Olen tässä vähitellen ruvennut tajuamaan realiteetit, miksi sen oikean löytäminen on ollu mulle (ja varmaan monelle muullekin sinkulle) niin vaikeaa, lähes mahdotonta. Ensinnäkin, jotta minkäänlaisen suhteenpoikasen tai lähemmän tuttavuuden muodostuminen olisi edes teoriassa mahdollista, kiinnostuksen täytyy olla yhtä voimakkaasti molemminpuoleista. Jos se siis olisikin siitä kiinni, että mä saisin itse valita kumppanini, niin olisin jo varmaan naimisissa. Mutta piru vie kun se ei riitä että mä valitsen jonkun, jos se joku ei sitten valitse minua. Sen vuoksi mun mielestä onkin todella typerä klisee se, että "Suomi on vapaa maa, täällä jokainen saa valita puolisonsa itse". Hah hah, kyllä varmaan… Ei siis riitä, että toinen kiinnostuu ja toinen ei, tai että toinen tykkää tosi paljon ja toinen vähän, vaan että molempien pitää kiinnostua saman verran. Äärimmäisen vaikea toteuttaa käytännössä.
Pointti numero kaksi… Hyvä parisuhdehan pohjautuu paitsi sille, että tunteet ovat molemminpuoleisia niin myös sille, että ajatellaan asioista suurinpiirtein samalla tavoin. On yhteisiä intressejä, yhteistä tekemistä, yhteistä puhuttavaa ja samantyyppinen arvomaailma. Helpottaa myös hirveästi, jos sosiaalinen tausta ois samantyyppinen, ja jos vielä tulevaisuudensuunnitelmatkin liippaisivat läheltä toisiaan. No, jos joskus sattuu löytämään molemminpuoleista kiinnostusta, niin sitten kun tarkemmin tutustuu niin huomaa, että ei oikeasti ole mitään yhteistä. Eli tässä tulee taas uusi vaatimus... Ei riitä, että ulkoisesti joku viehättää, vaan pitää olla myös henkisesti samalla aaltopituudella. Ja tietenkin toisinpäin, pelkkä hyvä luonne ja yhteiset jututkaan ei valitettavasti riitä, jos toinen ei vedä fyysisesti puoleensa. Taas yksi erittäin vaikea juttu lisää.
Sitten vielä tuohon kun lisätään, että pitäisi olla sellainen mies, joka hyväksyy mut tällaisena kun mä olen. Ja tietenkin munkin pitää hyväksyä mies omana itsenään, sehän on selvä. Taas yksi lisämurhe, noissa yllämainituissakin ois jo tarpeeksi…
Ja sitten jos joskus sattuu käymään ihan mieletön säkä, että törmää kerran 10 vuodessa sellaiseen "oikealta" tuntuvaan mieheen, joka vielä kaiken lisäksi näyttäisi olevan kiinnostunut myös musta, niin eihän se tietenkään sittenkään voi mennä putkeen, ei sitten millään. Lopulta kuitenkin käy ilmi, että a) mies oikeasti seurustelee b) miehellä on päihdeongelma c) mies hakee pelkkää seksiä d) jokin muu asia joka tuo kapuloita rattaisiin (tyyliin paljastuu, että mies onkin mun kaverin ex tai jotain vastaavaa. Ja kierrätystoiminta ei liiemmin kiinnosta...).
