no, kirjoitan tämän nyt ulos, kuulostaa sitten tyhmältä tai ei. saanpahan pois oman pääni sisästä. Mun hyvä ystävä. Tutustuttiin kymmenen vuotta sitten, parhaassa teinimeininki iässä. Ei oltu kauheen kiinnostuneita toistemme ystävyydestä mutta ajauduttiin siihen tavallaan ja kun muut kaverit ympärillä alko seurustelee, me jäätiin ja juhlittiin.
Sit eräs ilta se ystävä meni ja lähti semmosen pojankoltiaisen matkaan jatkoille jonka kanssa minä yleensä pyörin ja johon olin kovasti ihastunut. Ystävä tämän tiesi mutta tekipä niin, ja samalla vielä vei sen pojan sydämen. Mun oli vaikee antaa anteeks mutta niin tein. Se pieni ja tyhmä asia muutti kuitenkin meidän suhteen niin, että mä en enää koskaan kokenu sitä tasavertaseks sen jälkeen.
Se vaikuttaa siihen että jos me ollaan yhdessä jossain, mä en edes halua jutella kenellekkään kun koen oloni epävarmaksi niin et se ystävä vähän siinä flirttaa ja vaik ei flirttaiskaan niin mä jotenki hälvenen johonki taka-alalle. Aina jos tapaan jonkun pelkääm että kun tutustuu ystävääni niin minä katoan.
huonompina kausina(itsetunnollisesti) mä jotenki vaan suoraan sanottuna oon niin saatanan kateellinen sille mun ystävälle. Se on häpeälläinen tunne, enkä ole sitä koskaan kenellekkään kertonut. Mulla ei mikään maailman tervein itsetunto ilmeisesti ole,mutta mä oon yrittäny taistella että toi asia ei vaikuttais. Mä en koskaan vittuile tai yritä saada sen mieltä pahaksi vaikka kateuspäissä joskus tulee semmosia repliikkejä mieleen.
Mulla on paljon kavereita joilla on monia asia "paremmin" kun mulla, on tasapainosta mielenlaatua,miesehdokkaita, taitoja, hyvää peffaa,ym. mutta en ole kateellinen, en vertaa, olen iloinen ja pystyn ihailemaan heidän ominaisuuksiaan. . Mutta tätä kyseistä ihmistä kohtaan en tunne ihailua, tunnen kateutta ja vihaan sitä tunnetta. Mä en perusluonteeltani edes ole kateellinen ihminen, mikä tekee tästä vielä typerämpää ja oudompaa.
Joskus toivon että se tekin jotain väärää jotta voisin lopettaa ystävyyden siksi. En halua kertoa asiasta hänelle koska en halua hänelle tätä kokemusta.
Toisaalta hänessä on myös monia ominaisuuksia joita en arvosta.
Onko kenelläkään vastaavaa?
Siis mä kirjoitan siks et mä haluaisin et joku antas mulle ohjeita siitä miten päästä tän asian yli, musta tuntuu et se joskus suorastaa estää mua elämästä. ja kyllä olen kuullut että toisen hyvä ei ole itseltä pois, mutta tässä ei kysymys siitä. Mä haluisin vaan jotain ajatuksi mihin tarttua kun kateuspuuska iskee ja hyvässä lykyssä johtaa ajatukseni siihen pisteeseen että en pysty enää nauttii olostani ja tavallaa "ilta on pilalla".

Vastaukset 8
Vanhimmat
On ihan normaalia ja tervettä heittää sosiaalisesta kentästä yli laidan kaikki sellainen epäterve aines, joka saa sinut tuntemaan olon huonoksi tai vie energiaa. Toi poikaystävän pokaaminen musta jo yksin riittää syyksi näyttää "ystävälle" ovea.
Sitten sun pitäis tehdä jotain tolle heikolle itsetunnolle, onko sun vanhemmat jotain alkoholistinarsisteja vai mistä moinen asenne?
Onko kysymys meikäläisen huonosta itsesuojeluvaistosta siis? täytyy myöntää että sun kantasi asiaan oloa helpottaa. oletko sitä mieltä että valitse taistelusi tai että tämä on taistelu jossa ei voi voittaa? (siitähän siinä (taistelussa)kai on kysymys, että sitten olen sinut itseni kanssa kun olen sinut tämän frendin kanssa) hmm, niin ja mitä vielä piti sanoo. Niin se ei ollut poikaystävä, se oli poika jonka kanssa hengailin, mut periaatteessa toi tietty on sama. mut siitä on monta vuotta, sen kerroin lähinnä siksi että se laukas tän tilanteen joka nyt päässäni vallalla on.
miten mä sen jättäisin? pitääkö vaihtaa kaupunkia?
