Olen menossa kesällä naimisiin, pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa.Meillä on jo 2 lastakin, mut olen sisältä todella sekaisin en tiedä enää mistään mitään rakastanko häntä vai olenko menossa lasten takia naimisiin vai pelkäänkö vain yksin jäämistä!!tämä on ihan hirveää itken päivittäin tätä tuntuu kuin olisin hulluksi tulossa, mieheni kanssa on todella vaikea puhua kun hän ei ole tottunut puhumaan tunteistaan ja vaivaantuu kun minä puhun omistani!!Muuten hän on ihana mies ja hyvä isä,mutta jos rupean puhumaan asiasta niin hän joko loukkaantuu tai rupeaa vaan jakelemaan jotain todella typeriä neuvoja ja vaihtaa sitten puheenaiheen!!Tunteeko kukaan samoin tai onko ollut samassa tilanteessa, en todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä!Asiasta tekee vielä hankalamman se että meillä ei ole kahden keskistä aikaa kun on lapset ja työ!!Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan niin olisi ihana saada jutella semmoisen ihmisen kanssa!!
rakastanko vai pelkäänkö yksin jäämistä?!
Anniina
2931
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olisiko näistä apua teille?
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com/
Luulen ymmärtäväni sinua ja sitä helvetillistä
oloa, mitä nyt käyt läpi. Itselläni
oli vastaavanlainen
tilanne, kun olimme olleet yhdessä seitsemän
vuotta, ja aloimme miettiä kihlautu-
mista. Vähitellen huomasin epäröiväni koko asiaa
ja kyselin jatkuvasti itseltäni, rakastanko
miestäni vai mitä oikein tunnen häntä kohtaan.
Masennuin täysin. Kihloihin menosta ei tullut
mitään. Se oli tosi ankeaa aikaa. Itkin aina,
kun jäin yksin kämppääni (opiskelin tuolloin ja
asuimme mieheni kanssa eri paikkakunnilla), ja
ajatukseni kiersivät samaa rataa. Yöunet siinä
meni, elämä oli yhtäkkiä mennyt raiteiltaan.
Koko kriisiä kesti varmaan parisen vuotta. Tuota
pahinta aikaa ehkä 4-5 kuukautta. Vähitellen
ajatukseni tasaantuivat, ja suhde pysyi koossa.
Siitä iso kiitos miehelleni. Puhuimme tuolloin
tosi paljon tästä kaikesta. Miehelleni nämä
"rakastanko vai en"-ajatukseni olivat kova
paikka. Hän putosi yhtäkkiä tyhjän päälle,
pettyi, luuli tuntevansa minut, mutta ei sitten-
kään. Kuitenkin hän aina jaksoi etsiä suhtees-
tamme hyviä puolia, puhui, kuinka parisuhde
ja tunteet muuttuvat ajan myötä, ja että olemme
ihan oikeilla raiteilla. Vaikka olemme mieheni
kanssa melko erilaisia, arvomaailmamme on
pitkälti samanlainen.
Olemme edelleen yhdessä, takana on nyt kuutisen-
toista vuotta, yhdessä ollaan asuttu jo vuosia.
Ja kihloihinkin mentiin viisi vuotta sitten:)
Mitä tällä kaikella sitten yritän sanoa..
Käyt läpi vaikeita asioita, mutta niin siinä
on tehtävä. Naimisiinmeno on iso juttu, mieles-
täni on hyvä, kun sitä perin juurin pohtii.
Ymmärrän myös miestäsi. Asia voi olla hänelle
perin hankala käsitellä, niin kuin se oli
minunkin miehelleni: pettymys oli valtava, kun
hänelle selvisi tunteitteni sekamelska.
Ja miehethän tunnetusti ovat usein "nihkeitä"
puhumaan, varsinkin vakavista aiheista, jotka
koskettavat heitä itseään.
Anna tunteittesi myrskytä. Puhu. Itke.
Puhu miehellesi ja jollekin ihan ulkopuoliselle.
(itse kävin psykiatrin juttusilla muutaman
kerran). Älä patoa sisääsi mitään.
Rehellisesti sanottuna toivon, että pysytte
yhdessä, vaikka en tunne teitä mitenkään enkä
tiedä tilannettanne sen kummemmin. Ja jos
naimisiinmeno tuntuu ahdistavalta, ottakaa
sen suhteen lisäaikaa! Mikään ei ole vielä
myöhäistä. Jos teillä ei ole
esim. väkivalta-, juomis- pettämisongelmia,
tilanne on vielä tosi valoisa!!!
Usko pois, rakkaus on siellä jossakin, nyt
se vaan elää jotakin "horrosvaihetta".