isäni kuoli syöpään 3kk.sitten.Ensimmäisen kerran häneltä leikattiin munuaissyöpä n.2 vuotta sitten ja vuosi siitä todettiin aivokasvain, joka veikin hänet lopullisesti.
Nyt 3kk tapahtuneen jälkeen, äitini on tavannut uuden mihen..treffailuasteella.Itse mietin isääni päivittäin ja ajattelen kunpa hän vielä eläisi.Minusta ei ole kiva kuunnella kuinka äitini selitää millainen mies on ja mitä he juttelivat jne.äitini oli sanonut miehelle etten oikein vielä hyväksy äitini uutta tuttavuutta.Mies oli sanonut että pitäähän minun ymmärtää että elämää on jatkettava ja ajateltava itseäänkin.3KK On minusta niin kovin lyhyt aika kuolemasta...olen ajatllut etten halua ettei äitini eläisi loppuelämäänsä yksin...mutta näin pian!!!Lopuujen lopuksi on sama mitä äitini tekee, minusta vain tuntuu etten halua kuunnella enkä nähdä tätä miestä..korkeintaan vuosien päästä!tehkööt mitä lystäävät..kunhan minun ei tarvitse kuulla eikä nähdä.onko ajatuksia tähän tai vastaavanlaisia kokemuksia?
Nyt 3kk tapahtuneen jälkeen, äitini on tavannut uuden mihen..treffailuasteella.Itse mietin isääni päivittäin ja ajattelen kunpa hän vielä eläisi.Minusta ei ole kiva kuunnella kuinka äitini selitää millainen mies on ja mitä he juttelivat jne.äitini oli sanonut miehelle etten oikein vielä hyväksy äitini uutta tuttavuutta.Mies oli sanonut että pitäähän minun ymmärtää että elämää on jatkettava ja ajateltava itseäänkin.3KK On minusta niin kovin lyhyt aika kuolemasta...olen ajatllut etten halua ettei äitini eläisi loppuelämäänsä yksin...mutta näin pian!!!Lopuujen lopuksi on sama mitä äitini tekee, minusta vain tuntuu etten halua kuunnella enkä nähdä tätä miestä..korkeintaan vuosien päästä!tehkööt mitä lystäävät..kunhan minun ei tarvitse kuulla eikä nähdä.onko ajatuksia tähän tai vastaavanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ajattelin, että se on ainut keino äidillesi selvitä surusta, hakea siis lohdutusta. Ehkä äitisi ei yksinkertaisesti selviäisi isäsi poismenosta, jos hänellä ei olisi kuuntelijaa ja lohduttajaa. Me ihmiset kun reagoimme niin erillä lailla. Ehkä äitisi uusi mies on se pelastusrengas, jolle voi puhua ja joka jaksaa kuunnella. On tukena ettei täysin romahda.
Äitisi käyttää uutta miestä pelastusrenkaana surussa. Tällaiset suhteet harvoin kestävät, mutta nyt juuri äitisi saa suhteesta voimaa. Miestä tässä enemmän käy sääliksi kuin äitiäsi tai sinua.
mukava tilanne. Jokainen ihminen vain suree omassa tahdissaan. Varmaan äitisi yrittää paeta isäsi menetystä noin, mutta sekin asia on vielä kohdattava.
