Olen nainen, 44v. Jo useamman vuoden ajan olen pohtinut avioeron ottamista. Tulisi pitkä tarina mikäli alkaisin kirjoittaa syitä, joten niihin en tässä nyt ala tarkemmin paneutua. Syinä ei kuitenkaan ole toisen uskottomuus (ei minunkaan) tai alkoholi tai väkivalta.
Meillä on teini-ikäisiä lapsia, joten lasten takia olen eroa siirtänyt jo vuosia. Ellei lapsia olisi, olisin jo eronnut. En missään tapauksessa ole katkerana "lasten takia" yhdessä, ihan rakkaudesta heitä kohtaan. En vain ole halunnut järkyttää heidän maailmaansa, koska perhe-elämä heidän kannaltaan sujuu hyvin.
Tiedän kuitenkin sisimmässäni, että ero tulee ennemmin tai myöhemmin. En vain yksinkertaisesti enää rakasta miestäni. Miestäni olen eroon toisinaan hieman valmistellut. Hän ei halua erota ja säälin häntä. Toisaalta taas pelkään hänen mahdollista riitaisuuttaan erotilanteessa ja sitä, että hän alkaa kovasti parjata minua lapsille.
Haluaisin kuulla kokemuksia perheneuvonnasta silloin, kun toinen osapuoli on jo varma siitä että haluaa erota. Kuten minä tässä tapauksessa. Kannattaisiko sinne mennä siitä syystä, että ero saataisiin ammatti-ihmisen kanssa sujumaan jotenkin "sopuisammin" vai meneekö vain pahemmaksi ja vie turhaan aikaa? Entä onko eroja siinä, meneekö kirkon perheneuvontaan vai kunnan perheneuvolan?
Meillä on teini-ikäisiä lapsia, joten lasten takia olen eroa siirtänyt jo vuosia. Ellei lapsia olisi, olisin jo eronnut. En missään tapauksessa ole katkerana "lasten takia" yhdessä, ihan rakkaudesta heitä kohtaan. En vain ole halunnut järkyttää heidän maailmaansa, koska perhe-elämä heidän kannaltaan sujuu hyvin.
Tiedän kuitenkin sisimmässäni, että ero tulee ennemmin tai myöhemmin. En vain yksinkertaisesti enää rakasta miestäni. Miestäni olen eroon toisinaan hieman valmistellut. Hän ei halua erota ja säälin häntä. Toisaalta taas pelkään hänen mahdollista riitaisuuttaan erotilanteessa ja sitä, että hän alkaa kovasti parjata minua lapsille.
Haluaisin kuulla kokemuksia perheneuvonnasta silloin, kun toinen osapuoli on jo varma siitä että haluaa erota. Kuten minä tässä tapauksessa. Kannattaisiko sinne mennä siitä syystä, että ero saataisiin ammatti-ihmisen kanssa sujumaan jotenkin "sopuisammin" vai meneekö vain pahemmaksi ja vie turhaan aikaa? Entä onko eroja siinä, meneekö kirkon perheneuvontaan vai kunnan perheneuvolan?
Vastaukset 16
Vanhimmat
...menossa ensi viikolla ko. istuntoon. Tosin tilanteeni on hieman toinen. Avioliitossamme on uskottomuutta minun taholta ja sen seurauksena pahoinpitely josta mieheni sai syytteen kun kävin tekemässä rikosilmoituksen.
Olen miettinyt avioeroa jo muutaman vuoden mutta juuri lapsen takia en ole sitä tehnyt. Ja nyt haluaisin kuulla sinulta miltä tuntuu elää monta vuotta parisuhteessa miehen kanssa jota ei rakasta ? Ja elää siinä lasten vuoksi ? Minä nimittäin pähkin nyt tämän ongelman kanssa. En haluaisi romuttaa lapseni (8 v.) elämää mutta toisaalta haluaisin itsekkin elää onnellisena. Olen kahden tulen välissä...
kyselit millaista on elää vuodesta toiseen miehen kanssa jota ei rakasta. se on hirveää! minä olen ajautunut tähän tilanteeseen jo monta vuotta sitten ja nykyisin voin jo ihan fyysisesti pahoin kun mies on lähettyvillä.emme ole mieheni kanssa enää yli kahteen vuoteen nukkuneet samassa sängyssä emmekä puhu toisillemme kuin pakolliset asiat.meillä on monta yhteistä lasta ja yhteinen työ, siinä ne suurimmat syyt miksi en ole repäissyt itseäni irti tästä paskasta. en ole salaillut keneltäkään perheemme tilannetta ja saan jatkuvasti hyviä neuvoja: " jätä se mies, muuta pois jne." mutta neuvoja on helppo antaa kun ei ole itse koskaan tätä tilannetta kokenut.miehellä on jo todennäköisesti uusi elämä jossain muualla, sen verran vähän häntä tässä huushollissa näkyy ja se on hyvä se. nyt vain odottelen milloin hän saa tarpeekseen tilanteesta ja ottaa sen ratkaisevan askeleen. lapsille asia on sikäli helppo että he eivät koskaan ole olleet kovin läheisiä isänsä kanssa, isä on aina omistautnut enemmän työlle kuin perheelle.
