Voin liittyä tähän synkkään kerhoon, vaikka en niin kuvitellut koskaan käyvän. Avomieheni jätti minut pari päivää sitten. Sanoi vaan että ei tästä suhteesta mitään tule, ei ole rakastanut mua enää pitkään aikaan. Oltiin melkeen 4 vuotta yhdessä, siitä 3 kihloissa. Mun elämältä tippui pohja. Kaikki yhteiset asiat, ajatukset, suunnitelmat ja ihmiset hävis mun elämästä silmänräpäyksessä. Tuntuu että oon täysin yksin tän asian kanssa, vaikka mulla on kasa ystäviä, jotka on alkanut etsiä mulle jo kämppää. Tuntuu että mä kuolen tähän henkiseen helvettiin. Tulevaisuus yksin ahdistaa, koska en ole koskaan asunut yksin. Mä en pysty ajattelemaan muistoja ja kaikkia kokemuksia mitä koin avopuolisoni kanssa, koska kaikki se mitä oli sitä ei ole enää!! Kaikilla niillä koetuilla yhteisillä asioilla ei ole merkitystä, koska niille ei ole luvassa jatkoa, kaikki päättyi. Nyt pitäis olla helvetin vahva ja nousta itsenäisenä ihmisenä jaloilleen, ja pystyä uskomaan siihen että löydän elämääni jonkun ihanan miehen. Epärealistista.
On todella vaikeeta palata töistä kotiin koska siellä ei ole enää kukaan odottamassa. Ei ole kultaa jolle kertoa päivän tapahtumat, eikä kainaloa johon käpertyä illalla ennen nukkumaanmenoa. Mua odottaa kotona vaan meidän yhteiset tavarat, vaatteet ja kipeät muistot. Toivon löytäväni itselleni nopeasti yksiön, jotta voin yrittää elää uutta elämää.
Jos joku samoin tunteva haluaa jakaa ajatuksia, niin mulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: [email protected]
On todella vaikeeta palata töistä kotiin koska siellä ei ole enää kukaan odottamassa. Ei ole kultaa jolle kertoa päivän tapahtumat, eikä kainaloa johon käpertyä illalla ennen nukkumaanmenoa. Mua odottaa kotona vaan meidän yhteiset tavarat, vaatteet ja kipeät muistot. Toivon löytäväni itselleni nopeasti yksiön, jotta voin yrittää elää uutta elämää.
Jos joku samoin tunteva haluaa jakaa ajatuksia, niin mulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: [email protected]
Vastaukset 9
Vanhimmat
En enää tunne samoin, en ehkä siksi viitsi laittaa sinulle mailia, mutta olen joskus tuntenut. Sillä erotuksella että silloinen avopuolisoni kuoli auto-onnettomuudessa. Mutta läheisimmästä ihmisestä luopumisestahan tässä on kyse molemmissa tapauksissa.
Sen voin sanoa että aika auttaa. Aina. Vaikkei se nyt tunnu siltä, niin se on ihan varmaa. On ehkä helpointa sinulle että todella muutat sinne omaan kämppään niin pian kuin mahdollista. Voit aloittaa oman elämän. Pikkuhiljaa saat uutta elämää tilalle. Uusia muistoja. Ja varmuus siitä, että pärjäät ilman exääsikin, kasvaa koko ajan. Vähitellen.
Muistan sen miltä tuntui käydä kaupassa. Miltä tuntui katsoa tv:tä. Miltä tuntui ajaa autoa. Jokainen paikka ja tavara muistutti siitä rakkaasta ihmisestä. Vähitellen pystyin syömään, sitten käymään kaupassa. Sitten käymään lenkillä. Liikunta muuten auttaa aika paljon. Onneksi sinulla on ystäviä, puhu heidän kanssaan mahdollisimman paljon, mutta ole yksinäsikin jossain vaiheessa. Itse huomasin että pohjimmiltaan se olo parani vasta kun huomasin että pystyn olemaan yksin. Se itse asiassa on hirveän hyvä huomata muutenkin. Jos pystyt olemaan yksin, et ole kenestäkään riippuvainen. Kokeile. Pienissä pätkissä.
Kyllä se siitä. Ensi viikolla tuntuu jo vähän paremmalta. Ja välillä mennään takapakkia, mutta kokonaisuudessaan olo paranee jatkuvasti. Äläkä katkeroidu. Jokaisella on vain yksi elämä, koita elää se mahdollisimman onnellisena. Itsellesi suopeana.
Tiedän tasan tarkkaan, millaista sinulla tällä hetkellä on - valitettavasti. Oma avomieheni jätti minut kuukausi sitten ja se tuli minulle suurena järkytyksenä! En vieläkään uskalla ajatella elämääni pidemmälle, vaan elän päivän kerrallaan, koska en kestä ajatusta kaikista tulevista yksinäisistä viikonlopuista ja juhlapyhistä. Elämäni heitti äkki rysäyksellä kuperkeikkaa ja se tuntuu kamalalta! Minulla oli niin paljon suunnitelmia ja unelmia, jotka kaikki menetin samalla, kun suuri rakkauteni käveli yllättäen ulos ovesta ja elämästäni...
Minua on eniten auttanut asiasta puhuminen ja päiväkirjan kirjoittaminen, vaikka yhä edelleen toivon, ettei tämä olisi totta! Jos joku olisi minulle näin ennustanut muutama kuukausi sitten, niin en olisi ikinä sitä uskonut. Meillähän oli kaikki niin hyvin - ainakin minusta.
Odotan jo sitä päivää, milloin elämä taas tuntuisi paremmalta tai ainakin siedettävältä. Luulen, että siihen kuluu vielä aikaa, mutta pakko sinnitellä! Helppoa tämä ei ole.