kiitos tähän menessä vastanneille!Itse olen miettinyt näitä asioita pitkin päivää ja täytyy myöntää, että ajatukset ovat jo positiivisemmat..haluan tietenkin että äitini olisi onnellinen ja sitten joskus jos uuden"isäpuolen" kohtaan niin se varmaan vaikuttaa paljon suhtautumiseeni, pidänkö hänestä vai en..koenko että mies on turvallinen ja luotettava jne.Äitini on todellinen taistelija tyyppi ja teenpäin katsoja.Ajattelin isäni kuoleman jälkeen, että äitini varmasti löytää pian uuden..hän on kuitenkin vasta 44v.Mutta kai sitä pelkää jotenkin oman äitinsä muutuvankin uuden miehen myötä..ainoana lapsena olen kokenut aina olevani tosi tärkeä isälleni ja äitilleni..kai jotenkin sen oman tärkeyden menettäminenkin on pelkona.Mutta kyllä äiti- lapsi suhde varmasti aina säilyy tärkeänä..ei sitä miehet kaada.Olen kyllä jo ajatellut että äitini on aikuinen ihminen ja tietää mikä on hyväksi hänelle..en kai minä ole mikään tuomitsemaan...kaikkein tärkeintä lienee se onnellisuus.Ja s on varmasti totta että äitini on elänyt rankat 2 vuotta ja käynyt näitä asioita jo läpikin mielessään ja tiedän että isäni kanssa he puhuivat paljon ..varmasti äitini tulevaisuudestakin.Tuneteeni kyllä ailahtelevat edelleen , nyt voi olla positiivisempia ajatuksia...joku toinen päivä aivan toisenlaiset fiilikset.
Minua myös häiritsee että tämä mies on äitiäni nuorempai 6vuotta.Kyllä sitä miettii että mitähän se oikeasti haluaa!!!Mutta tämä on uusi tilanne minulle ja pitää antaa kai äitin tehdä omat päätöksensä..ja yrittää olla tukena...ennemmin kuin aiheuttaa uutta murhetta.Kiitos kaikille kirjottaneille , oli oikeasti hienoa lukea mielipiteitänne...ne auttoivat..jos on lisää kommentteja ja kokemuksia...kiitän!
Kun oma äitini kuoli syöpään, ajattelimme sisarieni kanssa, että no nyt isä jumittuu loppuelämäksi mökkihöperöksi kotiin. Isäni kun on aina ollut sellainen 'yhden naisen mies' eikä ole juuri käynyt missään, tai jos kävi, niin aina yhdessä äitini kanssa.
Meillä hautajaisista taisi mennä neljä-viisi kuukautta, kun isäni uskaltautui ekan kerran kaverinsa houkuttelema katselemaan vähän ympärilleen. Olimme tyytyväisiä sisarieni kanssa, koska meillä oli se fiilis, että elämä jatkuu vieläkin. Toki surimme/suremme äitiämme, mutta ymmärrämme myös sen, ettei suruun voi jäädä makaamaan. Ihmiset surevat niin erilailla. Varmasti äitisi suree miehensä poismenoa aina ja ikuisesti. Hän ehkä vain osoittaa sen eri tavoin kuin sinä. Ei hän varmasti ole unohtanut miestään ja hurvittele nyt tuolla ympäriinsä vapaana.
Itse ainakin olin hyvin onnellinen, kun isäni löysi uuden naisystävän melko pian. Nainen on todella mukava ja ymmärtäväinen, iloinen ihminen, jonka seurassa isäni on kuin eri ihminen. He käyvät paljon ulkomailla, tekevät juttuja yhdessä, kalastavat, mökkeilevät ja käyvät teatterissa ja tanssimassa. Sen hirveän surun ja sairauden aiheuttaman tuskan ja kuoleman jälkeen on vihdoin ihanaa nähdä, että isäni on onnellinen.
Otathan huomioon, että äitisi on varmasti tajunnut jo silloin kaksi vuotta sitten, että tästä ei ehkä selvitä hengissä. Eli hän on tehnyt jo alustavasti surutyötä kaikki nuo vuodet.
Äitini kuolemasta on jo kahdeksan vuotta ja isäni on vieläkin onnellisesti yhdessä naisystävänsä kanssa.
Ole onnellinen äitisi puolesta ja anna hänen elää omaa elämäänsä syyllistämättä häntä mistään. Hän yrittää pärjätä siinä missä muutkin. Oman aviopuolison menettäminen on niin järkyttävä asia, ettei sitä asiaa voi ymmärtää kuin toinen aikuinen, jolle voi kaikki asiat kertoa. Ehkä uusi miesystävä on äidillesi henkireikä ja tapa selvitä, ehkä jotain pysyvämpääkin. Mutta ihmiset kohtaavat surun eri tavoin. Sinulla on sinun tapasi ja äidilläsi omansa. Ei ole olemassa oikeaa tapaa kohdata sellaista asiaa.
