kanssani. Hän ei koskaan haasta riitaa eikä tahallaan ärsytä (vaikka hänen välinpitämättömyytensä itseään kohtaan tuntuu joskus suoralta loukkaukselta minua kohtaan).
Kuitenkin hän juo silloin tällöin itsensä todella huonoon kuntoon ja on muutenkin jotenkin "heikko".
Etsin koko ajan syitä itsestäni, ylireagoinko, spekuloinko asioita liikaa, olenko liian itsekäs, enkö vain voi antaa hänen olla sellainen kuin on, koska hänkään ei yritä muuttaa minua.
Sanokaa ihmiset mihin sitä pitäisi luottaa? Elämä ilman häntä tuntuu myös vähän kolkolta. Mitkä ovat olleet "kiinnipitämisen" arvoisia omassa elämässänne? Minulla ei ole ketään muuta miestä mielessä. Tuo ihminen on ollut ainoa, kehen olen rakastunut ja ketä olen todella halunnut.
Tavallaan julkinen minä inhoaa, häpeää ja välttelee häntä, mutta kulissien takana haluan pitää hänet itselläni. Mitä tekisin? Muuttaako aika tämän lopulta niin, etten näe hänessä enää MITÄÄN hyvää?
Tämä on ollut elämäni ainoa asia, josta on vaikea tehdä päätös.
Oletteko kokeneet saman? Olen seurustellut neljä vuotta 26-vuotiaan pojan kanssa. Näiden vuosien aikana olen oppinut inhoamaan hänen perusluonnettaan ja osittain ulkonäköä; inhoan hänen epävarmuuttaan (hänen kätensä saattavat joskus täristä jossain "jännittävässä" tilanteessa), hänen verbaalista lahjattomuuttaan (ei ole mikään supliikkityyppi, puhuu hitaasti eikä koskaan ole sanonut ainoatakaan sillä tavoin hohdokasta lausetta, jota olisin jäänyt ajattelemaan tai ihailemaan). Inhoan hänen punaisia silmiään "darrapäivinä" (1-2 viikossa), inhoan hänen fyysistä laiskuuttaan ja itsestään huolehtimattomuutta (itse olen tanssinopettaja, joten oma asenteeni liikuntaan on hyvin myönteinen). Inhoan hänen ääntään (kuulostaa ruosteiselta ja käyttämättömältä), en kehtaa viedä häntä puheliaiden sukulaisteni näytille yhteisiin juhliimme, koska pelkään, että hän tuntisi olonsa epämukavaksi jos joku kysyisi häneltä jotain eikä hän saisi järkevää vastausta aikaiseksi tms.
Hänellä on myös taipumusta masennukseen. Olen todella huolissani, sillä omalla tavallaan hän ripustautuu minuun ja kyselee minulta asioita, jotka ovat itsestäänselviä (kannattaisiko minun suorittaa lukio loppuun tms.). Itse olen todella kiireinen, teen kolmea työtä ja opiskelen.
Herää kysymys, miksi sitten olen hänen kanssaan?
Hän on hellä, aina ottamassa syliin, tekemässä ruokaa, suutelemassa ja halimassa ja kehumassa. Hän sanoo olevansa onnellinen kun on kanssani. Hän ei koskaan haasta riitaa eikä tahallaan ärsytä (vaikka hänen välinpitämättömyytensä itseään kohtaan tuntuu joskus suoralta loukkaukselta minua kohtaan).
Kuitenkin hän juo silloin tällöin itsensä todella huonoon kuntoon ja on muutenkin jotenkin "heikko".
Etsin koko ajan syitä itsestäni, ylireagoinko, spekuloinko asioita liikaa, olenko liian itsekäs, enkö vain voi antaa hänen olla sellainen kuin on, koska hänkään ei yritä muuttaa minua.
Sanokaa ihmiset mihin sitä pitäisi luottaa? Elämä ilman häntä tuntuu myös vähän kolkolta. Mitkä ovat olleet "kiinnipitämisen" arvoisia omassa elämässänne? Minulla ei ole ketään muuta miestä mielessä. Tuo ihminen on ollut ainoa, kehen olen rakastunut ja ketä olen todella halunnut.
Tavallaan julkinen minä inhoaa, häpeää ja välttelee häntä, mutta kulissien takana haluan pitää hänet itselläni. Mitä tekisin? Muuttaako aika tämän lopulta niin, etten näe hänessä enää MITÄÄN hyvää?
Tämä on ollut elämäni ainoa asia, josta on vaikea tehdä päätös.
Vastaukset 41
Vanhimmat
poimia ne oikeat asiat.. löysin vain elämän suuria totuuksia.
muuta mahdollisuutta ku tyytyä tälläisen tapaukseen, koska parempaa et saa ja tiedät sen itsekkin.
Jos saisit paremman, olisit jo vaihtanut maisemia.
Loppuelämä nössön, mukava luuserin kanssa..
Että etpä taida hirveenä rakastaa myöskään itseäs, silloin se on vaikea rakastaa toista.
Etit itsestäs virheitä ja myös miehestäs.
Vaikutat läheisriippuvaiselle....kunhan joku vain on....ja sanonmpa vain että alaspäin suhde menee kuin lehmän häntä.
ylpeä itsestäsi ja tunnetko, että itsekunnioituksesi kohosi huippuunsa?
Onko naapurin Lasse valinnut sinulle kumppanin, vai löytyykö asianosainen peilistä?
