Isäni (50v) sai nyt sunnuntaina hyvin pahan infarktin, sydän oli lyömättä 37 min, jonka jälkeen sydän saatiin toimimaan. Eilen lääkäri sanoi että aivot ovat niin pahasti vaurioituneet, että elin aikaa on kork. 2vkoa(sekin koomassa). Eli kuolemaa vaan odotellaan. Kuinka kauan teillä on kestänyt toipua suurimmasta surusta? Vaikka olenkin jo 22v, tuntuu silti ettei osaa muuta kun itkeä ja itkeä.
Kuinka kauan kestää?
Katja
114165
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
en osaa kyllä ihan tuohon vastata.
Meillä isä kuoli saman tien kun sai todella pahan sydäninfraktin nyt 1kk sitten...
Lääkäri oli jossain elvytyksen vaiheessa sanonut että vaikka isä vielä saataisiin henkiiin niin aivot olisivat kärsineet jo niin paljon ettei sama ihminen enään ikinä olisi.
Eihän se ikää kysy kun suree. Itse olen 17 ja itkin niin paljon sillon että en päivään nähnyt mitään kun silmät olivat niin turvoksissa.
Nyt taas olen alkanut liikaa torjumaan surua,kieltämään itseäni itkemästä.
Pitäisi vaan antaa itselleen aikaa surea.
Mutta anteeksi,en osannut nyt vastata kysymykseesi,mutta toivotan teille onnea ja toivoa isäsi suhteen. Tätä tuskaa en haluaisi kenenkään kokevan. :(
Menetin molemmat vanhempani 20 vuotiaana. He molemmat kuolivat syöpään. Kuolemien jälkeen minulle ei ollut enää perhettä, jäljelle jäin vain minä.
Surusta ei pääse ikinä eroon vaan se seuraa elämän mukana, samalla tavalla kuin iloisetkin asiat. Surun kanssa oppii elämään. Vieläkin koskee vaikka siitä on jo kuusi vuotta...tulee aina tunne voikun voisin kertoa tästä asiasta edes jommalle kummalle.
Surua,kauanko se kestää ei voi ajassa määritellä.
Itse olen puhunut paljon sukulaisten kanssa ja he ovat jaksaneet kuunnella.Sitä en voi ymmärtää,kun eräs sanoi,mene töihin.Suutuin siitä ja sanoin et sinä voi tietää milloin minun
lähteä töihin,koska et ole kokenut samaa kuin minä.Lukeminen on auttanut sekä kirjoittaminen.Suren ja tunnen,että lapseni kulkee vierelläni.Voimia sinulle.
Sanoisin, että perheelläsi on juuri nyt meneillään pahin aika. Oma aviomieheni kuoli 43-vuotiaana hyvin saman kaavan mukaan ja koomassa hän oli sen vajaat kaksi viikkoa. Mutta jos vain jaksat, niin käy isäsi vuoteen vieressä niin paljon kuin mahdollista ja puhu hänelle niin kuin hän kuulisi sinua. Kerro, miten paljon hänestä välität ja myös aivan tavallisia asioita. Sanotaan, että ihmisellä kuulo toimii pisimpään ennen kuolemaa, ja saattaa olla, että hän sittenkin kuulee ja ymmärtää, vaikkei voi ilmaista itseään. Puhumalla et menetä mitään.
Meillä lääkäri oli niin hienotunteinen, että hän ei koskaan puhunut sairauden mahdollisista tulevista käänteistä mieheni vuoteen vierellä vaan siinä puhuttiin aivan tavallisista asioista.
Pahaksi tämän epätietoisuuden vaiheen tekee se, että kukaan ei sittenkään osaa sanoa, miten pitkään se kestää. Alle kaksi viikkoa on hyvin todennäköinen aika, mutta joissakin tapauksissa kuolema viipyy sittenkin kauemmin. Tosin ne ovat hyvin harvinaisia. Jos pystyt, niin pilko aika etappeihin, äläkä ajattele tulevaisuutta päivää tai kahta pitemmälle.
Siksi sanon, että tämä vaihe on pahin, koska ihmisen on vaikeampi elää epätietoisuuden kuin raskaankin tiedon kanssa. Jos käy niin, että isäsi menehtyy, se on kaikesta surullisuudestaan huolimatta konkreettinen, tapahtunut asia, jota on helpompi surra.
Oma isäni kuoli aikanaan vakavaan sairauteen. Minua helpotti kuoleman hyväksymisessä ajatus siitä, että isäni oli kuollessaan niin huonossa kunnossa, että oli väärin vaatia, että hän olisi elänyt pitempään. Ajattelin silloin, että mitä tahansa kuoleman jälkeen onkin, tai vaikka ei mitään, sekin on parempaa kuin kärsiminen elämässä. Koin, että on väärin vaatia hänen elämänsä jatkumista, vaan on rakastettava niin paljon, että päästää hänestä irti.
Kun aviomieheni kuoli, minulla oli onni olla hänen kuolinvuoteensa vieressä ja pitää häntä kädestä kiinni, kun hän siirtyi rajan yli. Se oli elämäni kauneimpia hetkiä, raskaudestaan huolimatta ja olen kiitollinen, että uskalsin istua paikoillani loppuun asti, vaikka vain muutama minuutti ennen kuolemaa tunsin valtavaa pakokauhua. Olin hänen luonaan yksin, mutta yhdessä muiden omaisten kanssa koettuna se on juhlallinen hetki ja yhtä arvokas kuin syntymä.
