No niin, ajattelinpa taas kirjoitella tänne näitä murheitani, jos joku edes ymmärtäisi. Olen tällainen aikuisuuden kynnyksellä oleva opiskelijapojan kloppi, minulla on syksystä asti ollut yliopistolla yksi sellainen uskollinen kaveri ylitse muiden. Viime aikoina minulla kuitenkin on mennyt vähän heikommin monessakin suhteessa, olen välillä masentunut enkä ole tyytyväinen elämääni (syitä on useita enkä niitä jaksa nyt luetella). Muita kavereita ei ole kuin ne joita yliopistolla näen ja juuri se yksi paras kaveri. Minäkin olen ollut sen paras kaveri syksystä lähtien. Nyt kuitenkin näyttäisi siltä että se on lähestulkoon unohtanut minut, tänäänkään se ei kertaakaan katsonut minuun vaikka olin sen seurassa, kysyi asioita yhdeltä toiselta kaverilta ja jutteli sille eikä oikeastaan ollut minua kuulevinaankaan. Tuli ihan tajuttoman paha mieli siitä, oliko se minun paras kaverini sitten noin kaksinaamainen ettei halua olla kanssani silloin kun minulla menee huonosti? Oikeastaan minulla on kamala syyllisyydentunto tällä hetkellä kun olen antanut niiden masentuneiden päivien vaikuttaa niin paljon omaan elämääni, ehkä kaverini ei vaan jaksa olla kanssani. En kuitenkaan ole häntä loukannut ja itse olen kaikesta huolimatta yrittänyt olla hänen tukenaan ja yrittänyt olla huomaavainen ihminen. Sitä hän ei näyttäisi arvostavan laisinkaan. En tiedä onko minulla voimia enää yrittää olla hänen ystävänsä, kannattaisiko minun antaa hänen mennä ja kokeilla palaako hän vielä luokseni? Minulla ei kuitenkaan ole vara hävittää kavereitani kun niitä muutenkaan ei ole tarpeeksi. En tiedä mistä tässä kiikastaa. On vaan niin paha olo, tuntuu että jos ei ole ketään jolle itse merkitsee mitään, elämältä menee pohja kokonaan. En kuitenkaan voi lopettaa tätä koska minulla on rakastavat vanhemmat joille en sitä kärsimystä halua tuottaa...
petollista
ex-ystäväkö?
12733
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ihan ensimmäiseksi mulle tuli mieleen, että ystäväsi on väsynyt sinuun. Älä ymmärrä väärin, olet varmasti ihana tyyppi, mutta masennus on todella hankala asia masentuneen läheisille.
Oma poikaystäväni sairastaa depressiota, ja välillä tuntuu, että en jaksa, en KESTÄ sitä epätoivoa. Kuitenkin hän on ihana ihminen ja rakastan häntä, enkä halua erota. Välillä, etenkin masennuksen ollessa syvimmillään, oli todella raskasta.
Älä tunne syyllisyyttä siitä, että kaverisi ei ehkä jaksa seuraasi. Se ei ole sinun syysi, se on sairauden syy. Olethan hakenut apua opiskelijaterveyden huollosta? Jos et, tee se pikimmiten. Poikaystävääni auttoi masennuslääkitys todella paljon, vaikka molemmat olemmekin lääkekielteisiä. Pahimman yli päästiin ja nyt hän on ollut jo vuoden ilman lääketta! Se ei siis tarkoita, että lääkettä täytyy syödä loppuelämä, vaan ehkä vain pahimman vaiheen yli.
Kokeile jutella ystäväsi kanssa asiasta. Kerro rehellisesti tuntemuksistasi. Se on varmasti paras tapa selvittää asiaa. Hän ei pysty lukemaan ajatuksia, joten todennäköisesti hän ei tiedä tarkkaan, miltä sinusta tuntuu. Tsemppiä, ja kirjoitathan kuulumisia:)
Katri32
Kiitos että ymmärsit mitä ajoin takaa. Hienoa että joku edes tajuaa.
