Mä oon tekemäs mun työharjottelua 2000km päässä rakkaastani ja mulla on kauhee ikävä häntä. Mä oon ollu täällä jo reilun kuukauden ja vajaan kahden kuukauden päästä meen käymään kotona, et ei oo kauheen paha. Me pidetään yhteyttä päivittäin teksiviestein, mä soitan kerran viikossa ja sit lähetellään ihan oikeita kirjeitä. Meillä menee hyvin; ei mitään suuria ongelmia. Meillä oli kaukosuhde jo ennen ku lähin ulkomaille, nähtiin kuitenkin lähes joka viikonloppu. Sekin oli mulle aika rankkaa, koska mä tarvin paljon läheisyyttä.
Nyt sit täs läheisyyden kaipuussani oon menny ihastumaan mun työkaveriin. Se on hauska ja flirttaileva ja - seurustelee. Eikä tästä ihastumisesta ees kehkeydy mitään, koska mä en vois loukata rakstani. Eikä mun luonteeseen kuulu muutenkaan sekaantua varattuihin. Sitä paitsi mitä ihastuminen on rakastamisen rinnalla. Mun kultani on myös tietonen mun ihastumisesta ja otti sen tosi rauhallisesti. Sano vaan, et ei mikään ihme. Mä oon kuitenkin vähän huolissani, koska musta tuntuu, etten enää jaksa kauaa ilman läheisyyttä ja hellyyttä.
Mä viihdyn täällä hyvin ja mulla on mukavia kavereita. Mut silti toivon välillä, et mun poikaystäväni olis sanonu, et älä lähe. Mä oisin jääny kotiin, jos hän ois sanonu, et ei halua mun lähtevän. Totuus on kuitenkin, et mä arvostan aarrettani enämmän sen takia, et hän kannusti mua lähtemään. Sano suoraan, et mun taikia et kotio jää. Mulla on kuitenkin helpompi osa, ku en oo se, joka jäi kotiin oottamaan. (Enkä mä ois ollukaan yhtä kannustava, jos tilanne ois ollu toisn päin. Ikävä myöntää.) Mut mun poikaystävä onkin luonteeltaan realisti. Hän ajattelee lähes kaiken järjellä ja toimii sen mukaan. Mä taas reagoin kaikkeen ensin päätäpahkaa tunteella ja sit sen jälkeen ehkä järjellä.
Tän mun ulkomaanreissuni aikana alkaa kultani intti ja sit miellä on pitkävälimatka ja intin säännöt mutkistamassa asioita. Onneks ei kuitenkinaan paria kuukautta kauemmin. Mut kyl täs on huomannu, kuinka tärkee toinen on ja kuinka paljon haluan olla hänen kanssaan. Ja jos me todella täst selvitään, meidän suhde on aika hyvällä pohjalla.
...huh, kylläpä helpotti!
Nyt sit täs läheisyyden kaipuussani oon menny ihastumaan mun työkaveriin. Se on hauska ja flirttaileva ja - seurustelee. Eikä tästä ihastumisesta ees kehkeydy mitään, koska mä en vois loukata rakstani. Eikä mun luonteeseen kuulu muutenkaan sekaantua varattuihin. Sitä paitsi mitä ihastuminen on rakastamisen rinnalla. Mun kultani on myös tietonen mun ihastumisesta ja otti sen tosi rauhallisesti. Sano vaan, et ei mikään ihme. Mä oon kuitenkin vähän huolissani, koska musta tuntuu, etten enää jaksa kauaa ilman läheisyyttä ja hellyyttä.
Mä viihdyn täällä hyvin ja mulla on mukavia kavereita. Mut silti toivon välillä, et mun poikaystäväni olis sanonu, et älä lähe. Mä oisin jääny kotiin, jos hän ois sanonu, et ei halua mun lähtevän. Totuus on kuitenkin, et mä arvostan aarrettani enämmän sen takia, et hän kannusti mua lähtemään. Sano suoraan, et mun taikia et kotio jää. Mulla on kuitenkin helpompi osa, ku en oo se, joka jäi kotiin oottamaan. (Enkä mä ois ollukaan yhtä kannustava, jos tilanne ois ollu toisn päin. Ikävä myöntää.) Mut mun poikaystävä onkin luonteeltaan realisti. Hän ajattelee lähes kaiken järjellä ja toimii sen mukaan. Mä taas reagoin kaikkeen ensin päätäpahkaa tunteella ja sit sen jälkeen ehkä järjellä.
Tän mun ulkomaanreissuni aikana alkaa kultani intti ja sit miellä on pitkävälimatka ja intin säännöt mutkistamassa asioita. Onneks ei kuitenkinaan paria kuukautta kauemmin. Mut kyl täs on huomannu, kuinka tärkee toinen on ja kuinka paljon haluan olla hänen kanssaan. Ja jos me todella täst selvitään, meidän suhde on aika hyvällä pohjalla.
...huh, kylläpä helpotti!
Vastaukset 2
Vanhimmat
No hyvä että asiat on kuitenkin melko hyvällä mallilla. Tuo intti on kyllä kurja juttu, mutta jos hän pääsee/joutuu puolen vuoden mieheksi, niin se on sitten äkkiä ohite. Ja pääseehän sieltä lähes joka viikonloppu lomille (itse kävin intin viime vuonna, olin puoli vuotta ja taisin vain 3 viikonloppua joutua viettämään siellä).
Varoituksen sana: joudut kuuntelemaan inttijuttuja, paljon. Ja niitä kannattaa kuunnella, ihmiset tykkäävät kertoa elämästään, ja jos elämästään viettää ma-pe 24h/vrk intissä, niin mistäs muusta sitä sitten puhuisi... ei se intti muuten oikeastaan niin paha ole, jos kerta valmiiksi jo elätte kaukosuhteessa.
Ja ihastumisia tulee ja menee, minulla ainakin. Sitä se kaukosuhde teettää, onneksi pystytte puhumaan siitä.
Niin ja sitten eräs vinkki, mikä helpottaa oloa:
Riippuen tietenkin iästänne ja suhteen pituudesta, mutta yhteenmuuttamista kannattaa jo miettiä. Jos et vielä poikaystävällesi siitä uskalla sanoa, niin ainakin omassa päässä sitä voi suunnitella... sitä on mukava miettiä joskus yksinäisinä hetkinä.
Kuulostaa kyllä siltä että yrität vakuutella itseäsi siitä miksi et saisi syvemmin ihastua työkaveriisi.
Kannattaa muistaa että vaikka ihastuminen onkin aivan eri tasolla kuin rakastaminen, se saattaa kuitenkin vaikuttaa hyvinkin radikaalisti poikaystäväsi ja sinun suhteeseesi. Tuskin sinustakaan olisi mukava kuulla kuinka suomessa poikaystäväsi on ihastunut toiseen tyttöön?!
Sanot ettet tiedä kuinka kauan jaksat ilman hellyyttä. Sen työkaverinko sitä toivot sinulle antavan? Ei kannata unohtaa ajatella myös järjellä, voit joutua todella ikävään välikäteen jos miehen nykyinen tyttöystävä saakin tietää mitä peliä pelaat hänen poikaystävänsä kanssa.
Ja entäs sitten kun olet jo lopettanut suhteesi nykyiseesi ja työkaverisi ei haluakkaan sinusta sen enempää kuin esim. yhden illan jutun? Ei ole hääviä jäädä täysin yksin.
Kannatta miettiä tarkoin!