Lyhyesti: rakastuin komeaan, hauskaan ja rehelliseen kundiin. Kunhan olimme olleet yhdessä jonkin aikaa, hän paljastuikin narsistiseksi, lyhytpinnaiseksi valehtelevaksi pukiksi.
Olin sokea ja uskoin hänen rauhoittuvan ajan myötä, mutta lopulta tuli seinä vastaan, kun olin saanut itkeä kymmenet yksinäiset yöt ja seuraavat aamut, kun hänen taskuistaan löytyi kumeja ja kännykästään puhelinnumeroita ja selkeitä säätöviestejä.
Heitin hänet pihalle ja annoin itselleni anteeksi, että annoin hänen kohdella minua noin rumasti. Nyt olen rauhallisempi ja tiedän, mitä elämässäni tapahtuu.
Hän tuskin koskaan aidosti välitti musta, tiedän sen. Mutta tiedän myös aikaa kuluvan, ennen kuin uskallan luottaa miehiin taas. En silti aio istua himassa kuihtumassa, vaikken heti baareihin lähdekään juoksemaan. Silti himassa istuminen on edelleen hiukan ahdistavaa, kun seinät uhkuu edelleen muistoja ja tyhmä pieni sydän alkaa kuiskia, että "muistatko?"
Millä voin täyttää ns. tyhjän ajan? Opiskelen, teen jonkin verran osa-aikaduunia ja käyn salilla. Kaverini ovat hyvin kiireisiä, joten en voi oikein heihinkään tukeutua tässä asiassa ihan 24/7. Mitkä ajanviettotavat voitte todeta testatuiksi ja hyviksi? Varsinkin illat on ihan perseestä.
Olin sokea ja uskoin hänen rauhoittuvan ajan myötä, mutta lopulta tuli seinä vastaan, kun olin saanut itkeä kymmenet yksinäiset yöt ja seuraavat aamut, kun hänen taskuistaan löytyi kumeja ja kännykästään puhelinnumeroita ja selkeitä säätöviestejä.
Heitin hänet pihalle ja annoin itselleni anteeksi, että annoin hänen kohdella minua noin rumasti. Nyt olen rauhallisempi ja tiedän, mitä elämässäni tapahtuu.
Hän tuskin koskaan aidosti välitti musta, tiedän sen. Mutta tiedän myös aikaa kuluvan, ennen kuin uskallan luottaa miehiin taas. En silti aio istua himassa kuihtumassa, vaikken heti baareihin lähdekään juoksemaan. Silti himassa istuminen on edelleen hiukan ahdistavaa, kun seinät uhkuu edelleen muistoja ja tyhmä pieni sydän alkaa kuiskia, että "muistatko?"
Millä voin täyttää ns. tyhjän ajan? Opiskelen, teen jonkin verran osa-aikaduunia ja käyn salilla. Kaverini ovat hyvin kiireisiä, joten en voi oikein heihinkään tukeutua tässä asiassa ihan 24/7. Mitkä ajanviettotavat voitte todeta testatuiksi ja hyviksi? Varsinkin illat on ihan perseestä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hei
Itse sain tietää viikko sitten avomieheni pettäneen minua. Olen vieläkin sekaisin, enkä tiedä mitä tehdä sillä hän vannoo rakkauttaan minuun ja sanoo haluavansa uuden mahdollisuuden. Rakastan häntä edelleen, mutta syvällä sisimmässäni taidan tietää että ero tästä tulee, luottamus on mennyttä.
Syy miksi tätä sinulle kirjoitan on se, että olen jo miettinyt samaa: miten täyttää vapaa-aika niin että ei tulisi niin paljon kaihoisia hetkiä. Vaikka kai niitä tulee väkisinkin... Pelottaa jo etukäteen niin helvetisti!
Mitään elämää suurempaa en ole kuitenkaan keksinyt. Jos sinä keksit niin kerrothan minullekin?
Voimia sinulle, niitä tarvitset. Ja unohda se paskiainen, sinä ansaitset parempaa -niin kuin me kaikki.
