Monesti minä olen miettinyt, mitä minä tälläiseen kirjeeseen kirjoittaisin. Ketä kiittäisin, mitä toivoisin ja keneltä pyytäisin anteeksi. Nyt kun aika on tullut, ja minä tiesin sen kyllä joskus tulevan, onkin yllättävän vaikeaa pukea ajatukset sanoiksi. Kaikki tuntuu jotenkin juuttuvan kiinni. Ikään kuin se kaikki haluaisi jäädä minuun ikuisiksi ajoiksi.
Ensiksi minun kuitenkin täytyy pyytää anteeksi sitä kaikkea vaivaa ja mielipahaa minkä minun tekoni aiheuttaa. Tiedän olevani itsekäs, anteeksi. Ja anteeksi myös siitä kaikesta häpeästä, jota te jouduitte minun elinaikanani kestämään. Yrittäkää silti ymmärtää minuakin. Ei minulla ole mitään sanottavaa puolustuksekseni, mutta on minulla silti syyni. Se kaikki vain oli minulle liikaa. Liian paljon, jotta minusta olisi ollut kantamaan sitä kaikkea kapeilla harteillani. Nyt tiedän monien ajattelevan, että: "Omapahan on vikansa! Itse hän on valintansa tehnyt!" Enkä minä voi sitä kieltää. Itse minä ajoin elämäni pois raiteiltaan. Kaiken sen olisin itse voinut estää, sen kaiken tuskan ja ahdistuksen.
Mutta se ei muuta mitään. Kaikki on silti yhtä vaikeaa ja sattuu yhtä paljon ja siksi minä päätin viimeisen kerran, että kaiken on päätyttävä. Vielä viimeisen kerran minä itkisin sitä kaikkea.
Minulla on myös paljon kiittämisen aihetta. Minä sain paljon ymmärrystä ja empatiaa osakseni lyhyen elämäni aikana, rakkauttakin. Silloinkin kun minä olisin ansainnut rangaistuksen, minä sain lohdutusta. Eipä silti, kyllä minä rangaistuksenikin sain. Tiedätte sen kyllä. Te kaikki, jotka elitte hetkiä minun tuskani vierellä. Teille, jotka ette nähneet kipuani, haluan sanoa: Älkää olko pahoillanne tai tunteko huonoa omaatuntoa minun vuokseni. Ettehän te olisi voineet arvata. On ihan luonnollista tulkita masennus väsymykseksi, niillä kun ei loppujen lopuksi ole edes niin kamalasti eroa. Ja lähelle on aina vaikeaa nähdä hyvin. Minä haluan kiittää myös niistä kaikista ilon hetkistä joita kaikesta huolimatta minunkin elämässäni oli monia. Ilman niitä tämä kaikki olisi tapahtunut jo paljon aiemmin ja ollut ehkä vieläkin kamalampaa.
Minä toivoisin, että te muistaisitte minut sellaisena kuin minä oikeasti olin. Pohjimmiltaanhan jokainen on hyvä, eikö niin. Älkää ajatelko liikaa sitä, miten minä lähdin, ajatelkaa ennemmin sitä millaista kaikki joskus oli. Älkääkä ajatelko, että minun tekoni tekisi ne kauniit hetket merkityksettömiksi sillä sitä se ei tee. Kaikki, mitä minä tein tai sanoin ollessani minä itse, väitän etten aina ollut, minä tein sydämestäni. Jos sanoin rakastavani niin silloin minä rakastin koko heikon sieluni voimalla, rakastin ehkä enemmän kuin mitä minulle oli edes mahdollista.
