Olen tunteeton ihminen. En ole tuntenut mitään enää aikoihin. Ennen olin hyvin tunnerikas ja iloinen ihminen, mutta jostain syystä tunteet ovat hiipuneet ja kuolleet pois. En kykene tuntemaan enää esimerkiksi onnea.
Viimeisen voimakkaan onnellisuuden tunteen koin nelisen vuotta sitten 16-vuotiaana. Ainakaan viimeisen kahden vuoden ajalta en muista olleeni kertaakaan onnellinen. Onnellisuuden tunne katosi ensin, sitten alkoi häviämään muutkin. En enää kykene tuntemaan sympatiaa, myötätuntoa, vihaa saati rakkautta.
Tunteista jäljelle jääneitä on vain jännitys ja heikko suru tai kaihon tunne (en pysty tuntemaan esim. surua lähimmäiseni kuollessa). Ymmärtäisin, että olisin masentunut, jos en kykenisi tuntemaan vain onnellisuutta, mutta vielä järkyttävämpää on, etten tunne enää mitään, vaikka epäonnistuisin tai menettäisin jotain. Voin menettää helposti puolet omaisuudestani osakekaupoissa, enkä silti tunne mitään (olen tehnyt sen jo). Kohta varmasti jännityksen tunnekin häviää, sillä menetyksestä ei ikään kuin seuraa minulle mitään.
Olen alkanut miettiä, että mitä tästä on tulossa. Olen selvästi muuttunut myös ihmisenä paljon innottomammaksi. Mikään ei tahdo kiinnostaa ja minulla on vaikeuksia uusien ihmistenkin kanssa. Tulen heidän kanssaan helposti juttuun ja saan heidät tekemään mitä haluan, mutta en kykene luomaan kunnon kaveri suhteita. Olen huomannut, etten ole ihmisistä kiinnostava.
Olen tullut muutenkin analyyttiseksi ja erittäin kyyniseksi. Kaikesta mitä teen pitää olla jotain hyötyä minulle. En pysty enää pitämään vapaasti hauskaa. Tämä on sikäli huono seikka, sillä olen päätynyt siihen tulokseen, että elämän tarkoitus on saavuttaa onnellisuus. Mutta näen tuon saavuttamisen jo mahdottomana yksinkertaisesti sen vuoksi, etten enää tunne mitään - myöskään onnellisuutta. Mikä on siis elämäni päämäärä?
Olen alkanut miettimään vakavasti, että alan saavuttaa jo psykopaatille ominaisia luonteen piirteitä: analyyttisyys, tunteettomuus, piittaamattomuus, omanedun tavoittelu. Eihän sillä minulle niin väliä, mikä olen mutta olsi silti mukava päästä ulos tästä tyhjiöstä.
Tilanne on sikäli vakava, että en enää näe mitään tarkoitusta, sille miksi minun pitäisi enää olla täällä. Elän muutenkin tyhjiössä, vailla mitään päämäärää tai tavoitteita kykenemättä tuntemaan mitään. Ero elämän ja kuoleman välillä ei siis ole enää iso.
Viimeisen voimakkaan onnellisuuden tunteen koin nelisen vuotta sitten 16-vuotiaana. Ainakaan viimeisen kahden vuoden ajalta en muista olleeni kertaakaan onnellinen. Onnellisuuden tunne katosi ensin, sitten alkoi häviämään muutkin. En enää kykene tuntemaan sympatiaa, myötätuntoa, vihaa saati rakkautta.
Tunteista jäljelle jääneitä on vain jännitys ja heikko suru tai kaihon tunne (en pysty tuntemaan esim. surua lähimmäiseni kuollessa). Ymmärtäisin, että olisin masentunut, jos en kykenisi tuntemaan vain onnellisuutta, mutta vielä järkyttävämpää on, etten tunne enää mitään, vaikka epäonnistuisin tai menettäisin jotain. Voin menettää helposti puolet omaisuudestani osakekaupoissa, enkä silti tunne mitään (olen tehnyt sen jo). Kohta varmasti jännityksen tunnekin häviää, sillä menetyksestä ei ikään kuin seuraa minulle mitään.
Olen alkanut miettiä, että mitä tästä on tulossa. Olen selvästi muuttunut myös ihmisenä paljon innottomammaksi. Mikään ei tahdo kiinnostaa ja minulla on vaikeuksia uusien ihmistenkin kanssa. Tulen heidän kanssaan helposti juttuun ja saan heidät tekemään mitä haluan, mutta en kykene luomaan kunnon kaveri suhteita. Olen huomannut, etten ole ihmisistä kiinnostava.
Olen tullut muutenkin analyyttiseksi ja erittäin kyyniseksi. Kaikesta mitä teen pitää olla jotain hyötyä minulle. En pysty enää pitämään vapaasti hauskaa. Tämä on sikäli huono seikka, sillä olen päätynyt siihen tulokseen, että elämän tarkoitus on saavuttaa onnellisuus. Mutta näen tuon saavuttamisen jo mahdottomana yksinkertaisesti sen vuoksi, etten enää tunne mitään - myöskään onnellisuutta. Mikä on siis elämäni päämäärä?
Olen alkanut miettimään vakavasti, että alan saavuttaa jo psykopaatille ominaisia luonteen piirteitä: analyyttisyys, tunteettomuus, piittaamattomuus, omanedun tavoittelu. Eihän sillä minulle niin väliä, mikä olen mutta olsi silti mukava päästä ulos tästä tyhjiöstä.