Niimpä olen tullut siihen tulokseen, että ainakin mun kohdalla elämänkumppanin ja sen oikean rakkauden löytäminen on ollut tähänastisen elämäni ylivoimaisesti vaikein tehtävä, josta en ole vieläkään selvinnyt. Enkä rehellisesti sanottuna tiedä, tulenko koskaan siitä selviämäänkään, epätoivo iskee jo tuota omaa tekstiäni lukiessa… Ja jos joku huomauttaa vaatimustasosta, niin sanottakoon, että mä yleensä tutustun ihmisiin ihmisinä, ilman että sen kummemmin vaadin mitään keneltäkään. Elän sitten fiilisten mukaan ja kuulostelen, tuntuisko kyseinen mies sopivalta enempäänkin tuttavuuteen. Mutta jotta ihastumisen kautta voisi päästä rakastumiseen ja myöhemmin rakkauteen, niin siihen vaan tarvitaan muutakin kuin se, että toinen on vastakkaista sukupuolta, tuskin sitä kukaan voi kiistää. Kyllä mä joskus nuorempana ajattelin, että sopivan elämänkumppanin löytäminen voi ehkä vaatia hiukan aikaa, mutta en ois ikimaailmassa uskonu, että se on näin h….tin vaikeaa!! (jos joku ois kertonu tuon mulle niin oisin heittäny hanskat tiskiin jo kauan sitten). Oon todellakin tajunnu, että siihen, että kemiat kohtaa ja henkinen ja fyysinen puoli natsaa yhteen tarvitaan oikeasti niiiin hirveän paljon ja kaiken päälle vielä mieletöntä tuuria, että luulen, että omalla kohdallani taidan luovuttaa ja muuttaa luostariin, mä en usko että pystyn selviytymään noin vaativasta tehtävästä. Ikävä totuus nimittäin taitaa olla, että helpompaa ois ryömiä neulansilmästä läpi kun löytää se oikea...
Pointti numero kaksi… Hyvä parisuhdehan pohjautuu paitsi sille, että tunteet ovat molemminpuoleisia niin myös sille, että ajatellaan asioista suurinpiirtein samalla tavoin. On yhteisiä intressejä, yhteistä tekemistä, yhteistä puhuttavaa ja samantyyppinen arvomaailma. Helpottaa myös hirveästi, jos sosiaalinen tausta ois samantyyppinen, ja jos vielä tulevaisuudensuunnitelmatkin liippaisivat läheltä toisiaan. No, jos joskus sattuu löytämään molemminpuoleista kiinnostusta, niin sitten kun tarkemmin tutustuu niin huomaa, että ei oikeasti ole mitään yhteistä. Eli tässä tulee taas uusi vaatimus... Ei riitä, että ulkoisesti joku viehättää, vaan pitää olla myös henkisesti samalla aaltopituudella. Ja tietenkin toisinpäin, pelkkä hyvä luonne ja yhteiset jututkaan ei valitettavasti riitä, jos toinen ei vedä fyysisesti puoleensa. Taas yksi erittäin vaikea juttu lisää.
Sitten vielä tuohon kun lisätään, että pitäisi olla sellainen mies, joka hyväksyy mut tällaisena kun mä olen. Ja tietenkin munkin pitää hyväksyä mies omana itsenään, sehän on selvä. Taas yksi lisämurhe, noissa yllämainituissakin ois jo tarpeeksi…
Ja sitten jos joskus sattuu käymään ihan mieletön säkä, että törmää kerran 10 vuodessa sellaiseen "oikealta" tuntuvaan mieheen, joka vielä kaiken lisäksi näyttäisi olevan kiinnostunut myös musta, niin eihän se tietenkään sittenkään voi mennä putkeen, ei sitten millään. Lopulta kuitenkin käy ilmi, että a) mies oikeasti seurustelee b) miehellä on päihdeongelma c) mies hakee pelkkää seksiä d) jokin muu asia joka tuo kapuloita rattaisiin (tyyliin paljastuu, että mies onkin mun kaverin ex tai jotain vastaavaa. Ja kierrätystoiminta ei liiemmin kiinnosta...).