en siis halua sinullekkaan mitään neuvoa tilanteesi suhteen antaa sillä se on mahdotonta. jokainen elää niinkuin parhaaksi näkee mutta sen voin kertoa että tämä tilanne todella syö sisältä, toivon että mullekin se ratkaisu kohta tulee sillä pelkään etten kauaa enää jaksa tätä murtumatta.tsemppiä.
Nostan hattua sinulle kun noin rehellisesti tuot esille uskottomuutesi. Pari ihastumista on minullakin ollut, myös yksi hieman syvällisempi, joskin erittäin lyhyt suhde. Kaikista noista tunnen syyllisyyttä.
Kysyt miltä tuntuu elää monta vuotta parisuhteessa miehen kanssa jota ei rakasta? Se on kauhean moniselitteinen asia. Alussa tietenkin rakastin. Sitten suhteessamme tapahtui kaikenlaista ja rakkauteni väheni. Sitten mieheni sairastui ja seksi loppui kokonaan. Siihen vaikutti sekä hänen sairautensa että se, etten vain enää yksinkertaisesti halua häntä. Varmaan moni muukin tätä lukeva nainen tai mies tietää sen: on vaikea toisille selittää sitä, miksi toinen vain tuntuu fyysisesti niin vastenmieliseltä, ettei enää halua seksiä tämän kanssa. Tuo sana "vastenmielinen" on kuitenkin joskus liian voimakas sana kuvaamaan asiaa, mutta muutakaan sanaa ei oikein tilalle keksi. Rakkaus tai jokin on vain niin kuollut, ettei voi kuvitella enää harrastavansa seksiäkään toisen kanssa. Ja se on surullista. Siihen liittyy tietenkin myös psyykkinen puoli. Se tunne, jota rakkaudeksi kutsutaan - sitä ei vain enää ole.
Miksi sitten vielä elää toisen kanssa? Ja tehdä niin useita vuosia. Jokaisen tilanteet ovat yksilöllisiä ja sinun poikkeaa minun tilanteestani vaikka samoja piirteitä onkin. Meillä mieheni on ollut hyvä isä enkä ole halunnut romuttaa perhekokonaisuutta. Olen asettanut lapseni etusijalle ja tavallaan kuitenkin kai myös osan itsestäni, sillä olisin varmaan tuntenut kauheaa syyllisyyttä mikäli olisin eronnut aiemmin. Olisin varmaan kauheasti pohtinut sitä, että tein väärin lapsiani kohtaan. Siispä olen jaksanut.
Mutta. Ja tämä on iso mutta. En ole varma siitä, olenko tehnyt "oikein" tehdessäni näin. Sillä toisaalta olen itse kärsinyt. Olen kaivannut läheisyyttä, rakkautta, miehen syliä. Iltaisin ennen nukahtamista olen kaivannut sitä, että saisin rakastella. Miehen kanssa periaatteessa kaikki arkipäivän asiat sujuvat, mutta me elämme kuin sisar ja veli. Joten koska mitään suuria yhteenottoja ei ole ollut, on ollut helppo mennä päivä kerrallaan tällä tavalla.
Minäkin tunnen olevani kahden tulen välissä. Joskus ajattelen, että olen pelkuri kun en jostain syystä ole uskaltanut tai uskalla repäistä eroa aikaiseksi. Enkä oikein tiedä mitä kaikkea pelkään. Kai sitä, että lapsiini sattuu. Että heidän elämänsä muuttuu liiaksi. Ja pelkään siitä itselleni koituvaa syyllisyyttä. Pelkään myös, että mieheni ei psyykkisesti kestä eroa eli pelkään myös siitäkin itselleni koituvaa syyllisyydentunnetta. Huomaan olevani aivan kauhea pelkuri ja kuitenkin tämä tilanne alkaa syödä vähitellen yhä enemmän ja enemmän omaa hyvinvointiani.
Kuvaat myös minunkin tuntemuksiani. Ja samalla varmaan monen muunkin. Mekään emme enää nuku samassa sängyssäkään. Itse en sitä enää halua. On ollut helppo selittää se lapsille sen avulla, että mieheni kuorsaa niin mahdottomasti. Joten ihan oikeastikaan en senkään takia voisi nukkua hänen kanssaan.