Tilanne on sikäli vakava, että en enää näe mitään tarkoitusta, sille miksi minun pitäisi enää olla täällä. Elän muutenkin tyhjiössä, vailla mitään päämäärää tai tavoitteita kykenemättä tuntemaan mitään. Ero elämän ja kuoleman välillä ei siis ole enää iso.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kaikissa ihmisissä on psykopaattisia piirteitä, joillakin enemmän, joillakin vähemmän. Tekstistäsi päätellen tunnet kuitenkin jotain, tunnet että tunteesi ovat kaikonneet. Sekin on jo itsessään tunne. Psykopaatti ei edes huomaa olevansa tunteeton eikä näe omassa käyttäytymisessään mitään väärää.
liittyy sairaudentunnottomuus.
Itsellänikin on ollut vähän samanlaisia ongelmia parisen vuotta. Välillä on kuitenkin ollut hieman parempiakin aikoja onneksi. "Tuntuu" ettei oikein osaa enää aidosti välittää mistään/kenestäkään. Tekemisieni perusteella voisi luulla, että välitän hyvinkin paljon, mutta oikeastaan toimin vain järkeni avulla ja välttääkseni syyllisyyden tunteen(mikä onkin lähes ainoa mitä pystyn tuntemaan).
Itselläni nämä ongelmat johtuvat todennäköisesti siitä, että aloin joskus miettimään asioita, tunteitani ja ajatuksiani aivan liikaa sekä yrittämään kieltämään joitain niitä. Ja asiaa on varmasti auttanut myös se, kun aloin stressaamaan eräästä lähes pakkomielteisestä asiasta. En viitsi sen tarkemmin alkaa noita selventämään ettei kukaan muu ajaudu samoille raiteille...
Onneksi en ole sentään aivan tunteeton vielä, mutta aika pahasti ne ovat hiipuneet kuitenkin, ja tällä menolla ne loputkin pian hiipuvat. Ratkaisuna ongelmaani varmasti olisi kun osaisin lopettaa sellaisen jatkuvan miettimisen, stressauksen ja analysoinnin kaikesta, varsinkin itsestäni, mutta kun ne tuntuvat lähes pakkomielteiltä.
Joskus jos ihmiselle jää joku tunnelukko päälle, esimerkiksi hylkäyskokemus tai tuntee itsensä arvottomaksi, niin voi alkaa karttaa tunteita.
Tunteet ovatkin olleet jotenkin huonoja tai ei-hyviä, ei nautittavia ja ihania, vaan satuttavia tunteita. Silloin voi käydä niin, että tunteet ikäänkuin jäädytetään, jotta selviäisi niiden kanssa. Tunteet jäätyvät, kun ne negatiiviset voittavat positiiviset. Samalla menee ne hyvätkin tunteet piiloon, mutta niitä pahoja, esim. hylkäyksestä johtuvia tai arvottomuuden tunteita ei koeta.
Tunteet eivät voi mennä kokonaan pois, niitä ei saa lähtemään vaikka haluaisikin. Mutta ne ovat piilossa jossakin itsesuojeluvaiston alla. Ja niiden löytämiseksi pitää käydä koko prosessi läpi, miksi niitä ei tunne/halua tuntea ja mitä siitä hyötyy, ettei tunne. Kun perustunnelukko saadaan auki, voi taas tuntea vapaasti.
Tunteisiin liittyy myös motivaatio. Kun mistään asiasta ei tule/saa/halua tunteen tasolla kokemusta, ei ole motivaatiotakaan tehdä mitään.
Etsikää niitä iloisia ja onnellisia asioita elämäänne, nauttikaa kaikesta pienestäkin täysin rinnoin. Siinä vaiheessa, kun ne positiiviset asiat taas voittavat ne negatiiviset, niin tunnelukkoa voidaan purkaa turvallisesti ilman, että taas suistuu itsesuojeluun ja tunteiden tukahduttamiseen. Aluksi se voi tuntua teeskentelyltä ja keinotekoiselta, mutta kun riittävästi motivoi itseään, niin se alkaa kerta kerran jälkeen olemaan helpompaa. Pitää tavallaan opettaa itse itsensä olemaan onnellisempi, kunnes se onnistuu jälleen tunteiden tasolla automaattisesti.
Olet kuin esimerkki tuttavastani: hae pian apua!
Sanoit että tunteettomuus ei voi olla masennusta: voi hyvinkin. Etenkin mitä syvemmäksi masennus menee. Tuttavani kärsi syvästä masennuksesta. Kaikki mahdollinen meni: työ, vaimo lapsineen, talo, harrastukset, ystävät....ja mikään ei koskettanut, mitään tunteita ei ollut vaikka järki sanoi että ei tää oo ihan oikein. Nyt hän on kuollut useiden itsemurhayritysten jälkeen.
Olet nuori ja sun pitäisi tuntea paljon ja olla täynnä unelmia ja kaikkivoipaisuuden tunnetta. Kuuntele itseäsi. Kuulostatko normaalilta parikymppiseltä?
Pidä huoli itsestäsi ennen kuin kuilu on liian syvä kurottavaksi kiinni.
Ps. Itse olen käynyt läpi keskivaikean masennuksen...tie ei ole helppo.
Joo minähän oon täusin tunteeton.ja olettaisin Ainakin että 2024kin on täysin tunteettomia.samalla sitä kokemusta siitä kun mikään ei tunnu miltään.
Oon mäkin tunteeton.ja ois mahtava kuulla kokemuksia tunteettomuudesta teiltä toisilta.jos jakaisitte nyt 2024.
Mulla kans...ei mikään kiinnosta
Ootko edelleen 2024 tunteeton?
Minusta on tullut kyyninen. Maailma potkinut.
Minäkin ajattelen nykyään omaa etua.