Niimpä olen tullut siihen tulokseen, että ainakin mun kohdalla elämänkumppanin ja sen oikean rakkauden löytäminen on ollut tähänastisen elämäni ylivoimaisesti vaikein tehtävä, josta en ole vieläkään selvinnyt. Enkä rehellisesti sanottuna tiedä, tulenko koskaan siitä selviämäänkään, epätoivo iskee jo tuota omaa tekstiäni lukiessa… Ja jos joku huomauttaa vaatimustasosta, niin sanottakoon, että mä yleensä tutustun ihmisiin ihmisinä, ilman että sen kummemmin vaadin mitään keneltäkään. Elän sitten fiilisten mukaan ja kuulostelen, tuntuisko kyseinen mies sopivalta enempäänkin tuttavuuteen. Mutta jotta ihastumisen kautta voisi päästä rakastumiseen ja myöhemmin rakkauteen, niin siihen vaan tarvitaan muutakin kuin se, että toinen on vastakkaista sukupuolta, tuskin sitä kukaan voi kiistää. Kyllä mä joskus nuorempana ajattelin, että sopivan elämänkumppanin löytäminen voi ehkä vaatia hiukan aikaa, mutta en ois ikimaailmassa uskonu, että se on näin h….tin vaikeaa!! (jos joku ois kertonu tuon mulle niin oisin heittäny hanskat tiskiin jo kauan sitten). Oon todellakin tajunnu, että siihen, että kemiat kohtaa ja henkinen ja fyysinen puoli natsaa yhteen tarvitaan oikeasti niiiin hirveän paljon ja kaiken päälle vielä mieletöntä tuuria, että luulen, että omalla kohdallani taidan luovuttaa ja muuttaa luostariin, mä en usko että pystyn selviytymään noin vaativasta tehtävästä. Ikävä totuus nimittäin taitaa olla, että helpompaa ois ryömiä neulansilmästä läpi kun löytää se oikea...
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ei kukaan naimisissa oleva täytä näitä mainitsemiasi kriteereitä.
Parisuhteeseen mennään tyypin kanssa jolta saa seksiä ja jota kehtaa näyttää sukulaisille ja tutuille ja joka ei hakkaa tai pahoinpitele henkisesti eikä muutenkaan.
Vain pieni murto-osa ihmisistä on sataprosenttisen rakastuneita kumppaniin.Kaikki naiset haukkuvat miestään eri tavoin, kuitenkin ovat naimisissa, miksi?
Se että olen ihastunut ja jopa rakastunut, tunne on ollut molemminpuolista, tiedän koska vastapuoli on tunnustanut ihastuksen lapulla. Niin minulla on homman pilannut tämä saakelin ujous.
Myös nuorempana ajattelin, että ihastuksen osoittaminen ja rakastuminen oli jotenkin nössöä ja ajattelin että jätkäkaverit (etenkin koulussa) alkavat nauramaan minulle.
Aika lapsellista nyt 30 ikäsenä kun ajattelee tarkemmin.
Kuten tuossa nimim. Tom sanoi, olen miettinyt itsekin samaa, eli etsinkö turhaan oikeaa rakkautta, onko sitä edes oikeasti olemassakaan? Onko niin, että suurin osa ihmisistä nyt vaan on jonkun kanssa, kun siihen on totuttu ja kun seksiä saa ilman että sitä tarvii jatkuvasti metsästää. Siitäkin huolimatta, ettei nyt kummempia väristyksen tunteita ole, mutta tärkeintä on ettei ole yksin. Itsestä vaan tuntuu pelkkä järkisuhde yhtä kiinnostavalta kun ihottuma takamuksessa, joten itse en ainakaan sellaiseen suhteeseen pysty, missä musta ei tunnu juuri miltään tai jossa tunnen vaan pelkkää kaveruutta. Mutta tuon molemminpuolisen rakkauden löytäminenkin tuntuu kyllä niin ylivoimaisen vaikealta, että en kyllä enää senkään eteen jaksa tehdä yhtään mitään. Surullista vaan, kun tää elämä menee nyt näin, mulla oli sen varalle ihan toisenlaisia suunnitelmia.
sanoo vanha sanontakin...ja pitää paikkansa tässäkin asiassa. Ei kaikki ole yhdessä vain "järkisyistä" (saa seksiä, kehtaa näyttää, ei tarvi olla yksin). Minun tuttavapiirissäni on kyllä niitä pitkään yhdessä olleita, jotka oikeasti rakastavat toisiaan ja ovat juuri oikeita toisilleen. Kyllä niitäkin on. Täällä saa ihan väärän kuvan asioista.
Joku on vain sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tapaamaan oikean ihmisen. Niin yksinkertaista se on, mutta kuitenkin niin vaikeaa. Minä olen kyllä mieluummin yksin, kuin väärien syiden takia kenenkään kanssa.