Tiedän tuon masennukseni kyllä, ja tällä hetkellä juuri on lääkitys menossa. Ongelma meneekin niin päin että nyt olen lopettelemassa lääkitystä lääkärin ohjeiden mukaan ja masentuneita päiviä on sitten silloin tällöin. En tiedä johtuuko se juuri siitä annostuksen muuttumisesta että masentuneisuuden tunteet käy taas pinnassa. Jostain olen lukenut että lopetukseen saattaa liittyä masentuneisuutta ja että se on ohimenevää (ei siltä tunnu, kaksi viikkoa jo mennyt) mutta en haluaisi antaa sen masennuksen tehdä hallaa ystävyyssuhteille. Minulla kun sattuu vielä olemaan yksi opiskelutoveri joka piruilee jatkuvasti enkä jaksa sitä ja se on juuri tämän parhaan ystäväni kaveri. Paras ystäväni ei ole huomannut tuota alituista piruilua mutta minua se raastaa, ja raastaa myöskin se että he ovat hyvissä väleissä keskenään ja joudun olemaan molempien kanssa jos haluan olla sen parhaan kaverin kanssa. Jonkinlainen umpikuja tämä ehkä on, minun pitäisi sanoa ehkä suoraan sille pirulliselle tyypille että olen saanut kuulla sitä kettuilua viimeiset kymmenen vuotta enkä enää jaksa.
Se ystäväni tänään kuitenkin huomasi minussa jotain ja vihjaisikin asiasta. Sanoi etten taida enää nykyisin olla enää kiinnostunut mistään. On varmasti huomannut että olen hieman välinpitämätön ja alakuloinenkin toisinaan. En alkanut kuitenkaan mitään kertomaan masennuksestani sille, ehkä minun olisi parempi mainita tästä jossain vaiheessa kun olemme kahden. Ei ainakaan ihmettelisi sitten mikä minun on. En tiedä. Toisaalta kun olen alkanut epäillä jo olenko kenenkään ystävä ja miettinyt onko sen arvoista yrittää pelastaa tätä kaverisuhdetta jos se ei jaksa minua. Tämä miettiminen on todella uuvuttavaa minulle, nyt olen istunut kaksi tuntia tässä sohvalla ihan paikoillani, tietokone edessäni vailla mitään tunteita oikeastaan. Toivon että tämä olisi vain väliaikaista ja että liittyisi tosiaan siihen että lääkitystä ollaan lopettamassa, mutta en tiedä...
Piti vielä muistuttaa tuosta lääkkeen lopetuksesta. Eli tarkkaile olotilaasi, ja jos olo pahenee merkittävästi, ei ehkä ole vielä oikea aika lopettaa lääkkeen käyttöä...? Lääkärisi tietää varmasti paremmin. Lopetteluvaiheessa olo voi kyllä vaihdella paljonkin (ainakin poikakaverillani niin tapahtui), ja edelleenkin vaikka ei lääkettä enää syökään, on pahoja ja parempia päiviä.
Kokeile vaikka lähteä käymään ulkona kävelemässä ja "tuulettamassa" päätä. Jos vain mietit asioia yksin kotona, ne alkavat pian kiertää kehää, ja ahdistus vain pahenee. Mistä tuo toinen opiskelukaverisi piruilee sinulle?
On varmasti parempi, jos pystyt kertomaan kaverillesi kahden kesken tunteistasi. Eihän sinun ole pakko ihan kaikkea vuodattaa, kunhan vähän vain raotat ajatuksiasi. Itsestäni tuntuisi aika oudolta kertoa ihan kaikki ajatukset ihmiselle, jonka olen tuntenut vain vähän aikaa.
Mielestäni sinun tehtäväsi ei ole "pelastaa" kaverisuhdetta. Sinun täytyy vain tehdä selväksi, että haluat olla tekemisissä kaverisi kanssa jatkossakin. Mikäli hän ei siihen tartu millään tavoin, kaverisi ei ole sinun arvoisesti, valitettavasti.