Jotku naiset ovat vain tyhmempiä kuin saappaat, ei siksi, että olet valinnut miesystäväsi, vaan siksi, että haukut häntä takanapäin, vaikka hän varmasti on aito itsnsä ja arvokas yksilö.
Itsetuntoni onkin juuri tällä elämänalueella aika huono. Tämä on nyt jokatapauksessa ensimmäinen suhteeni. En todellakaan kiellä etteikö poikaystäväni olisi arvokas ihminen.
Totta, en siedä tämän 'epävarmuuden' takia itseänikään. Olen itsekin miettinyt, olenko läheisriippuvainen, mutta se tuntuu aika poissuljetulta vaihtoehdolta, koska minulla on niin paljon suhteen ulkopuolisia aktiviteetteja ja olen hyvin itsenäinen ja jopa toisia ohjaileva henkilö.
Noh, ei sitä tiedä...osaatteko erottaa läheisriippuvuuden ja rakkauden? Mikä on sopivaa 'riippuvuutta' ja mikä ei?
Halusin purkaa ton vitutuksen pois päästäni. Halusin vain sanoa nuo asiat. Kukaan ei tiedä kuka on poikaystäväni enkä koe "haukkuvani"
häntä.
Tuskin olet mitenkään läheisriippuvainen. On ihan normaalia roikkua suhteessa, vaikka ei olisi siitä ihan varma. Teilläkin on paljon historiaa takana, joten tällaiset asiat eivät ole helppoja. Lisäksi, suuri osa ihmisiä roikkuu suhteissa paljon huonommistakin syistä, eikä sekään ole vielä läheisriippuvuutta.
Läheisriippuvuus nyt on tällainen muoti-ilmiö, jota herkästi tyrkytetään ihmisille - täälläkin, yhden viestin perusteella joku neropatti luulee olevansa vähintään telepaatikko, lääkäri ja psykologi, jotta voi moisia diagnooseja tehdä.
Tuo seläntakana haukkuminenkin on aika mielenkiintoinen reaktio viestiisi vastaajilta. Sinähän puhut nimettömästä henkilöstä; kuka ihme mieheni tunnistaisi siitä? Lisäksi puhut omista tuntemuksistasi, joihin jokaisella on oikeus! Et voi tunteitasi kieltää, eivätkä ne mene pois sillä, ettet ikinä niitä käsittele tai sano ääneen. Omasta mielestäni tämä on sinulta mitä hienovaraisin keino pohdiskella asiaa, koska täällä voi tehdä sen oikeasti loukkaamatta miestäsi; toisin kun esim puhumalla asiasta lähipiirissäsi...
Oletko yrittänyt puhua hänelle omista tuntemuksistasi? Mihin alunperin ihastuit hänessä? On ihan selvä, että pitkässä suhteessa toisen piirteet alkavat ärsyttää, mutta ovatko se sellaisia joista sinä et pääse yli. Onko ihania piirteitä kuitenkin enemmän kuin kurjia? Sanoisin, että paras keino olisi yrittää puhua hänelle rekentavasti kannustaen ja yrittää selvittää mistä hänen epävarmuutensa johtuu. Ruokitko sinä mahdollisesti sitä. Jos sinulla on tunteita häntä kohtaan, yrittäkää ihmeessä selvittää ongelmanne. Negatiivinen ajattelu saa aikaan kierteen, josta ei pääse kovin helpolla pois. Sitten et todellakaan näe muuta kuin huonoa miehessäsi. Tsemppiä!
Se nakertaa hänestä lopunkin itsetunnon.
Tuskinpa puolisosi haluaisi olla kanssasi jos tietäisi, että häpeät häntä.
(Ellei hän sitten ole sellainen reppana, joka vain roikkuu sinussa välittämättä siitä, miksi olet hänen kanssaan).
Loppujen lopuksi käy kuitenkin niin, että eroatte (häpeä muuttuu inhoksi). Parempi ennemmin kuin myöhemmin!
Minusta toisen häpeäminen on melkein pahempaa, kuin pettäminen.
Pettäminen on (ehkä) pelkkää seksiä, joka ei tarkoita, että toisessa olisi mitään vikaa, mutta häpeä kertoo siitä, että toisessa olisi vikaa..
Sekavaa, mutta ehkä ymmärrätte..
kumppaniani, joka kovaan ääneen kertoi Mäkkärissä vihaavansa lapsia ja lapsiperheitä. Hävetti, kun hän alkoi suureen ääneen ilkkua erikoisen näköistä ihmistä kadulla. Hävetti, kun hän tiuski tarjoilijalle. Hävetti, kun hän julkisesti haukkui kaikki naiset huoriksi ja lutkiksi. Hävietti, kun hän luuli olevansa älykäs, mukava ja kiltti.
Tuo on siis ex nykyään.
Sulla vaikuttaisi olevan ihan hyvä mies. Ehkä sun pitäisi katsoa peiliin, ja ymmärtää, ettei täydellisiä ihmisiä olekaan. Oliskohan joku parisuhdeterapia paikallaan? Tietysti jos toinen ei vaan enää kiinnosta, niin minkäs teet. Tossa on aina se "vaara", että nuoret ihmiset kasvavat niin eri suuntiin, ettei ole enää mitään yhteistä. Ja sitten tuo, että jämähdetään siihen tilaan mikä on. Liikaa itsestäänselvyyksiä.
Just tällaiset naiset saavat miehen käyttäytymään tällä tavalla. Voi hyvänen aika sentään..
