Fyysisesti olen kunnossa onnettomuuden jälkeen mutta menetin ainoan lapseni ja äitini. Tuntuu tosi vaikealta kirjoittaa koska tapahtumista ei ole kulunut edes vuottakaan:( töistä jäin pitkille sairaslomille ja kokonaan pois. Luulen että näin herkkää toista ihmistä ei olekaan tässä maailmassa joka vielä suree niin pirun kauan. Itkeminenkin alkaa olla kroonista mutta ei enää onneksi ihan joka päivä. Eilen kaikki vaan pamahti mieleen ja päivä taisi olla kaikista päivistäni kamalin.
vaikea selvitä
tiinuli70
111758
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
tuskaasi muiden lapsensa/lähimmäisensä menettäneiden kanssa. Keskusteluryhmistä on apua, kun saa jakaa surunsa toisten saman kokeneiden ihmisten kanssa ja saa ymmärtämystä osakseen. Jo tieto siitä, ettei ole ainoa ihminen joka suree, antaa voimia jatkaa. Käännä herkkyytesi voimavaraksesi.
jos vaikka jostain tällainen keskusteluryhmä löytyisi. Toisaalta mietin että onko se liian rankkaa
Tiedätkö jos olet huomannut ettet joka päivä enään itke, niin mitä pahaa siinä on jos joskus purskahtaa itkuun? Rakkaus on se asia sinussa joka ei koskaan tule kuolemaan, se tulee pysymään sinussa omaan lähtöösi saakka. Rakkaus ja suru kulkevat käsikädessä rinnallasi, ne kuuluvat sinulle. Sinun ei tarvitse muuta kuin muistaa heidät silloin olet taas pilannut päiväsi. Mutta jos puhumme asiasta henkisellä tasolla niin et ollenkaan pilannut päivääsi. Sinun täytyy ainoastaan antaa itsellesi lupa muistaa ja surra silloin kun asia sitä vaatii. Ei ihminen ole mikään kone josta vain nappia painetaan ja sanotaan ole hiljaa, nyt riittää surut=))* Olet hyvä ihminen ja olet oikeutettu suruusi. Ota kuvat eteesi ja katsele niitä niin kaun kun olet saanut tarpeeksesi mutta muista laittaa kuvat aina laatikkoon tai pois. Et saa niitä pitää pöydälläsi. Otat kuvat jälleen käteesi kun tulee aika muistaa ja taas piiloon. Tällä konstilla pikkuhiljaa pääset paineestasi eroon... Kokeile..
et ole ainoa joka suree.. sanoit et olet vuoden surenut... sen ymmärrän, mä olen surenu jo 10 vuotta, menetin tyttöystävän ja 2 lasta enkä ole vielä päässyt yli, en tiedä miten auttaa,mutta se ei ole helppoa menettää ketään, otan osaa suruusi, sillä tiedän mitä se on. olen 29 vuotias täl hetkellä, ja jo lapsena sain tuntee menetyksen otteet... eikä niitä ole helppo ymmärtää.. voit ottaa minuun yhteyttä, voidaan jutella kun tiedämme kumpikin mitä on menettää.
jos sulla on joku meiliosoite niin voisi vaihtaa ajatuksia.
mua todella vaikken tiedä kunnolla miltä todella rakkaiden ihmisten menetys tuntuu.. En siis ehkä ole paras ihminen puhumaan mutta.. Mielestäni herkkyys ei ole mikään huono asia eikä surun pitäisi olla mitenkään hävettävä asia.. Ilmeisesti nykyään vain oletetaan että pitäisi työpaikalle selvitä tehokkaana tuosta noin vaan sen jälkeen kun suru yllättää. Ehkä tekisi kuitenkin hyvää tavallaan tarttua taas omaan elämäänsä kiinni ja hankkia vaikka niitä kohtalotovereita joiden kanssa puhua, jakaa kaikkia kokemuksiaan ja tunteitaan, ja tukea toisiaan. Yhdessä mennä rauhassa eteenpäin. Varmasti äitisikin ja lapsesi haluaisivat sinun voivan olevan taas onnellinen ja jatkavan elämääsi. He ovat tavallaan kuitenkin aina mukanasi. Jaksamisia sulle jokaiseen päivään ja vaikeisiin hetkiin.
hyvistä neuvoista ja myötätunnosta.
Omakohtaista kokemusta ei vielä ole, mutta eräs iäkkäämpi leskirouva kertoi miehensä kuolemasta ja surutyöstä. Hän sanoi että vaikka aluksi tuntuu että muuta teekään kun itkee ja kulkee siellä haudalla, niin pitää tehdä niin.
Hän kertoi kuinka suunnilleen se eka vuosi oli tätä elämää,sitten se pikkuhijaa väheni ja väheni, enää ei itkettänyt aivan joka käänteessä ja haavat paranivat vähitellen.
Eli itkekää rauhassa niin kauan kun tarvitsee, ei varmasti nyt tunnu siltä, mutta aika tekee tehtävänsä kuitenkin. Eihän se ikävä koskaan katoa, mutta pahin tuska laimenee.
Minä menetin rakkaan mummoni 12v sitten ja vieläkin tulee se ikävä kylään aina välillä. Muistot eivät katoa, muuttavat ehkä muotoaan.
Surutyö ajatellaan nykyisin niin,että ei poismennyttä tarvitse unohtaa.Eikä se niin menekään.Hän jää meidän muistoihimme.Eikä se meitä hajota,jos sen niin näemme.EHkä joskus ajateltiin toisin,että tärkeää on jollain tasolla unohtaa ja jatkaa elämää?