edellisen kirjoitti siis Katri32 :)
Kiitos vastauksestasi, jälleen kerran :)
Lääkäri mainitsikin juuri tuosta lopetuksesta, ettei kannata hätiköidä jos tuntuu että olo vaan pahenee kamalasti. Osuit oikeaan kyllä tuossa ettei asioita pitäisi päässään hautoa niin kamalasti, liikunta minulla onkin sellainen pakokeino sillointällöin. Tuo opiskelukaverin piruilu on minusta aika häijyä, se kuittailee alituiseen luonteestani. Voin tunnustaa että olen jollain tavalla toisia herkempi ja ajattelen asioita varmaan vähän syvällisemmin kuin sen muut tutut. Se taitaa sitten olla sille se punainen vaate... tiedän ettei sellaisesta kannattaisi välittää, eihän se oikeastaan minu ongelmani ole mutta kyllä se pidemmän päälle rasittaa kun aina pitää olla sen seurassa vähän varpaillaan. Ei voi olla oma itsensä jos joku koko ajan tarkkailee valmiina tokaisemaan jotain loukkaavaa...
Niin oletko tuntenut sen kaverin vasta vajaa vuoden? Voin kokemuksesta sanoa että ekan vuoden opiskelijat eivät vielä tunne toisiaan kovin hyvin lopulta, vaikka hyviä ystäviä oltaisiinkin.
Se menee ihan ryhmäpsykologian mukaan pääpiirteissään niin että 1.vuosi: tutustutaan, jakaudutaan kaveri/ei kaveri suhteisiin tai paras kaveri ja vähemmän kaveri suhteisiin 2.vuosi: Ryhmän sisäisiä riitoja, kaverisuhteet muuttuu 3. vuosi: aikuistuminen, ammatillinen sopusointu.
On tosi hyvä jos olet löytänyt yhden paremman kaverin sieltä joukosta. Mikään ei kuitenkaan pysy muuttumattomana vaan elämä jatkuu ja tilanteet muuttuu. Katsele ympärillesi, ehkä voit löytää uusia hyviä ystäviä, vaikka muualtakin kuin koulusta.
Ei kannata vaatia toisilta ihmisiltä kaveruutta, vaikka se tuntuukin ihmeelliseltä, ettei jotku vaali sitä. Olisi niin paljon mukavampaa kun olisimme kaikki vaan kavereita koko ajan. Voi olla että kaverillasi on paljon muutakin elämää kuin sinä ja koulu. Onko esim. tyttöystävää? Joka tapauksessa hän ehkä tuntee olonsa tarpeeksi turvalliseksi sinun suhteesi, ettei tarvitse enää olla "liian" hyvää kaveria. Eli tarkoitan että nyt vasta rupee paljastumaan sen henkilön todellinen luonne ja persoona. Ei kannata pelästyä silti, jos kerran hyvin olette aikaisemmin tulleet juttuun, niin varmasti sitä hyvää löytyy vielä joskus myöhemminkin. Hyvät, merkittävät ystävyyssuhteet kehittyvät ja muuttavat muotoaan vuosien mittaan. Samalla tavoin vähän niin kuin parisuhteessa. Vähitellen opitaan tuntemaan puolia joita ei haluttaisi tuntea toisesta, ja niitähän löytyy molemmin puolin.
Masennus ihan pelkkien opiskelujenkin takia on melko yleistä. Sitä ei välttämättä siinä tilanteessa ymmärrä, mutta kun on vihdoin päässyt opiskelujen makuun, niin yksi tavoite elämässä on saavutettu. Nimittäin tiettyyn kouluun pääsy ja opiskelijaelämän alku. Se ei ole mikään ihan heppoinen saavutus. Nyt olet jo opiskelijoitten joukkoon kuuluva ihan oikeasti. Kaikki mielikuvasi on korvautunut todellisuudella. Kannattaa kiittää itseään ja pitää pieni hengähdystauko, sitten jaksaa katsella jälleen uusin silmin tulevaisuuteen. :)
Hienoa, että sinulla on noin läheiset vanhemmat!
Olen tosi iloinen että tähän viestiini on jo tullut parikin todella hyvää vastausta, oikeasti se merkitsee minulle paljon. Enää ei ole niin paha olo kuin äskettäin vielä oli. Tuo asian psykologisempi lähestymistapa antoi kyllä ennestään ajateltavaa, ehkä asiat tosiaan ei ole niin yksinkertaisia kuin niiden voisi kuvitella olevan...