Siitähän vois tulla vähän niinkuin pahanhajuista pierua ilmaan ja siihen voi suhtautua suunnilleen samalla tavalla.
Jätä se ihminen taaksesi tavalla tai toisella, ellet sitten ole kykenevä käsittelemään kateuttasi. Eli tunnistamaan sitä ja miettimään, mitä itse voisit sen avulla itsessäsi parantaa.
Kai se kuitenkin vaatisi sen, että pystyisit kääntämään kateutesi osittaiseksi ihailuksi, mikä on ehkä tilanteessasi mahdotonta.
En usko, että tuollainen ihmissuhde pystyy tarjoamaan kummallekaan osapuolelle koskaan mitään. Olen sivusta nähnyt, miten tuollainen kateus "ystävyys"suhteessa kuitenkin lopulta kääntyy kestovittuiluksi ja kestokatkeruudeksi toista kohtaan, mitä se toinen osapuoli ei pysty koskaan, millään eikä ikinä käytöksenä hyväksymään. Vittuilija tietysti hyväksyy sen, koska 'ne on mun tunteita ja mulla on oikeus' jne. Seuraa riitoja tai vielä pahempia asioita, jos toinen ei haluakaan riidellä vaan nielee pahan olon tai joutuu käsittelemään tunteensa ypöyksin.
Ehkä olette niin erilaisia ihmisiä, ettei teitä ole tarkoitettu ystäviksi.
Täällä nyt sataa näitä "jätä se" -neuvoja, mitä en nyt ihan heti lähtisi ajamaan, vaikka itse tein juuri niin.
Jätin liki 10 vuotta kestävän ystävyyssuhteen vähän samankaltaisen tilanteen takia ja nyt joskus vanhempana tulee mieleen, että olisinko voinut pitää kiinni ystävyydestämme. Toisaalta tiedän itsekin sen, että silloin tilanne tuntui täysin mahdottomalta. Kaverini ei kylläkään tehnyt ihan noin törkeästi, että olisi keskustelematta asiasta vienyt mun ihastuksen kohteen. Meidän suhde vaan perustui siihen, että hänen kanssaan oli aina oltava samaa mieltä tai hän sai silmittömän raivokohtauksen (iltatähti nääs). Baarissa hän taas jyräsi oman olemukseni täysin tuolla ylvään koppavalla, "katsokaa kuka saapuu" -asenteella.
Viimeinen silaus sille, etten enään ollut samalla pinnallisella aaltopituudella hänen kanssaan oli se kun kaverini alkoi seurustelemaan ja mainitsi kundista "mut se on kyl aika ruma"! Ja nyt puhutaan jo aikuisesta naisesta (26 -vuotias), jolta tuollainen repla on jo aika kornia.
No minä aloin välttelemään tuota "ystävääni" enkä enään ottanut yhteyksiä. Onneksi hän oli helppo jätettävä kun ymmärsi asian kuitenkin aika nopeasti, eikä jäänyt roikkumaan. Mutta tekaistuja menoja joutui kyllä aluksi keksimään. Törmäsin häneen muutaman vuoden näkymättömyyden jälkeen ja hämilläni vaihdoin numeroita ja lupasin soitella. Kumpikaan ei ottanut yhteyttä, jotta se siitä jossittelusta haluaisinkohan olla kuitenkin vielä ystäviä.
Tuon kaverisuhteen loputtua aloin vasta kukoistamaan ihmisenä. Voi sanoa, että löysin itseni ja kasvoin aika voimakastahtoiseksi naiseksi, joka ei todellakaan ole enään mieliksi samaa mieltä kenenkään kanssa. Hyvän opetuksen sain tuosta menneestä kaverisuhteesta hoivatessani nykyistä kaveri-suhdetta ihmiseen, joka on kuin minä silloin joskus. Yritän tsempata häntä sanomaan vastaan ja olemaan rohkeasti oma itsensä. Välillä tuntuu, että joudun pitämään hänen kansaan omaa persoonaani hiukan vakan alla, etten jyräisi toista niinkuin oli itselleni käynyt.
Jos oikeasti tuntuu, ettet saa millään itsetunnon kohottamisen mantroilla muutettua suhdettasi ystävääsi, päästä irti. Uusia ystäviä tulee kuitenkin jokaisella vähänkin aktiiviselle ihmiselle koko ajan lisää.
****Ensimmäisessä vastauksessa oli hyvä huomio siitä, että ystävä voi viedä energiaa ja huonojen ystävien kanssa sen vasta tunteekin.