Itse olin lukioikäinen, kun äitini siis kuoli ja minulle parasta terapiaa oli se, kun kaikki asiat (koulu siis) jatkuivat niinkuin ennenkin. Että elämässä oli normaali järjestys, aamulla kouluun ja illalla kotiin ja kokeisiin lukeminen. Jonkun mielestä ehkä en näyttänyt tarpeeksi surevalta, mutta minä pureuduin kouluhommiin. Se oli minun tapani selvitä. Kuitenkaan en voinut muuttaa tapahtunutta ja siihen oli vain sopeuduttava. Ystäväni joskus kysyi minulta, että mitä minulle olisi pitänyt sanoa heti tuon äidin kuoleman jälkeen. Että oli kauhean vaikea kohdata minut ensimmäistä kertaa, kun ei tiennyt, että mitä olisi pitänyt sanoa. Sanoin, ettei mitään. Halusin, ettei minun tarvitse puhua asiasta, kun ei se siitä puhumalla parane. Halusin, että kaverini olisivat yhtä iloisia kuin aina ennenkin. Se oli minun tapani tehdä surutyötä. Joku ei ehkä ymmärrä, mutta mitäs sitten. Pääasia, että jotenkin selviää elämässä eteenpäin.
En minäkään halunnut jumittua suremaan ja voivottelemaan. Kamala asia että äitini kuoli niin traagisesti ja nuorena syöpään, mutta itse halusin jatkaa elämääni ilman "sairaslomaa" ja "suruaikaa". Pelkään toisaalta että ihmiset ajattelevat että olen kylmä ihminen kun en sure ja voivottele, mutta on vain minun tapani käsitellä asiaa että elämä jatkuu vaikka se ei samanlaista enää olekaan. Suorastaan vaivaudun jos joku haluaa että puhun asiasta.
Tai halusi. ovat kai jo tajunneet että pitäisi tämä oma elämänikin saada järjestykseen eikä seisoa kuoleman edessä tekemättä mitään ja antaa ajan kulua. Ei minun elämäni ainakaan sillä tavalla jatku..
keneltä se on pois jos åitisi jo seurustelee? Sinähän voit surra ja kaivata isääsi ihan niin paljon kuin sinusta tuntuu. Oletko ajatellut että äitisi on tehnyt luopumista isästäsi jo pari vuotta? Voiko toinen mitata toisen surun määrää? Kuinka paljon me aikuiset lapset oikeastaan tiedetään vanhempiemme välisestä suhteesta puolisoina?
Olen itsekin joutunut ajattelemaan asennettani seurusteluun pian toisen kuoleman jälkeen. onko se enemmän itsekästä ajattelua ja pelkoa miten ympäristö paheksuu, jos leski aloittaa uuden seurustelun nopeasti puolison kuoleman jälkeen. Ja mitä jos kohtaa uuden kumpanin eikä tunteilleen voi mitään.
On mahdollista, että äitisi on tehnyt suru- ja erotyötään jo etukäteen - siis isäsi vielä eläessä. Hän on ollut loppuaikana todennäköisesti niin huonossa jamassa, että äitisi on ehkä jo alkanut valmistella itseään hänen poismenoonsa. Sillä voisi selittyä se, että hän nyt jo jaksaa ja pystyy ajattelemaan muita miehiä.
lisäksi; kolme kuukautta on kuitenkin lähes 100 päivää. Koska surutyölle ja luopumiselle on ollut aikaa jo sairauden aikana, on toipuminen nopeampaa kuin äkillisessä kuolemantapauksessa. Tietysti on yksilöllisiä erojakin.
Kolme kuukautta on kuitenkin neljännesvuosi. Sata pitkää päivää olla yksin ja ilman tukea. Varsinkin sen jälkeen, kun on joutunut olemaan yksin vahvana puolison sairastaessa vuosia...