Poismennyt jää meihin.Ja me voimme katsoa häntä muistoissamme.usein myös ilolla! todellakin,se on iloa,kiitollisuutta.
Sen jälkeen tuntuu myös surua.että ei ole enää niitä tulevaisuuksia missä tulisi lisää muistoja,yhteisiä,kokemuksia.
Kyllä itku jatkuu.se tulee ja menee,kausittain.Itse olen antanut luvan itselleni(vasta alle puolivuotta suuresta menetyksestäni) toimia siten kuin miten tuntuu.niin se menee oikein.
nyt on ollut muutaman viikon hyvä kausi.Voin katsoa asiaa enkä juuri nyt itke.katselen sitä.ja odotan kevään lisääntyvää valoa,se hellii.
Valo valoa sinulle!
Lämmin osanottoni Tiinuli. Olen kohtalotoverisi, sillä menetin 6 vuotiaan lapseni tapaturmaisesti. Tapahtumasta on jo 9 vuotta mutta edelleen ajattelen kaipauksella pientä lastani! Tulee päiviä jolloin on erityisen paha olla; syntymäpäivä/äitienpäivä/kuolinpäivä jne. Suru ei lopu koskaan eikä ikävä, mutta ehkä asian kanssa on vaan ollut pakko oppia elämään.
Kukaan ei voi sinulle sanoa, miten sinun pitää surra. Jokainen suree tavallaan; yksi haluaa laittaa pois kaikki rakkaastaan muistuttavat asiat; hänen esineensä, valokuvansa, vaatteensa. Mutta minulle toi lohtua ne esineet! Vieläkin joskus otan hänen lempivillapaitansa syliini!
Omalla kohdallani ensimmäinen vuosi meni "sumussa" josta en muista oikeastaan mitään! Toinen vuosi oli myös todella raskas. Minua helpotti hakeutuminen kohtalotovereiden seuraan. Kävin seurakunnan järjestämässä lapsensa menettäneiden ryhmässä kaksi vuotta. Sain ryhmästä myös hyviä ystäviä joiden kanssa olemme säännöllisesti yhteydessä. Minulla oli suorastaan sisäinen tarve saada jutella jonkun saman kokeneen kanssa, koska tuntui että kukaan muu ei voi ymmärtää. Hyvää tarkoittavat ihmiset sanovat "tiedän miltä sinusta tuntuu", vaikka tosiasiassa kukaan ei voi tietää sitä todellista painavaa surua jonka kanssa on joka päivä elettävä. Tästä asiasta puhuimme usein sururyhmässä ja kaikkien kokemukset oli samanlaisia; ei toinen voi ymmärtää. Tärkeimmiksi ihmisiksi muodostui ne läheiset ja ystävät jotka eivät jättäneet yksin, mutta jotka antoivat surulleni tilaa. Ahdisti kun toinen sanoi, että koitapas nyt reipastua, elämä jatkuu! Vaikka oma elämäni oli täysin pysähdyksissä enkä todellakaan tiennyt miten tästä jaksan jatkaa eteenpäin! Mutta niin raskasta kuin tuo aika on ollut. Eräänä päivänä huomasin sittenkin että aurinkokin paistaa joskus, ja oli ihana tunne huomata että osaan sittenkin vielä nauraa! Aikaa se vei, koska surusta ei ole oikopolkua. Voimia sinulle tähän kevääseen, sinulla on varmasti hyviä ystäviä ja läheisiä tai sukulaisia joiden kanssa voit jutella? Puhuminen on parasta terapiaa, tai kirjoittaminen kuten tänne palstalle!
Vuosi on hyvin lyhyt suruaika. Minä olen melkein 40v. ja omat suruni ovat helpottaneet vasta n. pari vuotta sitten, jolloin ensimmäisen kerran kävin keskustelemassa asiasta ammatti-ihmisen luona (terapeutin koulutuksen saanut, eli ei edes psykologi)
Äitini kuoli ollessani 5v. aivotulehdukseen, 5 lasta jäi isän kanssa. Kolmen kk:n kuluttua vanhin veljeni jäi moottoripyörällä tukkirekan alle ja kuoli heti, olin täyttänyt jo 6v. Ollessani 10v. rakas kaksoisveljeni kuoli auton tönäisyn aiheuttamiin vammoihin, kahden päivän päästä onnettomuudesta. Lisäksi ennen syntymääni oli yksi veljeni kuollut vauvana, toisen veljeni kaksospuolikas myös.
Suijin lapsena surun sisääni, itkin joka ilta nukkumaan mentyäni, yksin, kunnes nukahdin, vuosien ajan. Ahdistus kulki aina mukanani. Isäni ei pitänyt suruaikoja, siksi suree edelleen (on 80v). Hän meni aina töihin seuraavana päivänä, jokaisen kuoleman jälkeen, pelkäsi ilmeisesti omaa suruaan ja sitä, että ei kestäisi. En ehkä itsekään osannut purkaa surua oikealla tavalla. Olen selvinnyt tähän päivään saakka ilman minkäänlaista lääkitystä, enkä niitä koskaan haluakaan alkaa syömään.
Suosittelen lämpimästi, että varaat ajan vaikka terveyskeskuksen psykologille tai vast. ja juttelet ja itket ja purat itsesi henkilölle, joka rauhassa ja tyynesti KUUNTELEE sinua. Se auttaa uskomattoman paljon. Voimia ja Jaksamista Sinulle! Lämmöllä Ystäväsi