Moi, minulla erosta kulunut kohta kolme kuukautta. Elämä on tosiaankin ollut yhtä vuoristorataa. Tulee hyviä päiviä, jolloin lulee jo pääseensä jaloilleen ja sit taas suru hyökkkää jostain ja ollaan lähtöpisteessä. Minua on ainakin auttanut tiukka treenaaminen. Kantsii potkii itsensä lenkille, siitä tulee takuuvarmasti hyvä olo. Lisäksi minua on auttanut näiden palstojen lukeminen. Huomaa, että ei todellakaan ole yksin vaan monta muuta ihan samassa tilanteessa. Niin se vain on, että aika parantaa. Ja vihjeenä myös voin antaa, että netistä kantsii hakee seuraa, vaikka ihan ystäviä. Olen jo tavannut muutaman mukavan tyypin netistä.
Minunkin nyt jo ex-mieheni vannoi rakastavansa minua, kun sain hänet eka kerran pettämisestä kiinni. Lupasi olla rehti ja uskollinen, vannoi tapauksen olleen satunnainen vahinko. Sitten sain tietää, että oli ollut muitakin, ja menin rikki. Siinä elin rikkinäisenä monta kuukautta...
Ihmismieli kieltäytyy uskomasta kauheuksiin, suojelee itseään shokilta ja traumalta. En itsekään aluksi uskonut tapahtunutta todeksi, yritin kaikin keinoin todistaa itselleni että on tapahtunut väärinkäsitys ja mieheni on uskollinen. Mutta totuutta on vaan pystyttävä katsomaan silmiin, vaikka miten rakastaa satuttavaa ja pettävää miestä.
Toistaiseksi olen löytänyt jonkin verran apua yksinäisyyteen salilta, siellä käyn nyt entistä enemmän. Kunhan kadut sulaa, alan pyöräillä ja lenkkeillä taas.
Toiseksi pidän erillistä päiväkirjaa, johon kirjoitan ajatuksiani ikään kuin kirjoittaisin exälleni kirjettä. Näin saan suunnata raivon purkaamisen suoraan hänelle sen osoittaen, vaikkei hän koskaan saa sitä lukea. Helpottaa, kun uskaltaa vuodattaa paperille kipeimmätkin itkunsa, kertoa särkyneistä toiveistaan ja vihasta, joka ei ota laantuakseen.
Todellisuudessa en menettänyt mahdollisuutta hyvään elämään hänen kanssaan. Hän ei olisi koskaan kyennyt tarjota minulle hyvää elämää. Menetin vain omat unelmani, ja se satuttaa eniten. Tilanne olisi paljon pahempi, mikäli kyseessä olisi ollut aidosta rakastava mies, joka olisi esim. kuollut. Silloin olisin tiennyt menettäneeni aidon mahdollsiuuden hyvään elämään rakkaan miehen kanssa. Mutta tässä tapauksessa niin ei ollut. Yritän suunnata ajatukseni pois jossittelusta ja nähdä realistisesti, mitä tapahtui.
Kun alan ikävöidä häntä, muistelen miten näin hänen suutelevan ja lääppivän toisia naisia minun nähden. Loppuu ikävä aika lyhyeen.
Eli toistaiseksi puran vihaani ja yksinäisyyttäni treenaamalla, hakeutumalla edes jonkinlaiseen yhteisöön missä olen osa sitä (salilla on vakioporukka, osa jo niin tuttuja että moikkaa ja juttelee mukavia:). Toinen tapa tyhjentää pää turhista ajatuksista on kirjoittaa ne, silloin ne tulee tutkiskeltua ja samalla koko kuva, kaikki mitä on tapahtunut, ei jää kummittelemaan, vaan jäsentyy tarkkana.
Lisää vinkkejä odotellaan silti, nämä ei tunnu ihan heti riittävän. Niin, ja ammattiapua hain pahimpaan ahdistukseen, silloin oltiin vielä miehen kanssa yhdessä ja jaksoin uskoa. Terapia auttoi avaamaan silmät.
Moi!
Minulla (tai meillä) tuli kans se iso ero pari kuukautta sitten. Silloin mun isä antoi hyvän ohjeen: Ensin se tuntuu pahalle, sit tuntuu vielä pahemmalle, mut yhtenä päivänä vaan huomaa että kaikki onkin taas ihan hyvin. No miulla se päivä oli hetki sitten, ja olen nyt suunnilleen koossa. Jotenkin sitä voi katsoa taakseen, ja nähdä kaiken kuin katselisi rämettä jonka on juuri ylittänyt.
Ps: Olen ikuisesti kiitollinen entiselleni kaikesta siitä mitä yhdessä opimme elämästä.