Olen huomannut minäkin tuon pariutumisen varsin vaikeaksi. Tosin itse olen ollut pitkässä avoliitossa, mutta uusiosinkkuilu näin kolmekymppisenä on yhtä tuskaa. Ei vain ketään sopivaa satu kohdalle.
On niitä mielenkiintoisia miehiä, mutta ne kiinnostavat yksilöt eivät tunnu kiinnostuvan minusta tai sitten ovat varattuja. Sitä en voi ymmärtää, että miten se kiinnostus ei ikinä kohtaa! Kun minustakin kiinnostutaan, minä kiinnostun jostakin, mutta koskaan se kiinnostus ei ole molemminpuolista. Miten ihmeessä se aina kiertää? Vaikeaa on.
Minulla on nyt jonkin aikaa ollut ihan luovutusfiilikset, ei jaksa enää yrittää eikä katsella ympärilleen. Aiemmin jaksoi tsempata, enää ei. Viihteelle ei huvita enää mennä, sitä on vaan niin näkymätön, kukaan ei tule edes juttelemaan, itse jos jostain yrittää, ottaa mies jalat alleen. Osasyynä tosin voi olla tämä olotila, mikä varmaan näkyy päällepäin... Naama nurinpäin jne. Hymyily-yritykset näyttävät perhana vie ennemminkin irvistyksiltä.. :/ Mutta ei vaan huvita eikä jaksa enää. Jos ei löydy, niin ei löydy, eipä sille itse mitään mahda. Pettymyksiä on matkan varrelle mahtunut, eikä huvita enää yhtäkään kokea.
Tulipas negatiivissäyinen teksti. No mutta onhan tuota muutakin elämää ja elettävähän se on. Kesä tule ja sitä rataa... :)
Kylläpä esitit asian juuri niinkuin se on. Näitä molemminpuolin sen oikean löytäneitä on yhtä harvassa kuin lottovoittajia. Muita kohtaloita eri variaatioilla on sitten mm suomi24 pullollaan.
Itse asiassa suurin lohdutus on että ettet ole yksin asian kanssa, kuten huomaat täältäkin palstalta.
Niin totta! Jokaikistä noista asioista olen itsekin miettinyt ja harkinnut myös liittymistä lintulan sisaristoon.
Ongelmaa lisää vielä se, ettei mua enää kiinnosta käydä kapakoissa ja baareissa, enkä usko että potentiaalisia miesehdokkaitakaan se kiinnostaa, joten missäs tututstut sitten minkäänlaisiin ukkoihin joista lähteä niitä asioita etsimään..
Se miten ihmiset löytää toisensa ja päätyy vielä rakastamaan toisiaan alkaa olla todellinen mysteeri.
Hyvää pääsiäistä anyway. :)
Itseniäkin "jo" 25-vuotiaana miehenä on tuo asia ruvennut ahdistamaan viimeaikoina yhä enemmän. Tuntuu välillä siltä, että kerran kun sen lottovoiton on saanut, niin enää sitä ei voi saada/löytää. Koska eihän se salama iske koskaan samaan kohtaan, vai?
Ahdistaa myös ihan helkkaristi, kun muuten elämässä pärjää ja on pärjännyt mitä erinomaisemmin mutta niissä tilanteissa voi aina itse vaikuttaa. Naisen löytämisessä ei oikein auta vaikka olisi itse kuinka aktiivinen. Oikeaa ei vaan tahdo löytyä...
Pitäisi varmaan ottaa semmoinen arabikäytäntö, jossa mies voi ostaa vaimon tämän vanhemmilta. Tuollaiset sinkkumarkkinat ovat ainakin suoraviivaiset ja tehokkaat. Ei tarvita sitä yliluonnollista ihmettä molemminpuoleisen 99,9% kiinnostuksen heräämiseen, ja rahaakaan ei kulu paljon kun ei tarvitse käydä baareissa. Eikös tuollaisissa maissa syntyvyys ole suuri, eläkepommin saisi samalla vaivalla purettua... mikä voitto yhteiskunnalle ja epätoivoisille sinkuille.