Sanoisinpa näin näppituntumalla, että miehessä on vähemmän vikaa kuin sinussa. Mies voi olla perusluonteeltaan ujo, itsekin olin aikanaan. Mutta ujoa ei helpota se, että nainen on koko ajan arvostelemassa ja ohjailemassa hänen elämäänsä. Itse pääsin eroon ujoudestani naisen avulla. Naiseni rohkaisi minua monella tapaa, vakuutti että pitää minusta ihan sellaisena mitä olen. Lopulta vapauduin ja pystyin puhumaan hänelle kaikista asioista häpeilemättä, itkimme ja nauroimme yhdessä. Hän vei minut tilanteisiin, jossa olimme kaveriporukassa juttelemassa. Hän johdatteli minua keskusteluun mukaan, eikä jättänyt ulkopuolelle. Lopulta huomasin hänen olevan ylpeä minusta ja yhtäkkiä huomasin kertovani eräästä lomareissustamme koko porukalle, jota kaikki kuunteli mielenkiinnolla. Tätä kautta juttu eteni ja tutustuin kaikkiin. Nykyään olemme erittäin hyviä ystäviä näiden ihmisten kanssa. Mutta kaikki oli kiinni naisen olemuksesta ja rohkaisusta, hän ei hävennyt minua. Jos naiseni ilme ja olemus olisi ollut häpeävä tai poissulkeva, niin tuskin uskaltaisin avata sanallista arkkuani.
Mutta väkisinhän ei ketään voi kunnioittaa, varsinkaan sellaiset ihmiset jotka puhuvat kaikista selän takana paskaa. Paskanpuhujat saavat paljon kavereita paskaa puhumalla, mutta aika vähän todellisia ystäviä. Jos et pysty arvostamaan miestäsi sellaisena kun hän on, niin silloin on ihan turha jatkaa koko hommaa. Et rakasta häntä oikeasti, koska et pysty olemaan hänelle lojaali aidosti. Jos inhoat häntä, jätä hänet. Jos rakastat, näytä se hänelle aidosti.
On se nyt kumma kun ne kiltit miehet ei kelpaa kellekään vaan kaikkien pitäisi olla kovia karismaattisia täydellisiä ja jännittäviä. Tuskinpa itsekään olet täydellinen. Etkö voi sanoa hänelle suoraan, että jännite on kadonnut. Voipa olla että hänelläkin on jotain negatiivista sanottavaa sinusta. Näistä kilteistä miehistä kun tulee tosi hyviä perheen isiä. Onhan niitäkin miehiä tietenkin paljon jotka lyövät ja pettävät vaimojaan. Osaavat vain peittää käytöksensä muilta ihmisiltä komealla ulkonäöllä ja sulavalla käytöksellä.
miesystävääni sen takia kun se ei osaa pukeutua! :( muuten se on täydellinen!
Oletpa saanut tuomitsevia vastauksia!
Tiedän tunteen. Ei sille voi mitään. Se ei mene pois sillä että pakotat itsesi olemaan ylpeä ja arvostamaan kumppaniasi. Nämä kaksi asiaa ovat mielestäni olennaisia. En usko että suhteesta voi tulla mitään ellei voi tuntea itseään ylpeäksi kumppaninsa rinnalla. Itse en pystyisi olemaan henkilön kanssa joka ärsyttäisi minua kuten kumppanisi sinua ärsyttää. Olen yrittänytkin. Lopulta aloin vihata häntä kun hän ärsytti minua niin paljon. Ei tahallaan. Tietenkään. Ei vikaa olekaan kumppanissa vaan siinä ettei itse pysty kumppaniaan arvostamaan. Joku toinen voisi arvostaa. Ymmärtää paremmin.
On ikävää jos joutuu lähtemään suhteesta. On ikävää että joutuu pettymään itse ja jättämään läheisen ihmisen. Mutta kaikki suhteet eivät vaan onnistu. Kaikki ihmiset eivät sovi toisilleen. Joskus sen havaitsemisessa menee kauemmin aikaa. Älä yritä väkisin. Tiedätkö miltä tuntuu kun antaisi mitä tahansa että saisi seisoa tietyn ihmisen rinnalla? Haluaisi että koko maailma näkisi että juuri sinä saat olla sen ihmisen kanssa? Se on aika ihana tunne. Vaikkei se toteutuisikaan. Siitä on jo kiva haaveillakin. Ja sitten jos se vielä toteutuu, tunne on aika mahtava. Olla ihmisen kanssa jota arvostaa. Suosittelen.
Olen samaa mieltä Mimmin kanssa. Olen itse miehen kanssa, jota en arvosta ja jota häpeän. Siitä kärsivät varmaan molemmat. Miksen lopeta suhdetta? En jaksa enkä uskalla. Suhteessa on kuitenkin hyvätkin puolensa. Loppuelämää emme kuitenkaan yhdessä ole.
itsetuntokysymys. Eli peiliin vaan tuijottamaan. Sieltä löytyy syy kaikkiin häpeän ja valittelun aiheisiisi, sekä ristiriitaisiin tuntemuksiin - ei tietenkään kumppanisi ominaisuuksista.
Miksi esimerkiksi minulla ei edellisen mieheni kanssa sitten ollut tätä häpeämisongelmaa? Onko itsetuntoni nyt sitten yhtäkkiä huonontunut?
edellinenmiehesi oli jotain sellaista, mikä hiveli heikkoa itsetuntoasi. En tiiä. Miksi se ei muuten kestänyt?