Minullekin on jollakin tapaa tuttu tunne, että jonkin ihmissuhdeasian vatvominen mielessä vie liikaa energiaa. Hyvä alku on ollut se, että kirjoitit tunteistasi tänne, koetko että jo se olisi yhtään keventänyt oloasi? Ystävän "jättäminen" ei olekaan mikään helppo asia, koska sitä ei voi tehdä tyyliin "ollaan silti vielä ystäviä" :) Jos kuitenkin koet, että kerrasta poikki voisi onnistua, niin on sekin parempi kuin nakertava ystävyys.
Toinen vaihtoehto voisi olla, että ottaisit jonkin illan teemaksi sen, että päätät puhua suusi puhtaaksi. Luo mahdollisimman rento ja luottamuksellinen ilmapiiri ja muista käyttä minä--ilmaisuja ("minusta tuntui", "minä ajattelin")syyttelyn sijaan. Totuushan kuitenkin on, että ystäväsi ei varmasti iskenyt poikaa sinua kiusatakseen vaan koska kyseessä oli ehkä tavallista vastustamattomampi tapaus... Kerrot siis suoraan, että tämä asia on vaivannut sinua ja sillä on vaikutusta myös tähän päivään ja pelkäät että jotakin vastaavaa tapahtuu uudestaan.
Sitten voitkin kuunnella mitä mieltä ystäväsi on asiasta. Hän voi suhtautua ymmärtäväisesti ja ymmärtää ehkä vasta ensimmäistä kertaa, mikä vaikutus hänen kaukaisella teollaan on ystävyyteenne. Jos hän suuttuu tai kieltäytyy ymmärtämästä sinun tunteitasi, niin ehkä ystävyytenne ei tule jatkossakaan olemaan luottamuksen arvoinen.
Aurinkoista kevättä, toivottavasti saat vanhat taakat harteiltasi!
Minulla on muutaman vuotta vanhempi tyttökaveri, joka on minulle kateellinen kaikesta. Hän aloitti jokapäiväisen 10 krt pvssä soittelun, asioideni urkkimisen ja vainoamisen. Päin naamaa hän kutsui minua aina parhaaksi ystäväksi ja kertoi rakastavansa minua.Autoin, kuuntelin, tuin ja annoin lähes kaiken ylimääräisen aikani hänelle.Hän ei antanut lopulta tilaa edes hengittää ja jouduin tekemään välillä katoamistemppuja.Niiden seurauksena hän ilmestyi ovenitaakse tai soitteli vanhemmilleni.Lopulta tilanne meni sellaiseksi että hän kopioi elämäntapani, kiinostuksenkohteeni ja tyylini.Alkoi roikkua minussa kokoajan.Hän alkoi jättää lastaan minulle hoitoon eikä hakenut tätä sovittuna ajankohtana yms.Yhtenä tällaisena hetkenä todella huolestuin ja suutuin hänen käytöksestään.Siitä seurasi armoton raivari, mitä muka väärää olen hänelle tehnyt ja miten olen epäluotettava ja paha ihminen.Olin epäillyt jo kauan että tämä ei ole aivan normaalia ystävyyttää ja nyt kaikki tuli selväksi.Puhuin suuni puhtaaksi ja katosin.Hän ei kuitenkaan antanut minun tehdä sitä ja pommitus ja urkkiminen meni aivan mahdottomaksi."Katoamiseni" seurauksena sain häneltä puhelun jossa hän kertoi itkien kateudestaan.Kaikki oli alkanut siitä että hänen miehensä oli kehunut minua hyvännäköiseksi.Todella säälin häntä, annoin anteeksi.En kuitenkaan uskalla koskaan enää päästää tuota naista liian lähelle koska pelkään että hän tukahduttaa minut taas.Enkä usko että voin antaa anteeksi että hän on puhunut minusta perättömiä asioita vuosia, jonka kuulin vasta nyt.Tästä kaikesta on vain 2kk ja pakko myöntää että välillä ikävöin häntä.Sain juuri rakastan sinua kortin postista..En aio luopua ystävästäni, aion puhua ja tukea häntä kun vihan aika on jo ohi.Koska tiedostan itsessäni piirteitä että välillä jätän toisia varjoon ja haluan olla kaiken keskipisteenä..Joten ehkä olen ruokkinut toisen huonoa itsetuntoa omalla käytökselläni?!Puhu suoraan, yrittäkää korjata tilanne, mikäli ystävyyteen mahtuu hyviäkin hetkiä..Kehitä itseäsi, etsi itsetuntosi jostain, niin sitten ehkä toisten kanssa eläminen helpottuu!
Rakkautta ja valoa kaikille!