Pikkusiskostakin tarjottiin aikanaan lomareissulla parikymmentä kamelia, mutta jotenkin omat vanhemmat eivät lämmenneet ajatukselle :)
Tunnen pariskuntia joissa vanhemmat ovat valinneet ja päättäneet yhdessä että meidän poika ja tytär menevät aikuisina naimisiin. Ja kiltti pari on sitten niin isona tehnyt.
Lisäksi tiedän tapauksen missä mies muutti Suomeen pakoon juuri pakkoavioliittoa.
jutut on läppää vaan...
Ketarat levälleen vaan, aivot kannattaa heittää nurkkaan tarpeettomina.
Hommasta joko tulee jotain tai sitten ei, etukäteen sitä ei voi tietää.
Horon maineen sitä vaan saa tuolla tyylillä. Eikös se näin mene?
Me ollaan joskus mun siskon kanssa mietitty, että mistä johtuu, että meille on käynyt niin hyvä tuuri, että ollaan löydetty rakkaat miehet rinnallemme. Ja miehen löytämisessä ei ole koskaan ollut mitään ongelmia. Sopivantuntuisia ehdokkaita on tulvinut ovista ja ikkunoista. Ennen nykyistäni ehdin seurustella vakavasti useamman vuoden erään mukavan nuoren miehen kanssa. Samoin sisareni oli löytänyt myös kivan herrasmiehen. Sittemmin molemmilta homma meni puihin ja löytyi uudet, mutta näiden eksienkin kanssa ollaan vieläkin mitä kuuluu -väleissä.
Meilläkin siskon kanssa on näitä kavereita, jotka eivät tyyliin koskaan ole muutamaa kuukautta kauempaa seurustelleet ja äijät ovat oikeasti olleet ihan kauheita. Mietittiin, että mistä kummasta johtuu, että itselle on sattunut monta kertaa eteen näitä miehiä, jotka oikeasti ovat ihan älyttömän kivoja, fiksuja ja oikeita herrasmiehiä ja ovat vielä tosissaan liikenteessä.
Olen itse menossa nyt naimisiin ja samoin sisareni. Vauvasta ollaan mieheni kanssa haaveiltu. Sisareni sai juuri vauvan oman miehensä kanssa.
Naureskeltiin joskus siskon kanssa, että ehkä meille sitten kelpaa kuka tahansa :D Mutta kun meidän miehiä katsoo, niin kyllä ne varmaan kelpaisi aika monelle muullekin. Molemmat ovat oikeita unelmamiehiä, ulkoisesti ja sisäisesti. En tiedä sitten, että miten toisilla on varaa valita ja toisilla ei ole mitään. Itsekin muistan sinkkuaikoinani nuorempana (parikymppisenä) miten miehiä riitti oven taakse. Ja suurin osa oli näitä 'haluan sut vaimokseni' -tyyppejä. Sekin jaksaa ihmetyttää.
Joskus kysyin mun mieheltä, että mihin hän ekana kiinnitti mussa huomiota (hän tuli lakimiesharjoittelijaksi meille duuniin). Hän sanoi, että ulkonäköön ihan ekana ja sitten hauskoihin juttuihin, fiksuuteen, iloisuteen ja tasapainoisuuteen. Mun kanssa on kuulemma 'helppo' olla. Asiat sujuu ja on mutkatonta. Tiedä sitten häntä, onko mielipide vuosien aikana muuttunut. Ehkä iloinen karjalaisuus on auttanut asiassa!
Minusta tuntuu siltä, että mitä epätoivoisemmin etsit, sitä huonommin löydät tai ainakin joudut kaivautumaan läpi valtavan jätevuoren.
Aika harva rakastuu toiseen ensisilmäyksellä. Aika harva kykenee antamaan itsestään eheän kuvan deitti-ilmoituksen muutamalla rivillä tai siinä muutamassa tunnissa, jonka treffit kestävät.
Koko tilanne on muutenkin keinotekoinen. Niin deitti-ilmoituksissa kuin treffeilläkin sitä yritetään luoda mahdollisimman hyvä kuva itsestä. Esiinnytään itsevarmasti - käyttäytymistä joka on omiaan vain lisäämään sitä epävarmuutta. Parempi olisi kai myöntää epävarmuutensa... koska meistä kaikista paljastuu se todellisuus jossakin vaiheessa.
