olen kärsinyt vakavasta masennuksesta vuosia. itsemurha ajatukset on mulle arkipäivää, viimeisen kk aikana tunne kuolemasta ja itsemurhasta on vakuuttanut minut, haluan pois. tiedän että täällä keskustelu foorumilla on muitakin samoinajattelevia. vai olenko väärässä? haluaisin jutella samanhenkisten kanssa, psykologillekaan ei enään jaksa puhua kun tuntuu että ei hän oikeasti ymmärrä oloani. olisi hieno" saada puhua/kirjoitella jonkun muun samoin ajattelevan kanssa ennen kuin päätän tämän kaiken. jos vain joku haluaa jutella niin laita maili osoite.
hetken tie on lyhyt.
nainennuori
61513
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
[email protected] mailaile jos haluat jutella.
Älä luovuta vielä!!
Olin samanlaisessa tilanteessa pitkään ja vielä reilu vuosi sitten itsemurha oli mielessä koko ajan, koska olin vakuuttunut siitä, että olen jo nähnyt kaiken (enkä pitänyt näkemästäni). En pystynyt odottamaan että tulevaisuudessa voisin ajatella elämästäni mitään muuta kuin mitä siihen mennessä olin ajatellut.
Mäkään en jaksanut käydä psykologilla, koska hän ei tajunnut. Tai sitten minä en vaan halunnut puhua hänelle.
Tällä hetkellä mikään elämässäni ei ole ratkaisevasti muuttunut ja olen edelleen pihalla itsestäni mutta haluan vaan elää! Pelkään tulevaisuutta ja vaikea uskoa että se toisi hyvää mutta yritän silti, mulla on niin hirveesti tekemistä vielä. Ja yritän saada mahdollisimman paljon iloa pienistä asioista kuten musiikista, hyvästä ruoasta, hienosta ilmasta, liikunnasta..
Ymmärrän ettet ehkä usko sitä kun joku muu sanoo näin sinulle mut siinä vaiheessa kun ajatukset pikku hiljaa kääntyy takas elämään ja alkaa huomaamaan asioita mitä haluaa viel tehdä ja nähdä ja kokea, pelästyy itsekin sitä et mitä jos olisi onnistunut yrityksessään... Miten siinä olisi vaan tuhonnut omat mahdollisuutensa. Koska kyl niitä mahdollisuuksia on!
Anna itselles vielä aikaa... Kukaan ei odota, että masennuksesta parantuisi kovin nopeaan ja itsekin voin sanoa, että en ole vieläkään siitä parantunut vaan mulle monet asiat ovat edelleen todella vaikeita mutta pidän itsestäni hieman enemmän kun jaksan yrittää ja pidän jopa elämästäni, vaikka pelkäänkin sitä :) Multa meni monen vuoden ajan kaikki normaalit jutut ohi mutta nyt aion ottaa niistä kaiken irti.
Voi olla, että vuoden parin päästä sä pystyisit sanomaan samoin...
Haluaisin auttaa. Laita meiliä. Olen 35-vuotias auttaja. Kasvatustieteilija-psykologia ja auttava sydämeltäni...
ajattele tarkkaan,minkä tuskan tuotat sukulaisillesi.muist sinä ajattelet tässä asiassa,vain itseäsi.onko sinulla asiat noin huonossa kunnossa.en usko,että on.haluat päästä pois,kun et jaksa kohdata kaikkia vastoinkäymisiä.on mullakin ollut vastoinkäymisiä,rukoilin jumalaa,ei hän auttanut,itkin se vähän helpotti,mutta jostain aina tuli voimaa jatkaa.itsemurha on vain pakokeino,mtta nosta pääsi ylös ÄLÄKÄ anna tuollaisille ajatuksille valtaa!MUISTA!Paistaa
se aurinkokin risukasaan!
Toiset huutaa ja itkee sairaaloissa etteivät halua kuolla! Kun rintasyöpä ja keuhkosyöpä syövät heitä ja moni muu syöpä ja sairaus. He haluaisivat niin mielellään elää. He itkevät ja valittavat kaiket yöt kohtaloaan. Moni joutuu lähtemään vaikka kaikki olisi hyvin.
Toiset puhuvat itsarista kuin leivästä ollaan niin saakelin laiskoja ettei muka kestetä elämää murhataan itsejä ja puhutaan kauniita värsyjä kuolemasta. Kyllä mulla menee ympäri ajatukset. Kyllä pitäisi jo älyn raksuttaa päässä. Kuka haluaisi ikuisen pimeyden? Ei ole enään mitään kivaa ei edes mahdollisuutta muuttaa mieltään.
Kertoisitte edes mikä voi olla niin surkeeta että ei millään jaksa elää enään? Minä en käsitä. Minulla on ollut tosi vaikeeta elämässäni niin silti en haudo itsaria. Ja tiedättekö jokaisella surullisella asialla on jonkinlainen loppunsa ja taas alkaa uusi vaihe.
kysymys koska lähdetään.loppuu tuska ja suru..vapaus odottaa ja rauha..