Sinun Ilona pitäisi oppia arvostamaan miestäsi: kukaan ei ole täydellinen, joten täydellisyyttä ei voi odottaa keltään. Meissä kaikissa on jonkinlaisia vikoja ja ne on opittava hyväksymään, jotta voi hyväksyä ja arvostaa ihmisiä(tai kyseessä olevaa ihmistä). Sitä paitsi toisen ihmisen häpeäminen on todella naurettavaa. Sinun pitäisi pystyä näyttämään miehellesi aidosti, että välität hänestä juuri sellaisena kuin hän on, jos haluat pitää hänet miehenäsi. Ei ole reilua hävetä toista selän takana: se on mielestäni pahempaa oikeastaan kuin pettäminen, kuten jo joku aiemmin mainitsi.
Toisaalta minusta vaikuttaa, että et vain uskalla jättää miestäsi. Olet suhteessa vain sen turvallisuuden tähden;sen että aina joku on odottamassa ja halaamassa sinua, kun tarvitset tukea ja lämpöä. Ei sellaisessa suhteessa loppupeleissa ole mitään järkeä; se on jotenkin epäreilua miestäsi kohtaan.
Tunteilleen ei voi mitään, tiedän sen. Kuten ei voi häpeän tunteillekaan. Mielestäni sinun pitää miettiä juuri niitä syitä, miksi olet kyseisessä suhteessa. Nähdä miehen "huonojen" puolien sijaan hänen hyvät puolensa. Arvostaa ja kunniottaa niitä. Rohkaista häntä ja tukea. Onko se vain se turva, joka pitää sinua kiinni kyseisessä miehessä vaiko rakastatko häntä vilpittömästi? Rakkaus ei häpeä.
Juuri niin. Rakkaus ei häpeä. Mielestäni juuri tuo toisen arvostaminen on osa rakkautta. Miten rakkaus sitten määritelläänkin. Voi oppia arvostamaan erilaisia ihmisiä mutta on eri asia oppia arvostamaan ihmisiä eri lähtökohdista vaikkei heidän tavoitteitaan tai ajatuksiaan täysin ymmärtäisikään. Olisi siis itsellä eri arvomaailma mutta voisi silti ymmärtää että joillakin on sitten erilainen arvomaailma. Minä itse esimerkiksi arvostan ihmisiä jotka ovat valmiita luopumaan omasta vapaa-ajastaan lähes kokonaan työnsä vuoksi, mutta se ei ole oma arvojärjestykseni ja sellainen arvomaailma olisi liian etäinen minulle jotta voisin sellaisen ihmisen kanssa elää. Puolison arvomaailma pitäisi mielestäni olla lähempänä omaa kuin vähemmän läheisen ihmisen. Ystävänkin suhteen voi olla joustavampi. Mutta kumppanin rinnalla eletään, tehdään yhdessä asioita ja usein myös ajatellaan että kumppanin teot ja sanat ovat myös sen toisen puoliskon allekirjoittamia. Näin siis en usko että kumppania voi oppia arvostamaan. Toki joissain asioissa mutta jos arvomaailmat on täysin erilaiset, työ on aika mahdoton. Ja järjetön mielestäni.
Häpeä syntyy varmasti juuri siitä oletuksesta että puolisojen tulisi pelata yhteispeliä. Jos toinen vetää omasta vierestä hommaa täysin väärään suuntaan niin vaikea sitä on selittää itselle tai muillekin. Joskus nämä asiat alkavat häiritsemään vasta alkuhuuman jälkeen. Juuri ne erilaiset asiat joihin alussa rakastui. Siihen kun se toinen oli niin erilainen. Erilaisetkin ihmiset voivat olla kumppaneita mutta kyllä toisen arvostaminen on mielestäni aivan välttämätön ominaisuus jos yhdessä meinataan olla.
Tämän jälkeen voi sitten miettiä että onko valmis luopumaan siitä että olisi kumppani jonka rinnalla voisi ylpeänä seistä ja joka ymmärtäisi itseä ja toisinpäin. Voi suhteeseen jäädä vaikka mistä syystä, mutta elämä on lyhyt ja maailmassa niin paljon erilaisia ihmisiä että minun mielestäni kannattaisi tuollaisessa tilanteessa pitää omat arvot ominaan ja antaa toisen pitää omat arvot ominaan. Ellei niitä pysty sovittamaan niin miksi hakata päätä seinään?
Juu-u,sama tilanne mullakin.Mieheni on eka vakava seurustelu kumppanini ja välillä rakastan ja palvon häntä hyvin paljon...
mutta ongelmana on se,että häpeän myös häntä muiden seurassa ja en oikeen kehtaa lähteä mihinkään hänen kanssaan.Suurin häpeämisen syy on pukeutuminen: hän kun pukeutuu aina tilanteesta riippumatta samalla tavalla! aina verrarit ja lenkkarit.Juhlavaatteita hän ei edes omista! yhdet farkut hänellä on,mutta nekin on kahdeksan vuotta sitten ostetut ja aikas kulahtaneet...olen kyllä ostellut hänelle vaatteita,mutta hän ei pidä niitä.Heittää lojumaan vaatekaapin nurkkaan.Ja hänellä itsellä olisi kyllä rahaa ostaa uusia vaatteita,mutta jostain syystä hän ei tee sitä!
Ja muiden seurassa hän ei oikeen ole sujut...en tiedä kärsisikö hän jostain sosiaalistentilanteiden-pelosta..mutta välttelee joissain tilanteissa ihmisiä.