Luonnehdit hyvää parisuhdetta monella tasolla ja olen kanssasi monessa suhteessa samaa mieltä. Mutta. Haluaisin tuoda myös sen esiin, että parisuhde usein muokkaa ihmistä. Parit löytävät suhteensa aikana yhteisiä mielenkiinnonkohteita, puhuttavaa ja tekemistä. Arkiset ilot ja surut tuovat heidät yhteen.
Tuntuu siltä, että moni haluaa hypätä valmiiseen parisuhteeseen - sellaiseen jonka eteen ei tarvitse nähdä vaivaa. Luodaan ihannekuva parisuhteesta ja päätetään, että sen pitää olla sellainen heti kättelyssä... parhaiten tämä näkyy monien suhteettomissa vaatimuksissa, joka minulle kertoo vain vaatijan itsekeskeisyydestä.
Hyvä parisuhde ei tarvitse kummoista alkua, kunhan sen eteen halutaan nähdä vaivaa. Ongelma saattaa olla siinä, että nykyisessä maailmankylässä meillä on niin tolkuttomasti valinnanvaraa että ryhdymme käyttäytymään kuin lapset karkkikaupassa. Mutta heitäpä kourallinen porukkaa autiolle saarelle ja pariutumista alkaa tapahtumaan vaikka normaalioloissa nämä ihmiset eivät olisi välttämättä koskaan toisistaan kiinnostuneet.
Sitten on tietysti tämä vertailu. Olemme kateellista väkeä ja haluamme aina vähintään yhtä hyvän ja mieluummin paremman kuin sillä sisaruksella, naapurilla tai ystävällä. Taas kerran lapsellisuus nostaa päätään.
Vaikkemme voi hallita tunteitamme - emme voi käskeä itseämme ihastumaan - me emme ole yhtä kuin tunteemme. Me olemme sitä mitä teemme. Tunteet vaihtelevat. Suuret ihastukset muuttuvat katkeriksi pettymyksiksi yhtä usein kuin tuliseksi rakkaudeksi. Ihme ei aina vaadi muuta kuin vähän uskoa ja hitunen kärsivällisyyttä.
Jos sinulle ei tarjota valmista pöytää, miksi et tekisi ja kattaisi sitä itse.
"Jos sinulle ei tarjota valmista pöytää, miksi et tekisi ja kattaisi sitä itse."
Erittäin hyvä ajatus, jota olen koettanut toteuttaa ja toteuttaisin enemmänkin, jos löytäisin sellaisen miehen joka tulisi pikkuisen enemmän vastaan. Kun parisuhde ja sen yrityshän on aina kahden kauppa, ei siitä vaan tuu mitään jos mä teen hartiavoimin töitä mutta mies vetää köyttä juuri päinvastaiseen suuntaan.
Muutenkin tuli mieleeni tuosta ylläolevan naisen kirjoituksesta kun hän sanoi, että hänelle ja siskolleen on aina ollut helppo löytää sopivia miehiä, että miksi joillekin on helppoa ja toisille ei. Mua on kehuttu niin monta kertaa miesten suusta kauniiksi, seksikkääksi jne., että en usko olevani mikään järkyttävä ilmestys. Kauniina en tosin itseäni pidä, ihan tavallisen näköisenä ja oloisena, mutta jos jonkun silmää miellytän niin sehän on vain positiivista. Silti olen suuresti ihmetellyt, miksi mä en ikinä löydä niitä siistejä ja fiksuja kunnon miehiä, vaan aina jotain renttuja tai niitä kaupungin tyylitajuttomimpia, itsekkäitä tai muuten vaan junttimaisesti käyttäytyviä miehiä. Kaverini totesi jopa yhdestä epäonnistuneesta seurustelusuhteestani, että "mä en kyllä ymmärrä, miten sä sellaisen miehen kanssa oikein olit". Rehellinen vastaukseni oli, että tiedän kyllä tasan mitä haluan, mutta kun jostain syystä mä en ikinä saa sitä mitä oikeasti haluun ja haen, niin sitten kun ei tää jatkuva yksinolokaan kiehdo niin olen sitten koettanu sopeutua toiseksi parhaiden tai sinne päin olevien vaihtoehtojen kanssa. Mikä sitten on mennyt luonnollisestikin metsään, ennemmin tai myöhemmin. Eli omalla kohdallani syy siihen että olen sinkku on puhtaasti se, että en vain saa sellaista miestä kun itse haluan, siitäkään huolimatta vaikka olen kovasti yrittänyt. En tiedä sitten, onko kyse liian suurista tasoeroista vai mistä, mutta mielestäni etsin ihan tavallista kunnon miestä muutamilla erityisjutuilla varustettuna, jotka ovat itselleni erityisen tärkeitä. Eikä nekään sen kummempia ole kun pitkä, liikunnallinen ja tupakoimaton mies, jolla ei ole myöskään alkoholiongelmaa. Mutta noi tuntuu olevan niin suuria ja ylivoimaisen vaikeita vaatimuksia toteuttaa, että en vaan tommosiin miehiin juuri koskaan tutustu. En ymmärrä miksi, koska itse olen juuri kaikkia noita.