Mutta myös siitä syystä, etten halua hänen fyysistä läheisyyttään. En itse sitä siis halua, ja samalla tunnen itseni yksin sängyssäni kauhean yksinäiseksi mitä tulee seksi- ja erotiikka-ajatuksiin.
Sen verran on kokemusta perheneuvonnasta ainakin tällä paikkakunnalla, jolla asun. Soitin eka kerran neuvonnan päivystysnumeroon jo Joulukuussa. Sanoivat kunnan neuvonnasta suoraan, että jonot on niin pitkät ja ei teidän lapset(nuorin jo 16v) tarvitse mitään huoltajuuskäsittelyä, joten ei tänne oikein pääse. No, sitten soitin seurakunnan palveluun Tammikuussa. Sielläkin sanoivat, että jonot on pitkät. Sain sitten ajan Huhtikuun puoleen väliin. Kerran olen käynyt siellä yksin. Sen eka käynnin jälkeen oli olo vähän sellainen, että oliko tästä nyt sitten mitään hyötyä. Olen kuitenkin ajatellut käydä siellä ihan itseni vuoksi. Joka puolella toitotetaan sitä, että kannattaa käydä perheneuvolassa keskustelemassa, ennen kuin eroaa, ettei sitten jostakin syystä tarvitse alkaa katumaan myöhemmin. Eli että ensin yritän käyttää kaikki saatavilla olevat keinot ja jos sitten näyttää siltä, ettei avioliiton jatkamisessa ole mitään järkeä, niin sitten ei jatketa.
No meillä on hieman eri tilanne, kuin sinulla. Miehelläni on alkoholiongelma, joka ei ole ongelma hänen omasta mielestään. Itselläni tuli joskus viime keväänä myös sellaisia ajatuksia, että pitäisiköhän erota sen vuoksi, ettei se avioliitossa oleminen tuntunut enää "tärkeältä". Meilläkin yhteisiä vuosia on jo kertynyt parikymmentä.
Kuitenkin uskon siihen, että parisuhdetta voi työstää ja sen voi saada toimimaan, kun sen eteen tekee töitä. Eli juuri sinun kuvaamassasi tilanteessa tuntuisi siltä, että kuinka voit olla niin varma siitä asiasta, että haluat eron? Ja miksi haluasit?
Kiitos kun kerroit miten asiat sinun kohdallasi ovat edenneet. Siksi minäkin toisten kokemuksia kyselen, kun aina kaikkialla puhutaan siitä miten hyvä olisi käydä perheneuvonnassa. Kas kun noin totesivat lapsesi iästä. Minulla on nuorin kutakuinkin saman ikäinen ja olen ajatellut, että saisimme perheneuvonnasta apua siihen miten kertoa lapsillekin ja miten toimia heidän kanssaan erilaisissa tilanteissa.
Voit ylläolevasta toisesta viestistäni lukea lisää minun tapauksestani ja siitä, miksi eroa haluan. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että aina täytyy yrittää kaikkensa liittonsa eteen. Minullakin on aviovuosia takana jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta ja voin vain todeta, että tuntuu kuin olisimme jo yrittäneet riittävästi. En vain enää jaksa yrittää. Kaipaan sitä, että tuntisin oloni onnellisemmaksi ilman kauheaa yrittämistä. Ehkä se on jotenkin niin päin, että tunnen kuihtuvani tässä tilanteessa ja kaipaan muutoksen mahdollisuutta. Sitä en voi tietää, että millaisia muutoksia elämääni eron myötä tulisi, mutta tämäkin tilanne alkaa jo tuntua ahdistavalta. Ei elämä silti pelkkää kurjuutta ole, en minä sitäkään tarkoita. Osaan nauttia arjen asioista, mutta siltikin.... Tätä on todella vaikea selittää. Edes itselle.
Teidän molempien elämäntilanne tuntuu samanlaiselle, kuin omani. Olen ollut lähes 20v. naimisissa ja lapsia on useita. Tunteeni miestäni kohtaan ovat myös loppuneet, vaikkakin nukumme samassa sängyssä ja harrastammekin edelleen seksiä, koska silloin saan taas olla hetken rauhassa, eikä tarvitse katsella mieheni "kiukuttelua". Seksi tosin tuntuu vaan "suoritukselle".