Mutta vaikka häntä häpeänkin,niin silti,hassua kyllä,rakastan häntä ja haluan olla hänen kanssaan.Kait meissä jokaisessa on omat vikamme ja mieheni kohdalla se on se,ettei hän osaa olla tyylikäs ja seurata trendejä.Mutta siitä edestä hän on oma itsensä :)
Tuntuu taas vastaukset jakautuvan kahtia. Toiset ymmärtävät kirjoittajan tunteen ja toiset tuomitsevat hänet. Ihan sama kaava on toistunut useissa ketjuissa muilla palstoilla, kun tämän tyyppistä aihetta on puitu. Esim. nörtti vastaan renttu tai vahvat naiset ym.
Näitä "nössöjä" miehiä tuntuu riittävän. Näissä ketjuissa he tuomitsevat naiset, jotka haluavat mieheltä käytöstä, joka mielestäni liittyy hyvään itsetuntoon. Pehmomiehet on IN, mutta jotenkin homma on mennyt överiksi. Sitä ollaan niin heikkoja, haavoittuvia ja kaivataan naista tekemään päätöksiä, jotka oikeasti kuuluisi miehelle itselleen.
Niin asiaan; Mulla on samanlaisia kokemuksia. Edellinen miesystäväni oli "nössö" ja vastasi hyvin tässä kuvattua tyyppiä. Vähitellen aloin inhota häntä. Yritin ymmärtää ja olla olkapäänä. Emme käyneet missään kavereiden luona yhdessä. En olisi kehdannut viedäkään. Lopulta hänen kanssaan oleminen kävi mahdottomaksi. En jaksanut olla äiti ja tukija, sillä mitä enemmän yritin auttaa, sitä enemmän hän tuntui tarvitsevan pään silittämistä.
Muuten löysin itseni ja ex-kaverini tuosta tekstistä, mutta meillä on ikää enemmän. Molemmat siinä 4-kympin korvilla. Väittäisin, että yhtä ihme parantumista (tässä ketjussa)lukuun ottamatta tuollainen mies ei muutu. Itse en ainakaan ole sellainen ihmenainen, joka pystyy korjaamaan toisen surkean itsetunnon.
Ei ole herkkua olla yksinkään, mutta varmasti parempaa kuin edellinen suhteeni. Koita Ilona jaksaa tai tee sitten se rankka päätös jättää kaveri, mutta älä ikinä ala syyttää itseäsi kaverisi ongelmista. Tunnut olevan vahva nainen. Ei kun häntä pystyyn.
Mimmi puhui tuosta toisen arvostamisesta ja ylpeydestä kulkea toisen rinnalla. Se pitää ihan paikkaansa. Mutta silti ymmärrän sua.
Mun ex oli juuri sellainen verkkari-mies (vielä pikkupitäjästä kotoisin, monet tavat ja mielipiteet sen mukaisia :)). Häneltä oli turha odottaa mitään sivistyneen kuuloista kommenttia maailman asioista, eikä hän ymmärtänyt hölkäsenpöläystä omista yliopisto-opinnoistani.
Silti rakastin häntä enemmän kuin mitään. Hänellä oli hyvä sydän, kyky empatiaan ja pyyteettömään rakkauteen. Vaikka älyllisesti (sivistysäly) erosimmekin toisistamme paljon, opimme toisistamme sitäkin enemmän.
Mutta joo. Kyllähän mäkin välillä tavallaan häpesin miehen asuvalintoja ku oltiin lähössä jonnekin ihmisten ilmoille. Aluksi en tietty kehdannu mitään sanoa, mutta kyllä se sit meni siihen että sanoin ihan ystävällisesti, et näyttäisit hyvältä niis mustissa housuissa jne...Ajan mittaan hän kyllä petrasi paljon tän pukeutumisjutun suhteen.
Ja toi sukulaispöytä-keskustelu...Miehen sukulaisissa ei ollu mitään ongelmaa, siellä ennemminkin pällisteltiin minua ku olin oikeen akateemisen tutkinnon suorittanu :D Mutta näillä ihmisillä oli sitä jotain, mikä puuttuu liian monelta ihmiseltä nykyään.
Vaikka mieheni ei ollutkaan mikään supliikkimies, en silti koskaan hävennyt häntä niin kuin joskus häpeän nykyistäni. Tai en häpeä, en vaan arvosta samalla tapaa. Nykyiseni on todella fiksu, koulutettu, hyvännäköinen, osaa pukeutua jne...mutta hänestä taas puuttuu se hyvyys mikä entisessäni oli. Kuulostaa kauheelta vertailulta, mutta sanonpa nyt kuitenkin.
Tunteilleen ei voi mitään. Häpeä, kunnioituksen puute yms syntyy niin monista tekijöistä...mitä itse kukin arvostaa.
Itse olen vähän samanlaisen valinnan edessä kuin sinä, vaikka tässä ei olekaan kysymys vastaavanlaisesta häpeästä. Mikä minua sitten pitää tässä suhteessa...kai se on se periksiantamattomuus. Yritän niin lujaa saada tästä suhteesta toimivaa (no sehän toimii päällisin puolin, mutta ongelmana ovat minun ajatukseni), yritän niin kovasti arvostaa ja rakastaa häntä (rakastankin, mutten täysin pyyteettömästi..onko se silloin todellista?) Haluaisin hänen olevan se lopullinen, mutta sydämessä kuitenkin kalvaa pelko, ettei hän ole.
Kyllä minäkin ymmärrän Ilonaa. Ja ymmärrän sinuakin. Ei se rakkaus ihan niin yksinkertaista ole. Toisen arvostaminen on olennainen osa sitä, mielestäni ilman sitä ei voi rakastaa täysipainoisesti, mutta muut osa-alueet voivat sitten korostua sellaisessa suhteessa enemmän.