Sitten tasosta vielä sen verran, että jos miesten mielipiteiden perusteella rupean tasoani mittaamaan, niin sehän sekottaa asioita entisestään. Osa miehistä suurinpiirtein lakoaa mun jalkojen juureen, kehuu mut maasta taivaaseen ja haluaa pöllyttämään lakanoita mun kanssa mahdollisimman pian. Osa taas sitten juoksee suuinpiirtein karkuun. Eli otappa nyt siitä sitten selvää, olenko miesten mielestä puoleensavetävä vai luotaantyöntävä. Sekin tietty riippuu niin miehestä ja kauneushan on katsojan silmissä. Omasta mielestäni olen kuitenkin tavallinen ja ihan nätti nainen, ja itse kyllä tiedän mitä olen, mutta vaikea noitten miesten ääripääreaktioiden avulla arvioida, kenelle uskaltaisi mennä tekemään tuttavuutta ja kenet kannattaa kiertää kaukaa. Mutta toisaalta, mulle riittää se että itse hyväksyn itseni ja kelpaan tällaisena, luotan itseeni ja olen varma itsestäni. Mutta se vaan ottaa päähän niiiin vietävästi, että kun tiiän tasan mitä haluan, ja kun niitä miehiä joista mä oisin oikeasti kiinnostunut vielä parveilee joskus enempikin ympärillä, mutta kun mä en vaan saa ikinä niitä. Syy on se, että ne kaikki ovat varattuja, tai sitten jos uskaltaudun jollekin sinkulle tekemään tuttavuutta, niin hän juoksee karkuun tai ilmaisee, ettei ole kiinnostunut mun seurasta. Kai mä sit jossain vaiheessa tyydyn johonkin sinne päin olevaan tai muutan sinne luostariin tai jotain. Ajatuskin tuntuu painajaiselta, mutta minkäs teet, näin tää elämä vaan taitaa nyt ikävä kyllä mennä...
..juuri noinhan se menee!
Elämä on vaikeaa ja sopivan kumppanin löytäminen myöskin, puhumattakaan ideaalikumppanista.
Uskon että suurin osa ihmisistä ei eläessään löydä sopivaa kumppania itselleen. On absurdia kuvitella että juuri sopivat henkilöt sattuisivat kussakin ikäpolvessa kohdakkain. Eiköhän tuo parinvalinta ole aika pitkälti lottoa, joka sitten menee juuri niinkuin se menee eikä suinkaan ideaalisesti oikein.
Luulen että suurin osa parisuhteista perustuu enemmän tarpeisiin kuin suureen yhteensopivuuteen / tunteisiin. Kukaan ei halua olla yksin siksi ollaan yhdessä vaikka se saattaa hieman ahdistaakin.
Itse ajattelen parinvalintaa ns "mahdottomana" tehtävänä. En toki tarkoita että se olisi oikeasti täysin mahdotonta, mutta se antaa minulle mahdollisuuden ilahtua positiivisesti jos olen väärässä ja eikä myöskään tunnu niin pahalta jos olen oikeassa.
Joko löydän sen oikean tai sitten en. Se on niin yksinkertaista. Punkt och slut.