Teille, jotka minä tapasin matkani viimeisillä metreillä, haluan sanoa: Kaikesta huolimatta olen onnellinen, että me tapasimme. Ja tietäkää se että teidän teoillanne, tekemättä jättämisillänne tai sanoillanne ei ole ollut vaikutusta minun valintoihini. Syy tähän kaikkeen löytyy vain minusta. Luulen, että vielä syvemmältä kuin itsekkään osaan aavistaa. Se, mitä meidän välillämme tapahtui ei ehkä ollut kovin aitoa ja siitä syystä minä olen teille anteeksi pyynnön velkaa. Se kaikki oli vain seurausta siitä, mitä minussa tapahtui ja te vain satuitte olemaan paikalla väärään aikaan. Kyyneltäkään en ole teidän vuoksenne itkenyt, mutta vannoutuneenä narsistina itseäni minä olen itkenyt monet kerrat ja niin katkerasti, että on ihme etten ole hukkunut jo yksin siihen, omaan suolamereeni.
Kiitollisuuteni teitä kohtaan, jotka olitte lähimpänä minua koko ajan, on liian suuri sanoilla kuvailtavaksi. Minun mielestäni jo yksin siitä hyvästä, mitä te minulle olette tehneet, ansaitsisitte paikan kauneimmasta paratiisista, mitä se teille sitten ikinä onkin. Minun paratiisini on tuskaton ja ajatukseton tila ja uskon, että sinne olen jo päässyt kun te luette tätä. Minulla on nyt siis kaikki oikein hyvin. Joskus muistan kuvitelleeni paratiisini toisenlaiseksi. Jumalasta minä en ole koskaan oikein osannut sanoa tai ajatella mitään, mutta paratiiseihin minä olen uskonut aina.
Lopettaminen tuntuu vaikealta. Vaikka luulen sanoneeni jo kaiken tunnen fyysistä kipua, kun ajattelen että minun olisi nyt todellakin lopetettava, sanottava ne kuuluisat viimeiset sanat. Tämä tunne saa minut epäilemään päätöstäni. Ehkä minun kannattaisi vielä miettiä. Tänään on ysävänpäivä, joten taidanpa odotella ainakin huomiseen. En halua pilata kenenkään juhlapäivää vaikka minun mielestäni joka päivä on ystävänpäivä.
Siis kiitos ja anteeksi, muuta minä en osaa sanoa eikä varmaan ole tarvettakaan. Minä toivotan teille kaikille onnea tuleviin huomisiin.
Ensiksi minun kuitenkin täytyy pyytää anteeksi sitä kaikkea vaivaa ja mielipahaa minkä minun tekoni aiheuttaa. Tiedän olevani itsekäs, anteeksi. Ja anteeksi myös siitä kaikesta häpeästä, jota te jouduitte minun elinaikanani kestämään. Yrittäkää silti ymmärtää minuakin. Ei minulla ole mitään sanottavaa puolustuksekseni, mutta on minulla silti syyni. Se kaikki vain oli minulle liikaa. Liian paljon, jotta minusta olisi ollut kantamaan sitä kaikkea kapeilla harteillani. Nyt tiedän monien ajattelevan, että: "Omapahan on vikansa! Itse hän on valintansa tehnyt!" Enkä minä voi sitä kieltää. Itse minä ajoin elämäni pois raiteiltaan. Kaiken sen olisin itse voinut estää, sen kaiken tuskan ja ahdistuksen.
Mutta se ei muuta mitään. Kaikki on silti yhtä vaikeaa ja sattuu yhtä paljon ja siksi minä päätin viimeisen kerran, että kaiken on päätyttävä. Vielä viimeisen kerran minä itkisin sitä kaikkea.
Minulla on myös paljon kiittämisen aihetta. Minä sain paljon ymmärrystä ja empatiaa osakseni lyhyen elämäni aikana, rakkauttakin. Silloinkin kun minä olisin ansainnut rangaistuksen, minä sain lohdutusta. Eipä silti, kyllä minä rangaistuksenikin sain. Tiedätte sen kyllä. Te kaikki, jotka elitte hetkiä minun tuskani vierellä. Teille, jotka ette nähneet kipuani, haluan sanoa: Älkää olko pahoillanne tai tunteko huonoa omaatuntoa minun vuokseni. Ettehän te olisi voineet arvata. On ihan luonnollista tulkita masennus väsymykseksi, niillä kun ei loppujen lopuksi ole edes niin kamalasti eroa. Ja lähelle on aina vaikeaa nähdä hyvin. Minä haluan kiittää myös niistä kaikista ilon hetkistä joita kaikesta huolimatta minunkin elämässäni oli monia. Ilman niitä tämä kaikki olisi tapahtunut jo paljon aiemmin ja ollut ehkä vieläkin kamalampaa.