Toinen asia on sitten että arvostustakin on niin erilaista. Kuten sinulla entisesi ja nykyisesi kanssa. Voin hyvin kuvitella molemmat tilanteet. Mutta pohjimmiltaan tuossa on mielestäni samasta asiasta kyse molempien kanssa. Kumppanin arvomaailma tulisi olla sellainen jonka itse pystyy allekirjoittamaan. Ilmeisesti exäsi kanssa sinulla oli lopulta samnalaisempi arvomaailma kuin nykyisesi kanssa? Entisesi oli ehkä eri maailmasta muuten kuin sinä (koulutus, tausta, pukeutuminen) mutta arvot menivät paremmin kohdilleen kuin nykyisen kanssa. Tietysti pukeutuminenkin on jokin arvo mutta kyllä mielestäni puheet ja ajatukset ovat merkittävämpiä. Pukeutuminenhan on kuitenkin helpommin muutettavissa. Kotisohvalla ei ole niin väliä mitä on päällä mutta ajatukset näkyvät joka hetkessä.
Sehän se on.. olisi niin kivaa löytää se elämän rakkaus. Täydelllinen. Ja olisi kivaa että se sattuisi olemaan juuri se oma kumppani. Mutta lopulta sellaisen löytyminen ei ole ihan itsestäänselvää. Iän myötä oppii ne itselle tärkeät asiat kumppanissa. Kaipa nekin pitää oppia erehdyksistä. Joillekin ehkä käy niin tajuton tuuri että se oikea löytyy heti lukion jälkeen mutta kyllä siltä vaikuttaa että aika monen pitää muutama suhde ja pettymys kokea ennenkuin "sopiva" kumppani löytyy. Rohkeasti vaan eteenpäin. Onhan tässä koko loppuelämä aikaa. Oli se ratkaisu sitten mikä tahansa.
Olen itsekin niitä jokseenkin "periksiantamattomia" tyyppejä, ja yritän aina saada parhainta mahdollista jälkeä aikaiseksi kaikessa mitä teen.
Joku sanoi tuolla ylempänä, että miehistä on todella tullut liian nössöjä, eivät enää osaa tehdä päätöksiä yms. mikä on niin totta joidenkin kohdalla! Tiedättekö miehet etteivät useimmat naiset komentele/kiukkuile halusta alistaa teitä, vaan nimenomaan siitä, ettette seiso oikealla paikallanne, ette ota otetta elämästänne tai tyttöystävästänne/vaimosta.
Poikaystäväni sanoi että hänestä on kiva kun en ikinä sano "ihan sama" tai "ihan mitä sä haluut". Itse taas haluaisin välillä liukua taka-alall, tulla komennetuksi ja ohjatuksi. Olisi ihanaa kuulla että tänään minä haluan tehdä sinun kanssasi sitä ja tätä yms.
Eli voi luoja en todellakaan halua alistaa/lannistaa miestä! Naisen turhautuneisuus on lähes aina vain seurausta siitä, ettei mies toimi miehekkäästi. Vaikka olenkin voimakas persoonallisuus, olen hyvin naisellinen ja elän muutoin mieleistäni elämää. Toivoisin tasapuolisuuden nimessä miehen säilyttävän miehekkyytensä, olevan ennen kaikkea ihminen, joka ei jousta tärkeimmistä periaatteistaan ja seisoo sen takana, minkä itse kokee oikeaksi. Niin se vaan on.
En käsitä miten mies ja nainen voivat tulla onnellisiksi jos naisen pitää koko ajan varoa, ettei vain "kävele miehensä yli". Hävettää myöntää, mutta itse koetin peitellä todellista minääni suhteemme alussa esittämällä tyhmempää kuin olin, esimerkiksi kirjoittamalla tekstiviesteihin silloin tällöin itsestäänselviäkin yhdyssanoja väärin yms. jotten vaikuttaisi liian tärkeilevältä tai älykkäältä tai mitä ikinä.
En koskaan puhunut poikaystäväni ystävien seurassa mistään, mikä minua olisi todella kiinnostanut (heidän ammatinvalintansa, elämäntilanteensa, persoonallisuutensa) vaan istuin hiljaa ja hymyilin´- vastasin kysyttäessä ja naureskelin muka tyttömäisesti heidän rivoillekin vitseilleen. Eli ylläpidin heidän rooliaan peittämällä omani.
Eli joku mies tuolla valitti, että jotkut naiset ovat mahdottomia päällepäsmäreitä eikä heidän seurassa huvita avata "sanallista arkkuaan". Toivon vain että hänkin ymmärtäisi, että hermostumiseni poikaystävääni on nimenomaan SEURAUSTA hänen pitkäaikaisesta toiminnastaan, jota vuosien varrella olen oppinut häpeämään. Alunperin (tai kaksi ekaa vuotta) uskoin häneen joka sekunti. Väitän että hän on itse opettanut minulle, kuka hän on. Minä en pakottanut häntä alistumaan.
Tuntuu että ensin menee usko (eihän tämä ihminen olekaan sellaista mistä unelmoin). Sitten menee toivo (ehkä hän vielä muuttuu ja kasvaa kuten minäkin, antaa ajan kulua - hups, mitään ei tapahdukaan). Lopulta menee rakkaus (en jaksa rakastaa enää kun ei ole mitään mitä odottaa. Tunnen hänet jo ja toivon koko sydämestäni etten tuntisi, niin voisimme vielä jatkaa).
Huoh...kiitos vastauksistanne. Auttoi paljon.
mutta tekstistäsi tuli mieleen omat ajatukseni aikoinani omasta miehestäni.
