Heissan!
Olemme lähes 3-kymppinen pariskunta. Meillä ei ole vielä lapsia, mutta viime aikoina mies on alkanut puhumaan perheenlisäyksestä. Taloutemme on kunnossa; auto, asunto, moottoripyörä, vakityöpaikat löytyy, eikä pankkitilikään ammota tyhjyyttään. Ollaan reissattu paljon ja koettu monenmoista yhdessä ja erikseen. Kimpassa ollaan oltu pitkään, naimisissakin jo vuosikaudet, eikä mitään hirveän nuoriakaan enää olla. Eli ei muuta kuin perhettä perustamaan.
Mutta, mutta..... minulla on jarru päällä. Ei sen vuoksi, ettenkö pitäisi lapsista. Työskentelen lapsiperheiden parissa, ja olen nähnyt heidän arjen iloja ja suruja aika läheltä. Uskon, että olisin ihan hyvä äiti ja hänkin kelpo isä.
Rakastan miestäni tosi paljon, hän on fiksu, älykäs, mukava, huumorintajuinen, rohkea, hyvännäköinen :) ym. Mutta minua häiritsee suunnattomasti hänen hermot - tai niiden puuttuminen! Hän saattaa menettää malttinsa kokonaan aivan mitättömästä syystä, ja sitä raivoamista ei kestä kukaan. Pienikin vastoinkäyminen, ja hän on valtavan ahdistuksen vallassa. Hän tiedostaa itsekin tuon ongelman, ja häntäkin se häiritsee, mutta ei ole kuitenkaan valmis tekemään asian korjaamiseksi mitään. Mieheni kyllä tietää minun kärsivän raivareistaan, ja hän kärsii kun näkee minun kärsivän....... Puolisoni lapsuus oli rikkinäinen alkoholisti-isän takia, ja uskon että nuo "hermot kireällä"-jutut juontaa lapsuudesta. Masennuslääkkeitäkin on käyttänyt jo pari vuotta. Itse olen tavallisen tasapainoinen ihminen. Toki suutun ja hermostun, mutta osaan hallita tunteitani enkä jumitu raivoon.
No, psyyken ongelmathan eivät pitäis olla este lasten hankinnalle, mutta jotenkin minusta tuntuu, että en kertakaikkiaan halua lapsia tähän parisuhteeseen. Miehen masennuskaan ei minua häiritse, olen siihen asiaan jo sopeutunut, mutta sairaalloiset raivarit ovat toinen juttu. En haluaisi omien lasteni näkevän ja kokevan sitä samaa ahdistusta ja hermojen menettämistä, jota minä näen. Kuinka se vaikuttaisi heidän heidän psyykensä kehittymiseen ym. ym. ym.? Kukaanhan meistä ei ole täydellinen, enkä sitä mieheltänikään odota, mutta haluaisin mahdollisimman tasapainoisen ilmapiirin jälkikasvulle.
Olenko mielestäsi liian laskelmoiva? Pitäisikö vaan antaa tulla, "jos on tullakseen"? Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut vauvakuumetta eikä sellaista tunnetta, että elämästäni puuttuisi jotain. Silloin tällöin käy kyllä mielessä häivähdys, että voisin jakaa rakkauttani myös omille lapsille.....
Toivoisin kommenttia sinulta ajatuksiini ja tähän tilanteeseemme!
Olemme lähes 3-kymppinen pariskunta. Meillä ei ole vielä lapsia, mutta viime aikoina mies on alkanut puhumaan perheenlisäyksestä. Taloutemme on kunnossa; auto, asunto, moottoripyörä, vakityöpaikat löytyy, eikä pankkitilikään ammota tyhjyyttään. Ollaan reissattu paljon ja koettu monenmoista yhdessä ja erikseen. Kimpassa ollaan oltu pitkään, naimisissakin jo vuosikaudet, eikä mitään hirveän nuoriakaan enää olla. Eli ei muuta kuin perhettä perustamaan.
Mutta, mutta..... minulla on jarru päällä. Ei sen vuoksi, ettenkö pitäisi lapsista. Työskentelen lapsiperheiden parissa, ja olen nähnyt heidän arjen iloja ja suruja aika läheltä. Uskon, että olisin ihan hyvä äiti ja hänkin kelpo isä.
Rakastan miestäni tosi paljon, hän on fiksu, älykäs, mukava, huumorintajuinen, rohkea, hyvännäköinen :) ym. Mutta minua häiritsee suunnattomasti hänen hermot - tai niiden puuttuminen! Hän saattaa menettää malttinsa kokonaan aivan mitättömästä syystä, ja sitä raivoamista ei kestä kukaan. Pienikin vastoinkäyminen, ja hän on valtavan ahdistuksen vallassa. Hän tiedostaa itsekin tuon ongelman, ja häntäkin se häiritsee, mutta ei ole kuitenkaan valmis tekemään asian korjaamiseksi mitään. Mieheni kyllä tietää minun kärsivän raivareistaan, ja hän kärsii kun näkee minun kärsivän....... Puolisoni lapsuus oli rikkinäinen alkoholisti-isän takia, ja uskon että nuo "hermot kireällä"-jutut juontaa lapsuudesta. Masennuslääkkeitäkin on käyttänyt jo pari vuotta. Itse olen tavallisen tasapainoinen ihminen. Toki suutun ja hermostun, mutta osaan hallita tunteitani enkä jumitu raivoon.
