Olo alkaa olla väsynyt, kuinka paljon pitää sietää ja mitä? Tavallaan arkinen elo sujuu omaa rauhallista rataansa, mutta sitten yht'äkkiä tulee raivokohtaus, huorittelua ja tavarat lentävät. Syytä on aina yhtä vaikea arvata, siksi oma käytös on muuttunut jo valmiiksi sovittelevaksi. Ennen olin mielestäni rohkeampi ja osasin puolustaa itseäni ja mielipiteitäni! Eilen oli sitten ensimmäinen kerta kun ns. käytiin käsiksi. Ei nyrkkejä , vain tönäisy niin että kaaduin. Johtui kuulemma huolestumisesta. Tulee väkisin mieleen, että mitä tapahtuu, kun toinen hätääntyy oikein kunnolla? :/ Kaikki riidat, olivat ne sitten kuinka pahoja tahansa, ovat ohi kun toinen niin päättää, sen jälkeen on turha asiaan palata tai sota on valmis. Miten itsenäisestä, kolmekymppisestä naisesta on tullut tälläinen nynny? Olisi kiva kuulla jos joku on vastaavassa tilanteessa?
Missä kulkee
raja?
121817
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuvailemasi perusteella olet tekemisissä persoonallisuushäiriöisen kanssa.Lukaseppa asiasta,niin tiedät enemmän.Vielä pahempaa on tulossa,jos jäät odotteleen.
just tollasen samanlaisen tyypin kanssa. Mä olen myös kolmekymppinen ja olen menettänyt uskon elämään ja moneen muuhunkin asiaan.
Naiseni ei ymmärrä, että tuollaisen kanssa ei tehdä lapsia. Sain siitä selkääni, olis kuulemma pitänyt antaa ettei hänen olisi tarvinnut edes pyytää. Koska hän joutui pyytämään enkä suostunut lapseen hän sai oikeuden lyödä minua. Veti leipäveitsellä vielä rintaan, mutta onneksi ei jäänyt pahempaa jälkeä, osui solisluuhun. Sattui kylläkin.
Olin yötä turvakodissa.
Meillä oli myös kova riita eilen. Taas. Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Eli siis välillä menee hyvin(mutta vain vähän aikaa) ja sitten menee todella huonosti ja pitkään...
Eilen sain taas kuulla että olen kaikkeamahdollista hirveää ja pöytäkin lensi päin näköö!! Eikä ole ensmmäinen kerta. Sanoin (olen jo monesti) että tahdon erota mutta syy on sitten minussa tietty. Eroaminen ei käy miehelleni...En siis uskalla lähteä viemään tätä juttua eteenpäin...sori tää sekava teksti mutta olen ihan sekaisin kun en tiedä mitä voin tehdä ettei taas tule turpaan. Pelkään ja olen kokoajan varpaillani omassa kotona...tää on kauheaa...
Sama juttu, hyviäkin kausia on, mutta niistä ei enää osaa nauttia kun tietää mitä on taas tulossa. Ja erosta en uskalla edes puhua, sen olisi tapahduttava niin , että ottaisin kimpsut ja kampsut ja lähtisin saman tien. En jaksaisi sitä raivoa ja syyttelyä. Toinen osapuoli kyllä halutessaan uhkailee heittävänsä minut pihalle yhteisestä asunnosta... Kaiken tämän sotkun keskellä kuitenkin välillä jopa miettii, että jospa sitä on itse kehitellyt nämä ongelmat pienessä päässään. Eilen sentään kehtasin kertoa näistä asioista parhaalle ystävättärelle, mutta tuntui ettei hän ottanut ihan tosissaan. Vaikea se varmaan onkin kuvitella, miten ulospäin leppoisa ihminen voi muuttua niin loukkaavaksi neljän seinän sisällä. Mistä sitä saisi sisua ja selkärankaa olla antamatta anteeksi seuraavalla kerralla?
Kullakin on rajansa, toivottavasti. Jollekkin riittää huono ilmapiiri kun joku odottaa vammoja. Omasta puolesta haluan sanoa ettei kannata katsoa liian kauaa ahdistavaa suhdetta sillä todellisuustaju hämärtyy. Alat nimittäin selitellä tilanteita ja jopa ottaa syitä itsellesi ja lopulta muutut harmaaksi, väsyneeksi.
Pelko ja myötäily tosiaan vievät voimia ja saatat huomata pian, ettet jaksa tavata kavereita (varsinkin jos he eivät ota vakavasti ongelmiasi), pitää kotia tai itseäsi kuosissa, harrastaa tai tehdä juuri mitään. Kaikki energia menee jännittämiseen ja häpeilyyn ja omien asioiden veivaamiseen. Kohta sinut jätetään rauhaan, kun et osallistu enää mihinkään ja muutenkin olet mennyt vähän kummalliseksi viime aikoina. Kehä on valmis. Ystäväni pelastu tällaisesta kehästä, tosin vasta kun oli näkyvä selvä vamma. Ja vielä sittenkin hän (oikeasti maailman kiltein vaikka naiivi olento) mietti mitä olisi voinut tehdä toisin. Mieti nyt tarkasti missä menee Sinun rajasi.
omistan tämän asunnon jossa asutaan nyt ja vaimo ei halua muuttaa pois. Se vain painostaa lapsia tekemään ja sano että siittää lapsen jonkun muun kanssa, ja se menee mun nimiin.
