Onko poikittaistieteellisyyden vaikutusta SITRAN
tulokseen jo kokeiltu koulutusryhmissä?
Vierailin tänään lääketieteellisen tiedekunnan
kirjastossa*.
Kiinnitin huomiota psykiatrian oppikirjojen kansien kuluneisuuteen toiveikkaasti
ajatellen, että ehkä ne jossain vaiheessa saadaan kärrättyä kaatopaikalle
tarpeettomina ja korjata uusilla niteillä, joisa lukee tyylikkäästi ”Vielä verifioimaton hypoteettinen hermosto,- ja aivotutkimus”.
Toinen asia minkä havainnoin oli oppikirjojen otsikoinnin dikotomisuuden yleisyys. Sinänsä arvokkaan ongelmanratkaisukeskeisyyden nurjat puolet tulevat myös potilaana mieleeni. Ongelmanratkaisukeskeisyys on ehkä hyvä sana lähteä tarkastelmaan lääketieteellisen tiedekuntien koulutuksen kehittämistä, mikäli terveys on talouden tuotannontekijöistä merkittävin.
Onaglmenaratkauskeskeisyys perustuu ongelmiin, joita tulee niin paljon että ne vaativat ratkaisua.
Siinä mielessä lääketiede on ehkä hitusen sodankäyntiä muistuttva tiede, jossa este on raivattava tieltä ja aika on myös olennainen kriteeri menestystä arviotaessa.
Lääketiede ei ehkä ole yhtä runnovaa ja kategorista kuin toiminen armeijassa, mutta mietin kuitenkin, että olisiko totuutta tavoiteltaessa etua poikkitieteellisyyden soveltamisesta joillakin osin pineryhmäkoulutusta?
Tämä oma ongelmanratkaisukeskeisyyden hypoteesiäni onnituin jossain määrin vahvistamaan keskusteltuani tiedekunnan opetustavoista hallinto,- ja opetuksen suunnitteluhenkilöstön kanssa.
Tässä ajatus tulevaisuuden koulutuskokeiluksi konkreettisensa:
Hyötyisiköhän lääketiede ja maamme talous, jos lääkäreiden pienryhmiin olisi mahdollista ujuttaa poikkititeellistä näkökulmaa nykyistä enemmän. Ajatukseni perustuu sille, että ilman heterogeenisiä opetusryhmiä ei kaiketi voi syntyö keskustelua. Uuttaa tietoa ja kokeilunhalua ei voi saavuttaa yhtä tehokaasti ilman haastavia keskustelukumppaneita. Näin erityisesti siellä missä tapahtuu ja jossa lääkärin auktoriteetti ja itsevarmuus alkaa muotoutua.
Huomioidakseni vielä, nämä kaikki ajatukset johtuvat paljolti havainnosta, jossa oletan että lääkäri ei normaalisti ehkä saa opponointia praktikallaaan riittävästi. Ei liene ihme myös että puhutaan myös yleisestä käytännöstä
huolimatta siitä perustuuko yleinen käytäntö esim. empiriisen tutkimukseen vai ei.
Janne Huttunen
www.jannehuttunen.com
* perinteisessä ongelmanratkaisukeskeisessä kulttuurissa köyhälistön edustaja
lääketieteellisessa kirjastossa voisi tietysti olla psykiatrisesti häiriintynyttä, sillä potilas olisi potentiaalisesti kiinnostunut
omasta itsestään lääketieteellisessä mielessä häiriintyneisyyden tasolle asti
tulokseen jo kokeiltu koulutusryhmissä?
Vierailin tänään lääketieteellisen tiedekunnan
kirjastossa*.
Kiinnitin huomiota psykiatrian oppikirjojen kansien kuluneisuuteen toiveikkaasti
ajatellen, että ehkä ne jossain vaiheessa saadaan kärrättyä kaatopaikalle
tarpeettomina ja korjata uusilla niteillä, joisa lukee tyylikkäästi ”Vielä verifioimaton hypoteettinen hermosto,- ja aivotutkimus”.
Toinen asia minkä havainnoin oli oppikirjojen otsikoinnin dikotomisuuden yleisyys. Sinänsä arvokkaan ongelmanratkaisukeskeisyyden nurjat puolet tulevat myös potilaana mieleeni. Ongelmanratkaisukeskeisyys on ehkä hyvä sana lähteä tarkastelmaan lääketieteellisen tiedekuntien koulutuksen kehittämistä, mikäli terveys on talouden tuotannontekijöistä merkittävin.
Onaglmenaratkauskeskeisyys perustuu ongelmiin, joita tulee niin paljon että ne vaativat ratkaisua.
Siinä mielessä lääketiede on ehkä hitusen sodankäyntiä muistuttva tiede, jossa este on raivattava tieltä ja aika on myös olennainen kriteeri menestystä arviotaessa.
Lääketiede ei ehkä ole yhtä runnovaa ja kategorista kuin toiminen armeijassa, mutta mietin kuitenkin, että olisiko totuutta tavoiteltaessa etua poikkitieteellisyyden soveltamisesta joillakin osin pineryhmäkoulutusta?
Tämä oma ongelmanratkaisukeskeisyyden hypoteesiäni onnituin jossain määrin vahvistamaan keskusteltuani tiedekunnan opetustavoista hallinto,- ja opetuksen suunnitteluhenkilöstön kanssa.
Tässä ajatus tulevaisuuden koulutuskokeiluksi konkreettisensa:
Hyötyisiköhän lääketiede ja maamme talous, jos lääkäreiden pienryhmiin olisi mahdollista ujuttaa poikkititeellistä näkökulmaa nykyistä enemmän. Ajatukseni perustuu sille, että ilman heterogeenisiä opetusryhmiä ei kaiketi voi syntyö keskustelua. Uuttaa tietoa ja kokeilunhalua ei voi saavuttaa yhtä tehokaasti ilman haastavia keskustelukumppaneita. Näin erityisesti siellä missä tapahtuu ja jossa lääkärin auktoriteetti ja itsevarmuus alkaa muotoutua.
Huomioidakseni vielä, nämä kaikki ajatukset johtuvat paljolti havainnosta, jossa oletan että lääkäri ei normaalisti ehkä saa opponointia praktikallaaan riittävästi. Ei liene ihme myös että puhutaan myös yleisestä käytännöstä
huolimatta siitä perustuuko yleinen käytäntö esim. empiriisen tutkimukseen vai ei.
Janne Huttunen
www.jannehuttunen.com
* perinteisessä ongelmanratkaisukeskeisessä kulttuurissa köyhälistön edustaja
lääketieteellisessa kirjastossa voisi tietysti olla psykiatrisesti häiriintynyttä, sillä potilas olisi potentiaalisesti kiinnostunut
omasta itsestään lääketieteellisessä mielessä häiriintyneisyyden tasolle asti
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.