Minä toivoisin, että te muistaisitte minut sellaisena kuin minä oikeasti olin. Pohjimmiltaanhan jokainen on hyvä, eikö niin. Älkää ajatelko liikaa sitä, miten minä lähdin, ajatelkaa ennemmin sitä millaista kaikki joskus oli. Älkääkä ajatelko, että minun tekoni tekisi ne kauniit hetket merkityksettömiksi sillä sitä se ei tee. Kaikki, mitä minä tein tai sanoin ollessani minä itse, väitän etten aina ollut, minä tein sydämestäni. Jos sanoin rakastavani niin silloin minä rakastin koko heikon sieluni voimalla, rakastin ehkä enemmän kuin mitä minulle oli edes mahdollista.
Teille, jotka minä tapasin matkani viimeisillä metreillä, haluan sanoa: Kaikesta huolimatta olen onnellinen, että me tapasimme. Ja tietäkää se että teidän teoillanne, tekemättä jättämisillänne tai sanoillanne ei ole ollut vaikutusta minun valintoihini. Syy tähän kaikkeen löytyy vain minusta. Luulen, että vielä syvemmältä kuin itsekkään osaan aavistaa. Se, mitä meidän välillämme tapahtui ei ehkä ollut kovin aitoa ja siitä syystä minä olen teille anteeksi pyynnön velkaa. Se kaikki oli vain seurausta siitä, mitä minussa tapahtui ja te vain satuitte olemaan paikalla väärään aikaan. Kyyneltäkään en ole teidän vuoksenne itkenyt, mutta vannoutuneenä narsistina itseäni minä olen itkenyt monet kerrat ja niin katkerasti, että on ihme etten ole hukkunut jo yksin siihen, omaan suolamereeni.
Kiitollisuuteni teitä kohtaan, jotka olitte lähimpänä minua koko ajan, on liian suuri sanoilla kuvailtavaksi. Minun mielestäni jo yksin siitä hyvästä, mitä te minulle olette tehneet, ansaitsisitte paikan kauneimmasta paratiisista, mitä se teille sitten ikinä onkin. Minun paratiisini on tuskaton ja ajatukseton tila ja uskon, että sinne olen jo päässyt kun te luette tätä. Minulla on nyt siis kaikki oikein hyvin. Joskus muistan kuvitelleeni paratiisini toisenlaiseksi. Jumalasta minä en ole koskaan oikein osannut sanoa tai ajatella mitään, mutta paratiiseihin minä olen uskonut aina.
Lopettaminen tuntuu vaikealta. Vaikka luulen sanoneeni jo kaiken tunnen fyysistä kipua, kun ajattelen että minun olisi nyt todellakin lopetettava, sanottava ne kuuluisat viimeiset sanat. Tämä tunne saa minut epäilemään päätöstäni. Ehkä minun kannattaisi vielä miettiä. Tänään on ysävänpäivä, joten taidanpa odotella ainakin huomiseen. En halua pilata kenenkään juhlapäivää vaikka minun mielestäni joka päivä on ystävänpäivä.
Siis kiitos ja anteeksi, muuta minä en osaa sanoa eikä varmaan ole tarvettakaan. Minä toivotan teille kaikille onnea tuleviin huomisiin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
elämässäsi on varmasti vielä paljon hyvää tulossa. Olet nuori ja sinua odottaa monta hienoa asiaa vielä. Voit varmasti tulla onnelliseksi. Mene mielummin juttelemaan jonkun ammatti-ihmisen kanssa ja hae apua masennukseesi. Tiesitkö, että se on todella yleinen sairaus, jonka voi hoitaa ja josta voi parantua. Älä anna väsymykselle periksi. Kyllä vielä kaikki paremmaksi muuttuu.