Edelleen olen naimisissa mieheni kanssa.
Vahvasti tuli mieleen, että eikös kaikille tule parisuhdekriisejä eteen ennemmin taikka myöhemmin?
Olisko niin että nuo miehesi luonteenpiirteet aikoinaan ihastuttivat sinua, mutta nytten vihastuttavat? Näin uskoisin kaikille jossain vaiheessa tapahtuvan, ne asiat joita kumppanissa arvosti alussa, niin myöhemmin ärsyttävät...jopa siinä määrin että eroavat.
Jos ei erota...niin sen kriisin myötä ollaan taas opittu arvostamaan toista, toisen erilaisuutta...näin kävi mun omassa parisuhteessa :-)
Kehoittaisin sua keskustelemaan ja vielä kerran keskustelemaan kumppanisi kanssa...ehkäpä löydätte sen myötä sen "kipinän" minkä takia alunperin yhteen ajauduittekin?!
PS. kuulostaa hullulta tuo sun ns. todellisen luonteesi peittelysi? Jätä se tyystin, ole oma itsesi...katso mitä tapahtuu, mitä menetettävää sulla on???
Meillä miehillä ja teillä naisilla on eroja. Itse ihmettelen sitä, että jos te naiset haluatte, että teitä johdetaan ja että mies olisi se johtaja niin voisiko sen sanoa sanoilla suoraan? Ei sitten tulisi tälläisiä tilanteita, että vuosien päästä petytään kun miehestä ei olekaan vastusta. Itse olisin mielissäni jos nainen ekoina tapaamisina sanoisi, että haluaa miehen tekevän päätöksiä, mutta ei menisi "överiksi". Emme satu olemaan ennustajia, että milloin se nainen kaipaa johdatusta ja milloin myötäilyä. Naiset kaipaavat keskustelua, mutta tuntuu että sitten ei keskustellakaan tälläisistä asioista.
Kuvailit ongelman ytimen. Ei miehen tarvi eikä kuulu olla noin joustava! Että "johtaa" naista jos nainen haluaa. Sehän on peesaamista sekin. Ei se ole mikään todellinen vastus jos mies pitää oman päänsä vain sen takia että nainen haluaa että mies pitää oman päänsä.
Tässä vaadittaisiin siis myös mieheltä uskallusta olla oma itsensä. Kuten naiseltakin. Tämä ei nyt tarkoita sitä ettei saa missään asiassa joustaa. Saa ja pitää joustaa niissä asioissa jotka eivät ole itselle niin tärkeitä. Mutta jos kaikissa asioissa pystyy tekemään kuten nainen haluaa niin äkkiä tulee mieleen että onko sitä omaa tahtoa lainkaan. Ja siitä sitten tulee mieleen että onko niitä omia ajatuksia päässä ollenkaan. Jos mies (tai yhtä hyvin nainen) tekee kaikessa kuten puoliso haluaa ja myötäilee kaikessa niin lopulta nainen huomaa seurustelevansa itsensä kanssa. Toista osapuolta ei ole. Se on aina samaa mieltä. Eli kaikki mitä tehdään on tämän ajattelevan osapuolen vastuulla. Ethän voi laittaa toista vastuuseen omista päätöksistäsi. Se on aika raskasta. Sehän on tietysti tavallaan helppo tie antautua toisen vietäväksi, "vie sie mie vikisen"-tyylillä, mutta se ei ole sille toiselle osapuolelle ollenkaan helppo tie. Parisuhde on kahden ihmisen vuorovaikutusta. Ei toista voi laittaa vastuuseen kaikesta.
Sähän olet pro! Olet tosissasi yrittänyt olla miehesi kaltainen.. Varmasti on toiminut, olet saanut miehesi tuntemaan ettette ainakaan ole liian erilaisia. Alkuhuumassa tuo on ymmärrettävääkin, kun niin haluaa olla toisen kanssa eikä uskalla ottaa yhtään riskiä ettei suhde jatkukaan. Mutta juuri noinhan siinä sitten lopulta käy. Kun itse ei lopulta haluakaan olla miehensä kaltainen. Silloin ei jaksa eikä haluakaan enää esittää.
Mutta tarvii kyllä sanoa että yritystä sulla ainakin on ollut.
Minulla on aviomies (naimisissa 18 v), jota häpeän ja inhoan - kuten myös lapsetkin!
Mies on ylipainoinen ja epäsiisti eikä hallitse käytöstapoja (röyhtäilee ja pieree jopa ruokapöydässä). Hänellä ei ole sivistystä ja taitoa keskustella - enkä tarkoita nyt koulu- taikka kirjasivistystä, vaan ihan yleistä asioiden seuraamista. Mies puhuu kovalla äänellä ja aina toisten lauseiden päälle - ja yleensä ihan eri asiasta...
Vaatteita hänelläkin olisi kyllä (ja varaa ostaa lisää), mutta yleisimmin käytössä on aina samat työvaatteet ja ilmaiseksi saadut mainospaidat. Jos tuosta uskaltaa mainita, niin vastauksena on kiukkuinen huuto, että hän ei vaatteilla koreile! Mutta kun ne vaatteet haisee...
Toki virallisesti "ulos" lähtiessä hänkin valitsee juhlavammat vaatteet, mutta silloinkaan esim. paitaa ei "tarvitse" silittää ja housut kaivetaan jostakin mytystä päälle. Juuri koskaan mies ei vapaaehtoisesti anna mitään vaatteitaan pestäväksi.