No, psyyken ongelmathan eivät pitäis olla este lasten hankinnalle, mutta jotenkin minusta tuntuu, että en kertakaikkiaan halua lapsia tähän parisuhteeseen. Miehen masennuskaan ei minua häiritse, olen siihen asiaan jo sopeutunut, mutta sairaalloiset raivarit ovat toinen juttu. En haluaisi omien lasteni näkevän ja kokevan sitä samaa ahdistusta ja hermojen menettämistä, jota minä näen. Kuinka se vaikuttaisi heidän heidän psyykensä kehittymiseen ym. ym. ym.? Kukaanhan meistä ei ole täydellinen, enkä sitä mieheltänikään odota, mutta haluaisin mahdollisimman tasapainoisen ilmapiirin jälkikasvulle.
Olenko mielestäsi liian laskelmoiva? Pitäisikö vaan antaa tulla, "jos on tullakseen"? Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut vauvakuumetta eikä sellaista tunnetta, että elämästäni puuttuisi jotain. Silloin tällöin käy kyllä mielessä häivähdys, että voisin jakaa rakkauttani myös omille lapsille.....
Toivoisin kommenttia sinulta ajatuksiini ja tähän tilanteeseemme!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mitä konkreettista hyötä on lapsen tekemisestä? En ole vielä keksinyt itselle ainuttakaan.
Ja minulla katkeisi verisuoni päässä, jos joutuisin joka yö nousemaan, kun joku ruikkuperse alkaa rääkymään kesken unien. Mitenköhän mahtaa heikkohermoisempi kestää.
Onko täysin poissuljettua, ettei lapsesta tule narkkaria, nuorisorikollista tai ettei hän 15-vuotiaana ota ja ruttaa autoasi humalapäissään? Tai ehkäpä kuolee jo ensimmäisen elinkuukautensa aikana, oletko varma että te molemmat kestäisitte psyykkisesti sen tai muut edellämainitut?
Joka tapauksessa varma asia on, että pankkitilinne ei ole enää niin kunnossa pariinkymmeneen vuoteen lapsen jälkeen. Vapaa-ajallekin voitte heittää hyvästit.
Jos joku hyysättävä on pakko saada, miten olisi kissa tai koira? Paljon halvempi, eikä varmasti kolaroi autoanne teini iässä.
Niin, ensisijaisesti kuitenkin: Kerro yksikin merkittävä syy lapsen hankinnalle. Olen varma, ettei siihen ole muuta syytä kuin ihmisten pakonomainen tarve lisääntyä kuin puput millä hinnalla hyvänsä.
..huijjaa!!
*hih hih*
Olipa aivan kuin meikäläisen pääkopasta, vähän vaan ronskimmalla kielenkäytöllä.....
Kissa- ja koira-vaihtoehdot ovat poissuljettuja allergian vuoksi. Lisäksi olen aivan liian mukavuudenhaluinen, jotta viitsisin käyttää hauvaa pissillä säällä kuin säällä, joka päivä, monta kertaa.
Niin... Iso Kirja sanoo: "Lisääntykää ja täyttäkää maa." Saattaapa jäädä noudattamatta tuo kohta. Ehkä.
Se maan täyttäminen on jo tehty.
Tiesitkö, että jos kiinalaiset marssisivat parijonossa kävelyvauhtia tulivuoreen, se jono ei ikinä päättyisi kansalaisten määrän syntyvyyden nopeuden vuoksi.
Ja kyllä täälläkin on ihan tarpeeksi täyttä, vaikuttaisi suorastaan siltä, että ulkomaalaiset marssivat tänne perhejonossa ihan juoksujalkaa.
Miksi ihmeessä roikut tällä palstalla?
asiasta on samaa luokkaa, niin kannattaa maan täyttäminen jättää muille. Sellaisille, jotka näkevät lapsen saamisessa muutakin kuin negatiivista, tai tavoittelevat jotain muuta kuin konkreettista hyötyä.
Teidän kummankin kannattaa hommata pikaisesti lopullinen ehkäisykeino, ettei vaan mene materiaalinen elämä sekaisin. Puhumattakaan siitä näkökulmasta mitä on lapselle syntyä perheeseen, jossa hän olisi vaihtoehto koiralle tai kissalle.
Myöskään, jos isäkanditaatti on sellainen hermokimppu mitä kerroit, ei kannata ottaa riskiä, että lapsi saa samat piirteet. Tai isänsä vihanpurkaukset syyttä päällensä.
Vilpittömästi suosittelen, että unohdatte koko lapsiasian, ja elelette niinkuin ennenkin. Paitsi että hommaatte sterilisaation.
Siksi, että sinua vituttaisi.
Aina pitää olla joku opposition ääni tasapainottamassa.
myös niin mukavuudenhaluinen,että et halua nousta alkuunsa montaa kertaa yössä lastasi ruokkimaan? Tai jonottaa korvatulehdusta itkevän lapsen kanssa yöllä polilla? Ja monta muuta juttua on,mitä pitää ajatella jos on kovin mukavuudenhaluinen.Elämä muuttuu melkoisesti kun perheeseen tulee vauva. Puhumattakaan siitä,että joutuisit ilmeisesti olemaan puskurina lapsellesi miehesi raivareita kohtaan.
»Hän tiedostaa itsekin tuon ongelman, ja häntäkin se häiritsee, mutta ei ole kuitenkaan valmis tekemään asian korjaamiseksi mitään.»
Nonih, tässähän saattaisi olla se ratkaisun avain:
Jos mies kerran tiedostaa itsekin ongelman, niin silloin ollaan jo siinä vaiheessa että asiaa on mahdollista parantaa.
Pistät siis lapsensaannille ehdoksi sen että asian korjaamiseksi TEHDÄÄN jotain. Varmaan olisi ihan asiallista aloittaa mielenterveysalan ammattilaiselta tai parisuhdeneuvonnasta.
Mielestäni ehto ei olisi mitenkään kohtuuton.