Mietipä vielä tätä omaa tekstiäsi ihan ulkopuolisen silmin - vaikka kirjana.
Viitsisitkö lukea? Aika itseensäkäpertynyttä ja hoopoa.
Nyt märehtiminen loppu justiinsa!
Olen ollut useampaan otteeseen psykiatrisessasairaalassa, mulla on lääkitys ja avohoitoa pari kertaa viikossa. Anteeksi, mutta mistään ei ole ollut apua. Tiedän sen olevan itsekäs teko, mutta jospa ei ole enää mitään, Mulla on monta diagnoosia, eikä niiden tietäminen lohduta yhtään. Pitäisihän mun olla onnellinen, on perhe, omakotitalo, vakituinen työpaikka,paljon ystäviä ja rakkaita ihmisiä. En vain jaksa enää.
Kukaan näistä sun lukuisista ystävästä ja rakaasta ei tulisi tekoasi ymmärtämään taikka hyväksymään, koskaan. Voit kirjoittaa miten kauniita jäähyväiskirjeitä tahansa, ei auta. Mutta loppupelissä jokainen tekee omat ratkaisunsa, enempi tai vähempi itsekkäästi... Ehkä kannattais harkita terapeutin vaihtoa jos ei nykyinen toimi.
Ymmärrän, että joku voi tuntea noin. Ihmiset eivät käsitä, että masennus on oikea sairaus, sitä kun ei näe silmin. Masennuksia kuin muitakin sairauksia on eri asteisia ja aina siitä ei selviä. Eipä ole kamalan lohdullista mutta ymmärrän ja jopa läheisetkin voivat jollain lailla ymmärtää kun pääsevät pahimman tunnekuohun yli. Ikävä kyllä kullakin on oikeus päättää lopettaako elämänsä vai ei, huolimatta siitä miten se muita surettaa.
Elämä nyt ei vaan ole juhlaa, se on ihan tavallista arkea, välillä aika keljua välilä pikkusen hauskaakin. Loppupäästään ehkä jopa kivuliastakin.
Mutta mikkään ei mittään oo jos ei mittään minnään piä.
Hei,
Olen myös usein ajatellut kuolemaa ratkaisuna elämäntuskaani. Usein koen että, elän vain siksi, että en enempää vahingoita läheisiäni surulla. Itse olen suruun käpertynyt ja siten elämäni menettänyt läheisten kuoltua. En halua aiheuttaa samaa tuskaa muille. Kuitenkin koen, että näin elämällä en myöskään helpota läheisteni elämää.
Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että toiveeni kuolemasta, ei ole oikeasti toive kuolemasta, vaan sosiaalisen roolini kuolemasta. Haluaisin oikeasti ottaa elämän haltuuni, tehdä niitä asioita joita oikeasti haluan, haluaisin elää ainakin hetken vain itseäni varten, luopua kaikesta tämän hetkisestä elämässäni ja aloittaa aivan puhtaalta pöydältä. Se tuntuisi elämän arvoiselta elämältä.
Kun en pysty yhdistämään tätä haavettani uudesta elämästä tämänhetkiseen elämääni ja se ilmenee toiveena vain kuolla, koska voimaa muutokseen ei ole. Jos kuitenkin muutoksen saa aikaan, vaikka pienin askelin kerrallaan, on uusi elämä edessä, eikä sen saamiseen tarvitse kuolla. Eikä siten kenenkään tarvitsisi enää kärsiä.
Toivon, että saat voimia muuttaa elämäsi elämisen arvoiseksi ja siihen toivon sinulle voimia. Yritän itsekin elämän suunnan ja sisällön muutosta.