...että lyhyestä suhteesta toipumiseen menee tosi kauan ja taas pitkästä suhteesta toipumiseen riittää paljon lyhyempi aika??
itsellä on kokemusta, että näin olis!
itsellä on kokemusta, että näin olis!
PITÄÄKÖ
PAIKKANSA
5933
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mun kohdalla on just toisin päin. Nyt on mennyt kaksi vuotta seitsemän vuoden suhteesta selviämiseen. Lyhyempiaikaiset suhteet on pystynyt kuittamaan aika nopeasti.
Ei se riipu ajasta vaan siitä, mitä suhde merkitsi sille ihmiselle juuri sillä elämänsä hetkellä.
Tunnen miehen, joka haikaili kaksi vuotta kuukauden lomarakkautensa perään. Pidempiäkin aikoja varmaan jotkut pystyvät. Se, että tuollaisessa ajassa ei voi edes saada realistista käsitystä toisesta ihmisestä ei ole este... pikemmin päinvastoin. Silloinhan ihmisen voi mielikuvituksessaan täydentää mieleisekseen.
Samoin tunnen ihmisiä, jotka selviävät parissa päivässä pitkästä suhteesta - olivathan he suunnitelleet eroavansa jo vuosia.
Kuitenkin jos kyse on RAKASTUNEESTA ihmisestä, luulisin että tappio kirvelee sitä pahemmin, mitä myöhemmässä vaiheessa kielteinen yllätys tulee!
varmaan mitään yleispätevää voi sanoa. Riippuu suhteesta ja siitä millä tavoin se päättyi ja myös ihmisestä itsestään ja elämäntilanteesta. Eikä sitä ulkoapäin voi sanoa miten kukin toipuu mistäkin, ihmiset kokevat ja käsittelevät asioita eri tavoin. Ja aika myös muuttaa muistoja. Aina se tuorein ero tuntuu vaikeimmalta ja menneet tuskat haalistuvat. Ihan samoin kuin jokainen rakkaus tuntuu aina ainutlaatuiselta ja suurimmalta, niin myös eron tuska.
Kukin meistä käsittelee tunnetilansa, kaipuunsa ja menetyksensä omalla tavallaan.
Yksiselitteistä oikeaa tapaa ei kai olekaan.
Mä olen jo melko vanha, 38 vuotias ja erosta on kulunut 6 vuotta. Olin musertua kun mies, ensirakkauteni, kertoi 10v avioliittovuoden jälkeen ja vielä puhelimessa, löytäneensä uuden vanhemman naisen ja tahtovansa seuraavan kerran nähdessämme eron. Maailmani loppu häämötti edessäni, tulevaisuus romuttui raunioiksi ja identiteettikriisikin iski sekunnissa. Rutiinien ja lasten takia oli kuitenkin kestettävä ja jaksettava taistella. Päivisin olin vahva ja toimelias, mutta yöt minä itkin kurjuuttani ja kaipasin..Putosin ja vajosin ja kaipasin sitä entistä elämää. Normaaliuden tunnetta, idylliä ehyestä kodista ja rakastavista vanhemmista kasvavien lasten keskellä.
Opin ajan saatossa kuitenkin huomaamaan elämän ihanuuden kasvukipujenikin keskellä. Lapset rakastivat ehdoitta ja syyllisyyteni omasta huonoudesta hälvenivät. Opin itsestäni paljon, löysin vahvuuden ja rajat. Uskon että en olisi tänä päivänä ollenkaan niin määrätietoinen ja aikaansaava ellen olisi kokenut tuota pelottavaa muutosta, askellusta uusille poluille.
Kulunut nyt 6 kokonaista vuotta ihan vaan lasten kanssa elellen ja vasta nyt voin sanoa, että olisin valmis katselemaan ja vastaanottamaan uuden ihmisen. Olen löytänyt sisäisen tasapainon enkä pelkää olla yksin.
Mies olisi tervetullut, ja toivottavasti oikeista syistä.
Kaikille parempaa tätä päivää ja voimia astua uuteen kevääseen!
Minulle meni 10 vuotta ennen kuin uskalsin seuraavaan suhteeseen. Alussa meni 4 vuotta siihen etten edes huomannut miehiä ollenkaan-niin vähän olin kiinnostunut muista miehistä. Olin ikionnellinen kun tunsin pientä ihastumista 4 vuoden jälkeen joten tartuin siihen vaikkapa tiesin että se olikin turha ja väärä henkilö. Siihen meni 2 vuotta- ilman suhdetta! Teiniikäistä ihastumista vaan päästäkseen eteenpäin ja tunteakseni edes jotain. Sen jälkeen oli "haku päällä" 2 vuotta.
Syksyllä tapasin ihanan miehen-olin kuitenkin niin varovainen ja ehkä liiankin varma ettei minulle enää voisi tapahtua mitään sellaista joten en voinut antaa mennä. Empin ja epäröin, etsin lyhdyllä virheitä toisesta. Kun vihdoinkin aloin luottaa toiseen ja nauttia suhteesta niin hän oli jo ruvennut epäilemään koko asiaa. Ja se vasta oli sokkia-kaikki vanhat muistot tulivat takaisin, sen jälkeen käyttäydyin huonosti ja tuhosin mahdollisuuteni. Hirvittävä olo, varsinkin kun jo luulin löytäneeni elämässä jonkinlaista rauhaa ja onnea. En olisi halunnut mitään muuta, kaikista muusta olin valmis luopumaan uudessa suhteessa. Mutta tunteemme eivät kohdanneet ja tuhosin kaiken. Tiedän että pärjään tästä eteenpäin jollain tavalla-olen vahva ihminen, mutta valitettavasti en usko enää onneen. Edessäni on taas 10 vuoden trauma...Ehkä pitempikin koska annoin kaiken tähän ja on vielä nuo vanhat haavatkin, puhumattakaan siitä että ikä jo painaa. Toivon tosiaan ettei muille käy näin.Ja toivon kaikkea hyvää ja onnea miehelle joka hetkeksi ainakin sai minut uskomaan tulevaisuuteen.