Liityn myös tähän synkkään kerhoon, vaikka minä olenkin se jättäjä. Tein lopulta ratkaisun, joka raastaa sydäntä. Rakastan edelleen avomiestäni, mutta suhteellamme ei ole tulevaisuutta, koska haluamme siltä eri asioita. Takana kuusi vuotta yhtesistä taivalta, yhteinen koti, yhteiset ystävät ja harrastukset. Tuntuu pahalta repiä se kaikki riekaleiksi, mutta muuta en voi. Tähän suhteeseen en voi jäädä. Kolmatta osapuolta eroon ei liity, pelkästään erilaiset tulevaisuudenhaaveet. En tiedä olisiko ero helpompi, jos toista voisi rakastamisen sijaan vihata? Tuntuu niin vaikealta erota rakkaasta ihmisestä ilman suurempia kriisejä ja riitoja. Mieheni ei kuitenkaan pysty minulle tarjoamaan sitä, mitä suhteelta haluan, avioliittoa ja lapsia. Hän haluaa elää ilman lapsia avoliitossa. Muutama vuosi asiasta on jo keskusteltu ja nyt tuntuu, etten voi enää odottaa josko hän muuttaisi mielensä. En ole mikään teini enää, minun on etsittävä onneni muualta.
Minä olen eroamassa yhden ja puolen vuoden suhteesta. Rakastan toista osapuolta mutta olen tehnyt raskaan päätöksen erota, järkisyillä ajatellen en voi jatkaa tällaisessa suhteessa. Minun on ajateltava itseäni. Miehessä itsessään ei ole mitään vikaa :/ vaan hänen elämäntilanteessaan(hänestä riippumattomassa)
En tiedä voiko verrata kumpi tuntuu pahemmalta.. jättää toinen vai tulla jätetyksi?? Vaikka en olekkaan jätetty osapuoli niin minusta tuntuu myös että pohja menee alta, ihan epätodellinen olo, olen niin surullinen. Ja se raastaa sydäntäni että teen toisen osapuolen elämäntilanteen vieläkin vaikeammaksi
Sillä aikaa kun olin viime viikolla työmatkalla, avomieheni oli muuttanut pois. Tulin lauantaiyönä kotiin ja kaikki oli ohi, 3 vuoden jälkeen. Selitys oli että olin suhteen alussa sanonut etten halua naimisiin ja lapsia, mutta sen jälkeen asiasta ei ollut puhuttu ja olin tietysti jo eri mieltä koska rakastin kumppaniani. Olin edellisellä viikolla melkein kosinut häntä, koska ajattelin että olis jo aika.
Pari viikkoa sitten vielä suunniteltiin yhteisen asunnon ostoa, nyt hän on ostanut oman kolmion jossa ilmeisesti elää uuden naisen kanssa jonka on tuntenut jo koko talven..osa kamoistaan on vielä tässä kämpässä, itse lähden kohta näyttöön koska haluan täältä pois niin pian kuin mahdollista. Tänään sain emailin jossa hän oli huolissaan vielä täällä parvekkeella olevista kesärenkaista ja kuinka ne pitäis saada.. ilmoitin että tänne et tule ennenkuin olen muuttanut pois..
ero on aina kova paikka, itse(25v)lähdin yhteisestä kodista 4 vuoden jälkeen,koska mieheni oli pettänyt nuoremman tytön(18)kanssa muutaman kerran.hänestä pelkkä anteeksipyyntö olisi korvannut kaiken ja olisimme vielä voineet jatkaa. meidän suhteemme ei muutenkaan ollut enää tasapainoinen (jos niin voi sanoa) viimeiseen vuoteen tai meillä ei enää ollut kovin paljon yhteistä aikaa.
kaverit kuitenkin auttoivat pahimman yli ja uskon sinunkin elämän helpottuvan kun pääset muuttamaan yhteisestä kodistanne. niin ettei kaikki muistuta yhteisitä hetkistä. koettelemukset vahvistaa!
toivon sinulle mitä parhainta jatkoa
auringon pilkahdukden kevättä odotellessa
oikein sinulle mitä tänne tuut valittamaan . Olisit kuunnellut miestäsi etkä ollut itseäsi ihaileva narsistinen pa..a . Ei riitä että on siedettävä kolme viikkoa ja yhden viikon äksyilevä piru kuukaudessa . Sinunlaistesi mielestä miehen kuuluu sietää kaikenlainen vittuilu ja hävyttömyydet . Passata vain kuin prisessaa , jonkin laista rajaa hei !
Mun ex lähti yli 6v suhteesta yks kaunispäivä, mitään sanomatta eikä koskaan tullu takasin tai selitelly tuntemuksiaa. Myöhemmin asiaan liitty toinen nainen ja lapsi yms. Mä en edes muista muutamaa kuukautta tapahtuman jälkeen...pelkää järkytystä,kauhistusta, surua...
Mut mä selvisin siitä. Ajanmyötä tapasin ihanan miehen ja yhtenä päivänä hän olikin mun ajatuksissani ensimmäisenä eikä exä.
klisee tai ei, mutta aika auttaa
haluaisin tietää suhteistanne appivanhempiin, hyvät/huonot/ei ollenkaan? Oman miniäni lähtölaskenta on alkanut jo, hänen tietämättä asiasta ollenkaan. Poikani ilmoitti yhdeksi syyksi sen, ettei miniä halunnut olla meidän kanssamme tekemisissä. Syytä asiaan poikani ei ollut saanut selville, enkä oikein itsekään tuota ymmärrä. Huom. en ole millään lailla sekaantunut heidän elämäänsä, välimatkakin tekee sen mehdottomaksi. Vähäiset vierilut poikani on tehnyt suurimmaksi osaksi yksin.