Kirjoitit oppineesi paljon elämästä entisesi kanssa. Sehän on todella hienoa, että pystyt katsomaan taakse noin jalosti ja tekemään johtopäätöksiä, etkä mustamaalaa yhteistä menneisyyttä kuten valitettavan moni tekee kivustaan ja vihastaan sekaisin.
Mutta entä jos taaksepäin katsoessaan ei löydä kiitoksen sanaa entiselleen? Jos nyt, asioita ajateltuaan, tajuaakin eläneensä kuvitelmaa? Minähän luulin eläneeni hänen kanssaan edes alkuaikamme oikeata parisuhdetta, mutta myöhemmin sain kuulla häneltä totuuden: hänellä on aina ollut muita. Ei rakasta ihmistä satuteta noin. En siis ollut rakas.
Kun hänen pettämisensä paljastui ensi kerran, luulin sen olevan kertahairahdus josta pääsee kyllä yli ajan ja yhteisen tahdon avulla. En käsittänyt, etten ollut hänelle sen tärkeämpi kuin muutkaan, satuin vaan asumaan samassa asunnossa hänen kanssaan.
Tiedän, että minulla oli koko ajan oikeus nostaa kytkintä, mutta luulin (kun en koko totuutta tiennyt) sen olevan epäkypsää heikkoutta, että luovuttaa heti kun tulee vaikeuksia. Nyt käsiitn että taistelin tuulimyllyjä vastaan.
Miten päästä siitä vihan tunteesta, kun käsittää eläneensä fiktiota? Ja toisen osapuolen tienneen ttodellisen tilanteen koko ajan, mutta valehdeleen oman edun nimissä? Mitä hyvää tuosta voi oppia...?
Vaikeaa se on todellakin.Itse eronnut 8 kk. sitten ja vaikka olin suunnitellut ja miettinyt eroa jo paljon aikaisemmin ei se yksin eläminen sitten olekkaan mitään ruusuilla tanssimista.Tapasin melkein samantien miehen jonka kanssa silloin tällöin rupateltiin ja vaihdettiin ajatuksia.Sitten tämän vuoden puolella hän alkoi vierailemaan mun luona istuttiin iltoja yhdessä ja puhuttiin kaikkea maan ja taivaan välillä.Oli suunnitelmia kesästä ja kaikkea.Sitten selvisi, että hänellä on jotain säätöä jossainpäin.Nähtiin baarissa ja selvitettiin asiat todella.No, hän sanoi että naisia on ja tulee aina olemaan.Oli joskus aiemmin kertonut kännissä, että hänellä on paljon naisystäviä mutta en vain halunnut sitä uskoa.Kuten joku tuossa yllä kirjoitti että einiten satutti se että omat unelmat särkyivät.En halunnut uskoa hänestä sitä.
No nyt sitte ollaan ihan yksin.Kaikki viikonloput ahdistaa!!!!!Muistot exästä (kuoli muuten joulukuussa) tulvii mieleen sillä hän sentään rakasti minua ja hyviä muistoja on paljon.Melkein joka vkl olen ollut baarissa.Viikot menee kun tekee töitä hulluna ja illalla on niin väsynyt, että ei jaksa kuin nukahtaa.Täällä keskustelupalstoilla tulee vierailtua tuntuu kuin saisi lohtua kun kuulee että on samassa jamassa olevia ihmisiä, se jotenkin lohduttaa.Nettiin olen ekaa kertaa elämässäni vastannut 3:lle miehelle eikä kukaan niistä vastannut takaisin, joten.....
Ap:lle:tulee päiviä että seinät kaatuu päälle ja et jaksa mitään silloin itke itkusi sure muistosi niin se helpottaa.Älä ainakaan patoa tunteita sisällesi.Tulee vaihe että mietit miten olet siitä selvinnyt mutta se tilanne vielä tulee.Tee kaikkea sitä mitä olet aina halunnut, keskity itseesi äläkä mieti muita.Ulkoile, käy elokuvissa,netissä tms.