Juu, tuo paras kaveri minulle on jo onneksi löytynyt eikä meidän välit siis ihan huonot ole. Voi toki olla että meidän suhde sitten on vaan "arkipäiväistynyt". Aika selvästi minulla onkin mennyt noin että nyt ensimmäisenä vuonna on selvinnyt se kavereiden "paremmuusjärjestys". No sen tiedän ettei sillä minun kaverillani ole täällä opiskelupaikkakunnalla juurikaan sitä muuta elämää, entiset kaverinsa on sadan kilometrin päässä eikä hän seurustelekaan. Hän tosin harrastaa paljon kaikkea siellä kotipuolessa, ehkä hän ei tunne olevansa niin yksinäinen kuin minä jonka harrastuksetkin ovat aika suppeat...
Tämä masentuneisuus (ja lääkkeet vaikutuksineen) taitaa sitten olla se mikä tekee kaiken niin hemmetin vaikeaksi, vaikeammaksi kuin mitä asiat sitten oikeasti olisivatkaan. Tuntuu kuin menisi jotain vuoristorataa näiden ajatustensa kanssa ja jos alkaa ajattelemaan elämää niin toisinaan tuntuu kamalan tyhjältä ja joskus huomaa jotain hyviäkin asioita taas. Ja mulla opiskeluun liittyy vielä sekin että tuntee olevansa väärällä alalla tai ei ole tyytyväinen alaansa. Muut ovat jotenkin paljon kunnianhimoisempia ja saavuttavat vaikka mitä, itse tyydyn aina siihen mitä eteen tulee ja harvoin saavutan mitään todella hienoa sitten. No jaa, tuo nyt saattoi mennä vähän aiheesta ylikin. Kiitos joka tapauksessa vastauksestasi!
Niin en kyllä osaa sanoa tohon masentuneisuuteesi oikein paljoo, mutta kyllä sitä noi samat ajatukset pyörii monen opiskelijan mielessä. Se onko ala "se oikea" ym. tunne vaihtelee opiskelujen myötä. Tietenkin helpottaa, jos on sata varma että tämä on se minun elämäntehtäväni. Todellisuudessa jokainen kohtaa niitä vastoinkäymisiä ja usein oireileekin sen takia jollain tavoin. Jotkun rupee vittuileen ja tiuskiin toisille, jotkun vetäytyy itseensä, jotkun hankkii jonkun riippuvuuden johon paineensa purkaa. Täytyy myös lisätä, että jotkun voivat myös muuttua hyvin iloisiksi ja lämpimiksi ihmisiksi (ainakin ulospäin). Kaikki on mahdollista. Kannattaa hankkia itselleen sellaista tekemistä joka olisi mahdollisimman "edistävää". Toki joka asiassa on aina jotain vastoinkäymisiä, niin siinä harrasteessakin jonka hankkii saadakseen lisää elämän sisältöä.. Ei ainakaan kannata tosissaan määritellä elämä vain silloin eheäksi, kun kokee kaiken fantastiseksi. Se nimittäin hankaloittaa arkielämää todella paljon. Parasta kun vaan hyväksyy, että on normaalia kun on epävarma olo. Epävarmasta olostakin voi loppujen lopuksi innostua ( toki tähän vaaditaan jotain luovaa hulluutta).
En sitten tiedä minkälaista on, jos on todella masentunut pitkäaikaisesti. Mutta kannattaa keskittyä siihen mitä tekee sille asialle että tuntuu pahalle. Hyvä vaihtoehto voi joskus olla sekin, ettei tee asialle mitään, vaan antaa sen olla niin, ja katsoo myöhemmin asiaa uusin silmin. Ei kannata huolestua turhaan. Monille asioille ei edes voi mitään tehdäkään itse.
Itse olen joskus käyttänyt sellaista keinoa, kun on tuntunut että koulun jälkeen olen mennyt vaan nukkumaan aina, että olen laittanut kahvin tippumaan ja vaikka hyppinyt tasajalkaa, mutta en ole mennyt pitkäkseen, sillä siihenhän sitten olisin jämähtänyt. Monesti olen huomannut, että se "pakottaminen" on ollut parempi vaihtoehto, ja ei ole edes niin paljoa väsyttänytkään illalla kun aluksi ajattelin. Eli kannattaa kokeilla välillä jotain ihan uutta toimintatapaa tai suhtautumistapaa. Siinä ei paljoa voi menettää, jos muutaman kerran kokeilee.
