En ole ennen tänne kirjottanu, mut paljon olen kirjoituksianne lukenut. On ikävä lukea noita viestejä itsemurhan partaalla olijoista, silti yhdyn heihin. Ei mulla täällä enää ole mitään. Aina vaan yksin asioitteni kanssa. Ainoat paikat joissa käyn on apteekki ja avohoidot. Niihinkään en ole enää viitsinyt vaivautua menemään. Aion lopettaa tän lopullisesti. En vaan tiedä millon, koska pelkään kuitenkin, että menetän jotain, takasinhan sieltä ei enää pääse. Siksi toivonkin, että joku takoisi järkeä tähän pieneen päähän. Mistä saisin edes hitusen iloa tähän elämään? Ja joudunko kulkemaan lopun elämääni yksin?
ikuisestikko yksin?
kaisa
91463
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itsekin olen lukenut kamalan monta itsemurhaa harkitsevien viestiä täällä ja masennus-keskusteluissa. Yksinäisyys näyttää olevan kaikilla masentuneilla ja itsemurhaa harkitsevilla se viimeinen pisara, joka todella saa harkitsemaan jotain niin lopullista. Itsekin kuulun siihen ryhmään, olen jo vuosikausia leikitellyt ajatuksella (ja suunnitellutkin) että tappaisin itseni täältä kitumasta. Niin onneton on olo mullakin. Päällisin puolin minulta ei puutu oikeastaan mitään, ainoastaan riittävä määrä ystäviä ja kavereita sekä tasapainoista mieltä. Niitä minulta puuttuu. Tai on yksi vähän parempi kaveri mutta ei kai se ole kuin ajan kysymys kun sekin häviää jonnekin luotani... opiskelen tällä hetkellä ja valmistun hyvään ammattiin parin vuoden päästä, olen tällä hetkellä parikymppinen. Olen myöskin positiivinen ihminen eikä kukaan varmasti päällepäin ajatuksiani huomaa. Olen selvinnyt tähän asti vain sillä että yritän keksiä erilaisia valopilkkuja arkeeni. Eihän niitä oikeastaan ole (tai sitten niitä ei halua nähdä), mutta haluaisin oppia näkemään niitä hienoja pikkujuttuja joiden takia muutkin jaksavat porskuttaa eteenpäin. Minulta kyllä on usko ja toivo loppumassa pahasti kesken ja toivon vaan parasta. Oikeastaan minua pitää hengissä ainakin se mahdollisuus että seuraavana päivänä saattaa oppiakin näkemään juuri ne elämän pienet ilot. Minäkin siis pelkään menettäväni jotain suurta jos lopetan elämäni tässä vaiheessa. Pelkään myös menettäväni kasvoni ja pelkään että kuolemani jälkeen minua ei enää kukaan muista. Elävänä minun on kuitenkin mahdollista olla osana tätä maailmankaikkeutta. Ja tulla muistetuksi sen aikani mikä minulle on suotu. Loppujen lopuksi ei kenenkään elämä taida olla sen arvokkaampi kuin toisen, jokainen meistä unohtuu jossain vaiheessa historian siipien havinaan ja jokainen on siinä vaiheessa saman arvoinen ihminen. Voi siis ihan yhtä hyvin niellä sen surunsa ja katsoa tämän elämän loppuun unohtamatta sitä että seuraavana päivänä saattaakin tapahtua jotain hienoa. Ei koskaan voi tietää, parempi katsoa kuin katua. Toivon sinulle oikeasti sydämeni kyllyydestä kaikkea hyvää, rakas kohtalotoveri!
Kiitos kauniista kirjotuksestasi:) Kyllä elämä potkii päähän ja pahasti. Luulevat avohoidossa, että kyllä mie jaksan kun semmoset kasat lääkkeitä antavat. En olis edes koskaan halunnu niitä paskoja nappeja. Nytkin olen koittanu olla niitä syömättä, mut pakko ellei taho vierotusoireita mitkä olen todennu aivan kamaliksi. Haluaisin vaan nukkua päivät ja yöt, mutta kun uni ei tule. Päivät ja yöt ovat pitkiä, kaverina tämä tietokone. Eikä sillekkään aina jaksa surujansa kertoa. Oli mulla ennen lasten syntymää kavereita jopa muutama ystävä. Nyt on aviomies joka ei ymmärrä sairauttani eikä muutakaan minussa. Kyllä minä olen niin valmis poistumaan. Nyt te ajattelette kuinka itsekäs olen kun on lapsetkin, mut en voi mitää. En mie voi elää sen takia, että muilla olis hyvä olla kun itse kärsin. Enkö saa olla onnellinen?
kysyä, mihin sinä niitä nappeja tarvitset?
Lähinnä masennuksen hoitoon, mutta sitten on mania, paniikkihäiriö, ahdistus, päihdeongelma, unettomuus...
syön lääkkeitä mm. paniikkihäiriöön ja nyt ennen joulua todettiin keskivaikea masennus. Ja kyllä tähän joukkoon mahtuu myös ahdistuskin. Harvoin käyn tällä palstalla lukemassa mitään, mutta nyt kolahti tuo sinun kirjoituksesi. Olen rämpinyt tämän paniikkihäiriöni kanssa yli 13 vuotta, vaihtelevalla menestyksellä. Pojan palleron pyöräytin -99, joka on jo eskarissa. Mutta nyt tämä masennus on saanut minutkin ajattelemaan, että onko tässä mitään järkeä. Koko ajan tekis mieli nukkua, siis väsyttää aivan älyttömästi. Huomenna pitäis taas lähteä tohtorisetää moikkaamaan, lääkeasioita: nostetaanko entisestään vai vaihdetaanko ja sitten taas uusi B-lausunto pitäis saada kun töihin ei kykene. Viimeex oon ollut viime kesänä töissä ja heti elokuusta alkoi sairaspäiväraha pyörimään. Ketuttaa vaan kun Kela aina pilkkoo sitä ja pitää hommata uusi lausunto vaikka lekuri kirjoitti sen elokuun loppuun 2006. Muuta en voi sulle nyt sanoo kuin että VOIMIA sulle. Ymmärrän tilanteesi. :)
Voimia myös sinulle herbiina:)
Voi jumalauta, toistan, voi junalauta!
Hanki tekemistä, se auttaa, harrastus tai pari...
Ei se auta, voi mitä minä nyt teen, taidan tästä kuolla pois, mutta ennen sitä käynpä kertomassa muillekkin että aion kuolla...
Meikä ei ainakaan suostu kuolemaan ennekuin olen tehnyt mitä meikä on päättänyt tehdä. jos haluan kiivetä everstille, niin jumalauta kiipeän, sitten voin kuolla...
Hanki sinäkin joku tavoite, meikällä on niitä varmaan parikymmentä, joten voi tulla kiire... heh...
kirjoittanut ei koskaan edes yritä itsemurhaa. Heitä kaikkia on auttanut tänne kirjoittelu. He ovat tajunneet etteivät kuoleman jälkeen voi edes tänne kirjoittaa. Puhumattakaan jollekkulle soittaa. Jokainen tietää että sitten alkaa ikuinen pimeys joka ei koskaan lopu. Itsemurhan tekijä joutuu ikuiseen kadotukseen.
Kirjoita mulle: [email protected]
Mulla on elämässä myös vaikeaa, ehkä voisimme piristää toisiamme.