Jos se kämppä on vaan sun nimillä niin sulla on helppo tilanne. Mä omistan puolet talosta ja olin se alistettu osapuoli. Kestin riehumista vuosia, mutta muutin vaatekassin kans pois jättäen nimeni velkapapereihin ja omaisuuteni exälle. Nyt toivon vaan kädet ristissä, että se hoitaa lainanlyhennykset, ku en uskalla soittaa pankkiinkaa..
No mutta toivottavasti uskallat vihdoin tehdä ison ratkaisun elämässäsi ja etsit uuden kodin ja pistät entisen myyntiin ja vaimo joutuu lähtee ominjaloin mäkeen. Kyllä ne asianajajat vie paperit perille samalla ku lähestymiskiellonkin.
Ei tuu helppoo olemaan persaukisena ja yksinäisenä, joten aloitappa heti tukiverkon etsiminen vanhoista kavereista ja sukulasista. Onpahan sitte edes sielunruokaa tosipaikan tullen.
kun koskee epäystävällisesti. Koskemattomuus on tärkeä perusoikeus ja sitä ei saa rikkoa missään tilanteessa.
Tämän kun rikkoo niin paluuta ei ole rentoon yhdessäoloon.
Olen tuota koskemattomuutta mietiskellyt paljonkin, joka mahdollisella tavalla millä sen voi ymmärtää. Koskemattomuutta ei ollut se, että minusta tuli miehen omaisuutta, niin ylä- kuin alamäissäkin. Silloin kun se oli rakastavaa omistamista, ei osannut ajatella, että siinä olisi mitään pahaa. Mutta sen hyväksymällä kai sitten tavallaan annoin luvan ahdistavampaankin omistamiseen.
Yritin vetää rajat siihen mikä minusta tuntui hyvältä. Yritin uskotella vuoroin itselleni ja vuoroin miehelle, että minulla on oikeus päättää omista teoistani, tekemättä jättämisistäni ja siitä mitä minulle tehdään ja ei missään nimessä tehdä.
Yritin pitää kiinni periaatteista, koskemattomuudesta, ns. nollalinjasta. Esim. että väkivaltaa on jo sillä uhkaaminen sekä se, että minua (sanallisesti) estetään lähtemästä uhkaavasta tilanteesta. Rajat kun vain menevät eri kohdissa väkivallantekijällä ja siitä kärsivällä. Sain usein kuulla, että ylireagoin ja dramatisoin, kun tuollaisia mietiskelin. Pidä siinä sitten oikeuksistasi kiinni... Valtaan alistuminen, omien oikeuksien ja periaatteiden menettäminen riittää musertamaan jo ennen kuin nyrkki edes heilahtaa.
Kun sain itseni kasattua ja pääsin irti tuosta suhteesta, ne omat oikeudet ja oma vapaus ovat taas löytyneet. Toisaalta voisin sanoa löytäneeni taas itseni tai muotoilleeni itseni uudelleen kaiken sen ryöpytyksen jälkeen. Välillä tuntuu, että tämän vapaudentunteen kanssa liihottelen vähän turhankin korkealla: kuin pahainen murkkuikäinen, jonka asenne on se, että voi tehdä mitä huvittaa...
Minusta ei tullut miestenvihaajaa, mutta ajatus uudesta suhteesta tuntuu aika kaukaiselta. Samoja olen miettinyt (vaikkakaan en kokenut) kuin joku, joka tuolla kirjoitteli säikkyvänsä äkkinäisiä liikkeitä. Todennäköiseltä tuntuu, että minusta tulee joskus samanlainen ja joudun sanomaan, että pidä kädet taskussa...
Mutta liittyy se kammo ja outous myös kosketukseen ja läheisyyteen. Miten voin antaa kenellekään luvan koskettaa, jos se joillekin tarkoittaa, että on lupa koskettaa myös nyrkillä? Miten voin jakaa elämäni kenenkään kanssa, jos se joillekin tarkoittaa sitä, että saa elämäni haltuunsa? Miten voin päästää ketään lähelle, jos se joillekin tarkoittaa, että läheisyyteen on siitä lähtien aina oikeus, halusin sitä tai en?
Yleensä sitä jaksaa iloita siitä, että ihmiset ovat erilaisia. Rajojen vetämisen suhteen homma meneekin sitten aika monimutkaiseksi... Nyt on kuitenkin koettu se, miten omista oikeuksista luopuminen hajottaa. Tästä eteenpäin, miten teiniltä se sitten kuulostaakin, yritän vetää rajat tasan siihen mihin itse haluan, murista ja näyttää hampaita sille, joka rajojani yrittää siirtää tai söhliä. Mottona "oma napa tärkein napa" ;)
Kuullostaa tutulle toi sun kuvaama elämä.. Konkarina voin sanoa ikävä kyllä, että raja meni jo.