Tietääkseni masentuneisuuteen kuuluu ainakin tuo tunne ja oletus, että muilla menee paremmin ja minä itse olen huonompi kuin muut. Sitten tulee mieleen erilaisia asioita missä olen huonompi kuin muut, tai en niin hyvä, ja missä on tehnyt virheitä ym. Näin sitä sitten todistaa itselleen asian olevan "todella" niin, että on omaa tyhmyyttään/huonommuuttaan joutunut huonoon tilanteeseen ym. Se tietenkin masentaa mielialaa entisestään. Tästä se noidankehä helposti syntyy. Näihin ajatuksiin voi kuitenkin saada apua, kuten hyvin varmaan tiedät.
Voimia sinulle ja hyvää kevättä! :)
Kiitos kun olet jaksanut lukea viestini ja vastailla! Vaikutat tosi hyvältä kuuntelijalta ja tunnut ymmärtävän tätä juttua hyvin. Voisinko vielä kysyä sinulta tästä kaverijutusta? Kerroit tuossa aiemmin että kaverisuhteet muuttuu myöhemmin ja muutenkin psykologian valossa tuota asiaa jo esitit.
Olen miettinyt monesti mistä se johtuu että kaverini yrittää löytää kaveria toisesta ihmisestä vaikka aiemmin me oltiin tosi hyvät ystävät. Tarkoittaako se sitä että meidän ystävyytemme on mennyttä jos hän ystävystyykin sen toisen kanssa ja torjuu minut kaverina? Voiko sellaista edes tapahtua näin yllättäen? Tuntuu aika pahalta kun se ystäväni minun seurassa juttelee mukavia sen uuden kaverinsa kanssa, hän ei ole varmaan huomannut että minua se loukkaa jossain määrin. Ikäänkuin hän rikkoo sitä kaavaa joka on ajan mukana tullut, unohtaa minut vaikka olen läsnä. En tiedä mitä minun kannattaisi tässä tilanteessa tehdä, jättäisinkö heidät vaan kahden ja katsoisin tuleeko ystäväni vielä luokseni jos olen yksin vai yrittäisinkö olla entistä huomaavaisempi tai jotain? Tämä on kyllä aika monimutkaista...
No, kiitos joka tapauksessa avustasi. En tiedä luetko enää tätä kirjoitustani. Itselleni on vaan helpompaa kirjoittaa näitä juttuja, samalla selvittää ajatuksia omassa päässään.
Hyvää kevättä sinullekin :)
No en mä nyt niin hyvin osaa vastata...:) Mutta kyllä mua kiinnostaa tollaset ihmissuhdekiemurat yleensä. :)
Ei kai siinä muuta auta kun yrittää sopeutua tilanteeseen, joka kyllä aika ikävältä sun kannalta vaikuttaa. Itse oon joskus nostanut kissan pöydälle ja huomasin kyl, ett jos toinen ei suosiol huomaa aiheuttamaansa vahinkoa niin ei se sitä sitten huomaa vaikka sanoisi ääneen. Kyse oli semmosesta asiasta joka ihan yleisen moraalin mukaan mielestäni olisi vaatinut jotain pahoittelua edes, jos meinaan niin hyviä kavereita ollaan kuin luulin et oltiin.
Jos se ei ole selvästi sua mitenkään pettänyt, esim. tehnyt ohareita, niin en kyl menis suoraan valittaan siitä ettei vaikuta enää yhtä hyvältä kaverilta kuin ennen. Ei se varmaan sua nyt inhookaan vaikka olisit masentunut. Voi olla et sil on vaikee käsitellä vaikka masentumista ihan ittessään et ei sit muissakaan sitä piirrettä rajattomasti kestä. Näin ollen ja muutenkin etsii uutta seuraa. Aika harvinaista olisi jos vaan yhden kaverin varaan jämähtäisi.
Tuli tässä vielä mieleen että ei kannata antaa itseään ns. pois. Eli jos näkee että toinen ei anna tarpeeksi vastakaikua, ei kannata sitä tosiasiaa kieltää ja jatkaa itsensä "tuputtamista". Luonnollisesti siis myös itse siinä vähän perääntyy. Ei ensisijaisesti sen takia, että toinen saattaisi käytöksellään niin haluavan, vaan itsensä arvostamisen takia.