Muista, elämä kantaa =)
Kaikkea hyvää ja jaksamista Sinulle!
jotenkin todella helpottavaa huomata että ei ole yksin kokemassa tätä surua ja kipua jonka ero aiheuttaa. haluan kiittää kaikkia teitä jotka olette tästä aiheesta kirjoittaneet. välillä miettii että olisiko ollut parempi jos kaikki yhteiset vuodet olisikin ollut vaan yksin ilman ketään-nyt ei ainakaan sattuisi näin paljon.vaikka tuskin elämää edes niin kannattaa ajatella,kaikki kokemukset kai rikastuttaa meitä tavalla tai toisella ja tekevät meistä vahvemman.
itse olen eniten miettinyt sitä kuinka pystysisin päästämään helpoiten irti kun oma asunto,kaikki huonekalut,biisit, ja lähellä sijaitsevat lenkkipolut kaikki muistuttavat ja tulevat muistuttamaan hänestä. mutta en tiedä olisiko mikään yhtään sen helpompaa muuallakaan.
tsemppiä teille kaikille! kyllä me tästä selvitään.
Vaikka miten muistelen heikkona ikävän hetkinäni hänen suudelleen muita, jotta saisin ikävän katoamaan, niin ei sitä aina pysty. Seinät todellakin uhkuu muistoja. Ensimmäisen eron jälkeen muutin eri asuntoon, koska en pystynyt olla ja nukkua samassa huoneessa, jossa hän muita pani. Sänkykin meni silloin aika pian vaihtoon, oksetti katsoakin sitä.
Mutta nyt... lähikahvilat, kauppakeskus,puisto, jopa osa ostarin kaupoista, kaikki tuntuu oikein huutavan: mutta täällähän teillä oli hauskaa! Muistatko, sinulla ja HÄNELLÄ! Ei vaan tunnu jaksavan sitä että liian moni asia muistuttaa hänestä. Pari yötä olen nukkunut ystävieni luona, nukahdan helpommin kun en pyöri hullun lailla kuten omassa makkarissani kun miestä ei kuulunut kotiin ja aamu sarasti jo.
Aikaahan se vie, ja tottakai kipu kuuluu osana siihen suruprosessiin, sitä ei vain haluaisi tuntea tapahtuvan koko ajan. Kunhan olis vaan niitä helppojakin päiviä, edes joskus...
Erosin poikaystävästäni yli kuukausi sitten, koska melkein 3 vuotta kestänyt suhteemme oli natissut liitoksissaan jo pidemmän aikaa; riitelyä, mustasukkaisuutta, epäluuloa ja aiempia asumuseroja, joiden aikana jompikumpi tai molemmat olivat olleet muiden kanssa. Kuusi viikkoa sitten riitely äityi kuitenkin niin pahaksi, että molemmat olivat eron kannalla, vaikka se sattui kumpaankin aivan järjettömästi.
En kuitenkaan nähnyt enää muita vaihtoehtoja. Tiesin, että poikaystäväni rakastaa minua mielettömästi, kuin myös minäkin häntä (paitsi silloin kun hän raivosi minulle kuin villi-ihminen). Mutta tuntui, että olimme kokeilleet jo kaiken; terapiaa, uudet käytösmallit, lukemattomia taukoja, uusia kommunikointitapoja... Mikään ei ollut toiminut.
Eron jälkeen olen käynyt läpi erilaisia tunteita. Parhaimmillaan olen unohtanut koko asian ja "jatkanut elämääni" (tyhmäillyt muiden miesten kanssa) ja pyörinyt baareissa. Välillä olen kuitenkin myös kaivannut hyviä hetkiä entisen poikaystäväni kanssa...
Pahimmalta kuitenkin alkoi tuntua eilen, kun sain kuulla yhteiseltä ystävältämme, että entisellä poikaystävälläni on uusi typy (mutta että hän kuulemma rakastaa minua ikuisesti!?). Ensin halusin oksentaa, sitten hirttää viestintuojan ja lopulta aloin itkeä. Nyt tuntuu kuin aika ja elämä ja koko maailma polkisivat paikallaan, mitään ei tapahdu, on vain minä ja paha olo.
Ehkä olen salaa ajatellut, että voisimme joskus palata yhteen, mutta nyt kun sitä vaihtoehtoa ei enää ole, olen pohjattoman surullinen.
Tuntuu, että pakahdun. Heti kun jään yksin, alan miettiä entistä poikaystävääni. Joskus katselen hänen kuviaan... nytkin alkaa itkettää, kun ajattelen koko asiaa.
Mutta joo. Tämä oli tällainen purkaus. Haluan toivottaa kaikille teille voimia... Pakko tämän on joskus helpottaa. Kiitos avoimuudestanne ja siitä, että jaoitte kokemuksianne, siitä oli minulle paljon apua. Hyvää jatkoa.