Saanko arvata, että ihan ekoja kertoja ukkos sai raivokohtauksia kännissä ja nyt niitä tulee kuin salamoita ihan millon vaan ilman syytä.. Hän ei pidä sun sukulaisista tai ystävistä.. Halveksii sun arvoja ja elämänkatsomusta.. Nauraa sun haaveille ja pilkkaa sun mielipiteitä. Riitatilanteista hän ei yrityksistäsi huolimatta päästä sinua pois ennenkuin on saanut riehua tarpeeksi. Sitte ku uskallat mainita, että pitäisköhän tosta ongelmasta käydä puhumassa jossai, niin toinen kilahtaa ihan täysin, että hulluksko alat haukkuu.
Sun puolustusmekanismi on antaa periks (eka pikkujutuissa ja nyt sitte jo toinen päättää kaikesta) ja pysyä matalana, ettet vaan ärsytä toista (jopa pukeudut vaatimattomasti!). Helpompi vaan myötäillä ja olla samaa mieltä, ku puolustella omia mielipiteitään, ihan sama ku vaan pysytään rauhallisina.
Mun tilanne pääs niin pitkälle, että aloin saamaan paniikkkikohtauksia jo pelkästä huudosta. Just nyt muistan tunteen, kun toivoin naulapyssy ohimolla, että antas mennä jo..
Annoin jopa ns. vapaaehtoisesti palkkani mennä yhteiselle tilille ja exän hoitaa raha-asiat, koska mulla ei edes ollu käyttäjätunnuksia omalle tililleni! Lopetin yhteydenpidon lähestulkoon kokonaan perheeseeni ja ystäviini, koska ex ei halunnut jakaa huomiotani. Exällä oli mielestään oikeus lukea mun tekstarit sun muut ja seurata mun puhelutietoja. Kestin tota yht. 8 vuotta. Erottuamme meno jatkui vielä mahdottomampana ja sain uhkailuja jatkuvasti. Mulla menikin 2,5 vuotta ennen kuin pääsin eroon ukosta muuttamalla toiselle puolelle suomee. Pakko vaan myöntää itselle epäonnistuminen parinvalinnassa, että semmonen unelmien prinssi..
Siispä.. Ala rakentaa itsellesi turvaverkkoa ajoissa! Ois hyvä olla semmonen paikka mihin paeta ja ihminen turvana jolle kertoa, ku tilanne tulee päälle. Nythän mun on tosin jo helppo sanoo, että älä jää enää odottaa mitä tapahtuu, mutta toisaalta tiedän tasantarkkaan, ettei tilanne oo oikeesti niin mustavalkoinen koskaan ellet ole valmis muuttumaan.
p.s oon ollu takasin elämässä jo kohta vuoden :)
Tämä mitä äsken luin oli kuin minun elämästä. Olen naimisissa ensimmäistä vuotta henkistä ja fyyisitä väkivaltaa harrastavan miehen kanssa ja tätä meidän suhdetta on kestänyt yhteensä n. 5vuotta. Kaikki alkoi niin ihanasti eka oltiin mielin kielin että saatiin nainen saman katon alle ja sitten alettiin ladella sääntöjä. Tupakkaa ei saa polttaa, se ja se minun sukulainen ei saa tulla meille, mun kaverit ei ole mitään muuta kuin kaksinaamaisia, puhelimen viestit on yhteisiä, jos mennään niin mennään kaksin, mitään tyttöjen tai poikien saunailtoja ei ole ym...kuulostaako tutulta? Niin ja sitten pikku hiljaa mukaan hiipi väkivalta jos ei menny herran sääntöjen mukaan ,niin toimin lattiamoppina ja naama lattiaan painettuna ym...Koko keho mustelmilla ja töissä saa selitellä millon mitä päin menneensä. No tätä on nyt jatkunut ja minäkin olen alkanut käydä hyökkääväksi, riitatilanteissa multa viedään puhelin, kotiavain , takit ja kengät, verukkeella etten pakene pois tilanteesta joka olisi minusta parempi vaihtoehto kun väkivalta. Mutta siitä minun hyökkäävästä käytöksestä kun tilanne menee niin pitkälle niin minäkin olen jo oppinut etsimään kättä pitenpää millä puolustaa ja yleensä nää päättyy siihen että hajoaa jotain arvokasta tai vaatteita revitään ym ja seuraavana päivänä etsitään uusia tilalle. Rahalla saa kyllä materiaa mutta kuka korjaa tämän rikki raastetun sydämmen ja tunteen joka on vaan vihaa toista kohtaa. Eilen asia meni jo niin pitkälle kun minä kurapellolla pyörin niin soitin poliisit ohikulkijan kännykällä jotka veivät mut kotiin ja sanoivat että hakekaa apua ei he tee mitään kun mies on selvinpäin. Niin tämä mies kun ei juo vaan tekee tätä kaikkea selvinpäin. Minä olen alkanut alkoholisoituun kun elämäni on niin tylsää yksin kotona istuessa ja kai siitä jotain lohtua haen vaikka tiedän mikä se aine loppupeleissä on. Siis siskot ja veljet elääkö kukaan näin ????