En kehtaa lähteä hänen kanssaan enää minnekään, enkä oikein halua vieraita kotiinkaan - vaikka kaikki tuttavat ovatkin jo nähneet mikä hän on miehiään. Mies pukeutuu kotona pelkkään kylpytakkiin ja/tai kalsareihin jopa vieraiden läsnäollessa (ja yleensä kuorsaa sohvalla).
Minä en keksi enää mitään muuta "ihailemisen" aihetta kuin lihavan pankkitilin - jonka varaan EN HALUA elämääni rakentaa!!!
Minulle on joskun käynyt vastaavanlaisesti. Seurustelin miehen kanssa tosin vain vuodet ja samat ajatukset kerkesivät tulla mieleen. En tiedä mihin alunperin miehessäni ihastuin mutta kun opin tuntemaan miestäni rupesi hän ärsyttää minua joka asiassa; kaikki mitä hän sanoi, hän saattoi joskus sanoa todella typerästikkin muiden kuullen, hänen liikkumattomuutensa, miten hän pukeutui, hänen perheessään, hänen ammattinsa, hän oli jotenkin niin "ressuskka" ja säälittävä, jopa tapa miten hän söi leipää ärsytti minua. Ajattelin että tämä ei ole sellainen mies jonka kanssa haluan elää, mutta en meinannut osata päästää miehestä irti kun oltiin niin "pitkään" jo seurusteltu. Riideltiin kamalasti. Ajattelin etten osaisi elää ilman häntä. Onneks sitten vihdoin ja viimein erottiin eikä eron jälkeen hetkeäkkään ole kaduttanut että erosin exästäni. Voi että kuinka mukavaa olikin sitten kun ei tarvinnut katella hänen ärsyttäviä puoliaan.
Oletko vain miehen takia siksi että olette olleet pitkään yhdessä ja vaikea kuitenkaan luopua hänestä? Olet ehkä vain tavan vuoksi?
Olen miehen kanssa varmaan siksi, että meillä on ihanaa seksiä ja hän osaa rentouttaa minua kaiken kiireen keskellä. Lisäksi hän on rauhallinen, ei tarvitse arvuutella mitä seuraavaksi tapahtuu.
Mutta...ollaan tosiaan oltu jo neljä vuotta ja olen parikmppinen, aiempia seurustelusuhteita ei ole takana yhtään. Ehkä senkin takia tekisi mieli kokea vielä jotain toisenlaista, mutta en haluaisi kuitenkaan luopua tuostakaan kenen kanssa nyt olen. Mutta ei silti, omapa on ongelmani, saa nyt nähdä. Ajattelen sillä tavoin deterministisesti että jos ero on tullaksen niin sehän tulee tavalla tai toisella. Toistaiseksi en kuitenkaan aio lopettaa suhdetta...
No sinä tietenkit teet niinkuin itse haluat. Vaikeahan tässä on neuvoa kun ei tiedä tilannetta tarkkaan. Mutta muista myös se että huonoonkaan suhteeseen ei kannata jäädä roikkumaan. Vaikka haluisikin erota niin ero on siitä huolimatta usein vaikea. Hyvää jatkoa.
Tuntuvat pitävän katkeruutta jotenkin hienona asiana. Valitetaan, että olipas se ressukka ja häpeän jne. Itse olen luonteeltani sellainen, että menneisyys on menneisyyttä ja en tarkoituksellisesti ala haukkumaan exiäni. Aina ei ole ollut partnerina se ihanin yksilö, mutta että alkaisin pienessä päässäni tekemään tästä hirviötä ei kiitos. Voisitteko te katsoa jo tulevaisuuteen?
Tämä on keskustelupalsta. Täällä puidaan asioita, menneitä lähinnä koska tulevaa ei oikein voi vielä puida.
Voi puida, mutta eikö tulevaisuutta voi rakentaa? Sanotaan aina, että vanhat ovat viisaita, koska heillä on elämänkokemusta. Minusta viisautta on se, että tulevaa voi miettiä eikä vaan antaa tulla. Aina ei tarvitse kaikkea kokea jotkut voivat sen ennustaa. Tietysti tähän tarvitaan hiukkasen älyä ja nöyryyttä. Toiset ei opi ikinä virheistään ja viisaat oppivat muiden.
Kyllä ne vanhatkin varmasti muistelevat menneitä. Virheistä voi oppia. Ja niistä opitaan juuri miettimällä mikä meni pieleen ja miksi. Mitä vikaa oli itsessäni ja mitä toisessa. Tässä tapauksessa: oliko exässäni/nykyisessäni jotain sellaisia ominaisuuksia joiden kanssa en voi elää enkä muuttaa. Sehän on oppimista. Uutta kumppania etsittäessä sitten muistetaan (toivottavasti) että tuon ominaisuuden kanssa en voi elää. Totuushan on että toista ei voi muuttaa. Pitää rakastaa sellaisena kuin on.
Ja toisaalta, teinkö/teenkö suhteessani itse jotain väärin ja pitäisikö ensi kerralla toimia toisin. Miten paljon pystyn muuttamaan käytöstäni. Mikä on luontaista, mitä voisin parantaa?
Juuri tämänkaltaisella pohdiskelulla esim ne, jotka vaihtavat väkivaltaisesta ja/tai alkoholisoituneesta kumppanista toiseen, voisivat päästä kierteestään.
Tulevaa mietitään aina menneiden kokemusten perusteella. Ellei ole mitään historiaa, ei ole mitään käsitystä tulevastakaan.
Hienoa luettavaa, sun kommnttisi=o)