Voit ylläpitää omaa sisäistä tasapainoasi paremmin kun et ota tilannetta itseesi, vaikka asian huomaatkin. Luonnollista on että loukkaantuu, jos kerran asia on itselle tärkeä. Nyt voit vaikka elää ns. hiljaiseloa hetken. Vietä aikaa itsesi kanssa. Mieti aikaa ennen kuin tunsit kaverisi ja mistä silloin sait iloa elämääsi. Tuskin kaverisi on ihan ainoa ilon lähteesi elämässäsi. Etsi uusia innostuksen kohteita.
Kyllä ihmissuhteissa voi tapahtua mitä tahansa. Mukavintahan olisi jos toiseen pystyisi sataprosenttisesti luottamaan ja siihenhän yleensä pyritään. Vuosien saatossa, kun oppii toisen monipuolisesti tuntemaan ja hänen arvot, syntyy helpommin tasapuolinen suhde.
Selitit asiasi sen verran selkeästi, että siihen oli mukava vastata.
Juu, kai se pitää vaan hyväksyä jos tosiaan niin käy että meidän ystävyytemme on hiipumassa. Se vaan on vaikeaa minun kohdallani koska tuohon ystävään liittyy niin paljon sellaisia tärkeitä asioita elämässäni. Ensinnäkin hän on ainoa ystävä joka minulla on ollut ns. "kypsemmällä" iällä ja toisaalta hän on ihminen joka sai minut viime syksynä vedettyä pois pahimmasta masennuksesta vain sen avulla että ystävystyi kanssani. Sitä ennen olin todellakin aallonpohjassa. Oikeastaan tämä aika kun olemme olleet ystäviä on ollut minulla elämäni hienointa aikaa. Ja nyt jos kaikki se loppuu niin tulee tunne siitä että jään taas tyhjän päälle. Ennen ystävystymistämme olin siis melko huonossa jamassa, ei minulla niitä ilonlähteitä tainnut olla ensimmäistäkään silloin... istuin asunnolla katsomassa telkkaria, söin ja nukuin, en jaksanut välittää mistään ja taisin olla melko tunteeton ihminen, apaattinen. Sitä en halua enää ikinä kokea uudestaan.
Olen ajatellut aika paljonkin nyt tätä koko ystävyysjuttua. Oikeastaan jos se ystäväni ei enää haluaisi olla kanssani, hän varmaan ilmaisisi sen kuitenkin paljon selvemmin. Ei hän silti minua karta millään tavalla. Ehkä siinä sen toisessa kaverissa on jokin tietty ominaisuus joka minulta puuttuu tai ehkä ystäväni on huomannut ettei hänellä ole kamalasti kavereita minun lisäkseni ja siksi haluaa nyt löytää muitakin ihmisiä elämäänsä. Se sen toinen kaveri on enemmän sellainen sanavalmis juttelija, tosin ei ole kovin aito eikä huumorintajuinen kun taas minä olen melko välitön, herkkä ja huumorintajuinen ihminen mutta harvasanaisempi. Tavallaan siis ollaan vastakohtia. Jos hän kaipaakin välillä sellaista ihmistä kaverikseen joka ei pohdi aina niin syvällisesti asioita vaan jonka kanssa voi käydä huoletta myös smalltalkia tms.
No, en nyt tiedä vielä varmaksi miten tämä homma menee. Ei varmaan auta nyt kuin katsoa ja toivoa parasta. Nyt meillä on pitkähkö pääsiäisloma, aikaa selvitellä ajatuksiaan itse kunkin omissa oloissaan. Toivon että ensi viikon lopulla olisi taas puhtaampi ilma meidän kaveripiirissä, ainakin itselläni on sitten taas pää vähän selvempi näkemään mikä se tilanne todellisuudessa on. Tähän mennessä kaikki on tapahtunut melko lyhyellä aikavälillä enkä siis itse ole ihan varma onko kyseessä sittenkään mitään vakavaa. Odotan siis parasta mutta varaudun pahimpaan...