Voimia sinulle. Ei itku ole pahasta, vaikka se voimat viekin. Itse olen käyttänyt tietoisesti jotakin mielimusiikkiani siihen, että saan houkuteltua itkun ulos. Itkeminen parantaa ja hoitaa.
Että itkeminen parantaa ja hoivaa. Eikä surua voi koskaan laittaa mihinkään kaavioon ja esittää surevalle että näin kauan saat surra. Sitten sinä et enään saa itkeä avoimesti. Vaan aina täytyy ottaa sellainen kanta jokaiseen surevaan. Itke vaan se helpottaa....Sydäntä se parantaa...
Itse olin 27 kun äitini kuoli, neljä vuotta sitten. Ensimmäinen vuosi oli pahin, äitienpäivä, syntymäpäivät, joulu, silloin todellakin oli vaikeaa, kun yksi oli joukosta poissa. Nyt kun aikaa on kulunut on vain välillä valtava ikävä.
Aika parantaa niin haavat kuin surunkin.
tulee kiirastorstai aamuna klo 2.45 5v, kun rakkas mieheni nukkui minun viereeni ja ei kauniimmin voi lähteä kuin nukkuessaan, 48v, iässä, ei ollut paranemis mahdollisuutta, ja toivoi pääsevänsä pois kitumasta, luoja kuuli rukouksen, kutsui luokseen sairaan ja väsyneen, helpotus sinänsä, kunnioitin hänen toivomustaan ja hyväksyin, mut ikävä kaipuu, kulkee mukana, taas lähenee vuosipäivä, vien 5 ruusua haudalle ja juttelen päivän tapahtumia.
Eteenpäin elävän mieli ja suru on muuttanut muotoaan, sydämmessä säilyy ainiaan ne vuodet, minkä sain olla hänen kanssaan, valokuvat ja muistot elää loppuelämän minussa.
Positiivisuus auttaa ja oikea asenne, vaikka ne onkin kipeitä asioita, tosiasiahan on, että luonnollista syntyä ja kuolla.
Rakas isoäitini ja minulle kuin oma äiti pitkällsien yhteisen historian ja yhdessä elämisen takia nukkuin poin 19.-20.3. Hän oli itse toivonut pääsevänsä pois täältä kärsimästä nopeasto etenevän sairauden uuvuttamana. Hän oli ihana ja kaunis ja reipas ihminen, muttei ole ihmisen arvoista elämää kärisä ja kuihtua hiljalleen.
Muista, että suurinta rakkautta on luopuminen. Jos tietää, että toisen paras olla nyt ja hän on turvassa ja rauhassa, ei ole tuskaa, eikä kipua enää. Vain me jäljelle jääneet kärsimme eniten.
Niin mielellään haluaisi pitää toisen luonaan ainiaan. Mutta se on nykyelämässä mahdotonta.
Kyllä suru voi kestää kauankin. Itse menin seuraavana päivänä uutisesta töihin ja olen työskennellyt kuin höyrypää. Se on minun tapani helpottaa surua. Nauruakin tulee jo ensimmäisen suruviikon jälkeen!Ja kauniit muistot auttavat.
Usein tuntuu kuin hän katselisi ja antaisi voimaa. Tuntuu ihmeellisen rauhalliselta nyt.En tiedä, mutta ehkä nämä tntemukset helpottavat.
Surussa ja kuolemassa on jotain ihmeellisen rauhalisa, levollista ja kaunista. En tajua mistä tällaisen tyyneyden tunteen voi saada.
Vieläkin sattaa lounastauolla kiireeen keskellä alkaa itkettää ihmisvilinässä ja ruuhkassa...se on ihan normaalia. Ja pitää puhua olostaan ja tunteistaan muille - sanoa että " hei mulla on ihan kamala ikävä ja kurja olo,koittakaa ymmärtää että olen vähän hiljainen jookos.".
Myötäelämistä surussasi ja tuntemattoman pelossa.Muista, että tuleva tapahtuma on helppo ja kaunis kokemus hänelle.Hän ei tiedä siitä mitään. Vain me omaiset elämme sen oman suruaikamme läpi.
minun isä tapettiin kun olin 17v yksi isku päähän ja kaatui katukiveykseen ja vietiin putkaan, ja sieltä kun ei herännyt niin sairaalaan jossa eli 2vko koomassa.Avasi silmät kun menin katsomaan ja katsoi minua kun kysyin isä tunnetko minut ja räpäytti silmiä ja kyyneleet valui ja sydän pysähtyi siihen.En muista hautajaisia ei mitään.Aikaa siitä on jo vuosia mutta aina mielessä se on.Aika ei paranna haavoja vaan lyö niitä lisää.Ehkä turtumus on paras sana siihen niin monta jo kuolemaa kokenut olen.Öisin unia kuolleista nään.Empä tiedä pääseekö koskaan silleen yli mutta tietty pinnallisuus on elämästä kadonnut.
olen kahden vuoden sisällä menettänyt molemmat vanhempani,anna itsellesi aikaa riittävästi surutyöhön.toivon että isäsi sai hyvää hoitoa,vanhempieni kohdalla tämä asia ei toteutunut.
en voinnut olla itkemättä kun luin sun tekstisi sinun surusi kestää noin ½ -3 vuoteen niin lääkäri sanoi mulle ja äitilleni. Menetin itse isäni 11 vuotta sitten. Ymmärrän sinun surusi ja tuskasi. Se ole todellakaan helppoa. Mutta niin ihmellistä kun se onkin ihminen saa voimaa ylhäältä että kestää. Itke vain se helpotaa. KOETA KESTÄÄ !JA OTAN OSAA