Olen ollut myös lasten vuoksi naimisissa, vaikka välillä on tuntunut, että heidänkin kannaltaan olisi ollut parempi erota jo kauan sitten. Lapset ovat yllättävän sopeutuvaisia, kun heidän kanssaan keskustelee asioista, vaikkei tietenkään aivan yksityiskohtaisesti. Liitossa on ollut monenlaista murhetta vuosien mittaan, enkä ole onnellinen kuin silloin, kun mieheni on töissä. Tällä hetkellä ei sinänsä ole ongelmia, vain rakkaus puuttuu ja kaipaan myös hellyyttä ja läheisyyttä "vilpittömästi", eikä aina seksimielessä.
Lisäksi olen rakastunut toiseen, jota en tosin ole aikoihin tavannut. Ikävä kyllä hän on naimisissa, mutta tietää kyllä tunteistani häntä kohtaan. Ikävää sinänsä, kun en kenenkään muun suhdetta halua pilata ja oletan hänelläkin olevan tunteita itseäni kohtaan
En tiedä mitä tekisin, kun kauhea ruljanssi olisi eroon päätyessä tulossa, talon myynti ym. Eniten huolestuttaa lasten suhtautuminen, vaikka kaikki ovatkin jo yli 10v.
Nuo muihin ihastumiset ovat vaikea juttu, eikös vain. Yhteen aikaan minäkin olin ihastunut toiseen. Silloin minustakin tuntui, etten tuntenut oloani kotona vapaaksi kuin yksin ollessani.
Näin jälkikäteen huomaan, että kauhean paljon asiaan vaikutti se ihastumiseni. Näin miehessäni entistä enemmän vikoja juuri siitä syystä. Mutta nyt kun ihastuminen on jo ollutta ja mennyttä, on tilanne edelleen se, etten ole onnellinen tässä liitossa. Eli kyllä tämä tilanne ajoi minut ihastumaan niin voimakkaasti toiseen. Vai mahtavatkohan liitossaan onnelliset ja rakastavat ihastua toisiin samalla lailla voimakkaasti? Sen kun tietäisi.
Niin... lapset ja heidän suhtautumisensa. Vaikea asia.
Minusta on myös jo vuosia tuntunut samalle, että ihastumisen jälkeen en edelleenkään ole tyytyväinen nykyiseen suhteeseeni. Ihastumisia on ollut minulla ennenkin, vain viattomia, miestäni en ole koskaan pettänyt. Tämänhetkinen ihastumiseni taas on vakavampaa, pettänyt tosi en ole edelleenkään, mutta tunteeni vain voimistuvat tätä toista kohtaan, eikä järkikään enää tahdo pysyä mukana .... Vikoja tosiaan löydän myös aina vaan enemmän nykyisessäni, vaikkakin kyllä myös itsessäni...
En usko myöskään siihen, että jos on hyvä suhde ja rakastaa toista, ei tunteet voi ehkä olla niin suuret ketään toista kohtaan. Saa nähdä puuttuuko kohtalo ehkä vielä peliin.
Perheneuvolaan kannattaa mennä, jos MOLEMMAT ovat sitä mieltä. Kumpikaan ei toista voi muuttaa toisenlaiseksi, vaan siihen tarvitaan yhteistä halua jatkaa avioliittoa.
Kävin exäni kanssa siellä juttelemassa useamman kerran. Minä halusin eron, hän ei. Hänen mielestään ei mitään vikaa missään ollut, vaan minä hieman seonnut tämän erotoiveeni kanssa... Ei siellä mikään mihinkään muuttunut. Nyt olemme eronneet.
Suosittelen kunnan perheneuvolaa. Kirkon puolella on kristillinen lähtökohta joka asiassa enkä olisi itse jaksanut sellaista ajatusta samalla kun mietin omaa tulevaisuuttani. Toisaalta, jos teillä molemmilla on vahvat kristilliset arvot, niin sitten varmaan on oikea paikka.
Mieheni on myös sitä mieltä, että perheneuvonta voisi olla hyvä juttu. Lähtökohdat ovat meilläkin aivan erilaiset. Hän lähtisi sinne sillä mielellä, että minä tulisin järkiini eroajatuksen suhteen, minä taas ehdottomasti sillä mielellä, että erota haluan mutta että se sujuisi neuvonnan kautta kenties sopuisammin.
Kun oikein ajattelen, niin luulen siirtäneeni tätä perheneuvontaan hakeutumista nimenomaan siitä syystä, että tiedän sen omalla kohdallani olevan "lopun alkua". Jos sen askeleen otan, olen varma siitä että ero tosiaankin tulee. En lähtisi sinne ollenkaan jatkamis -mielellä. Joten koska en vielä ole uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta koko tämän kokonaisuuden suhteen niin myös tuo perheneuvontaan konkreettisesti hakeutuminen eräällä tavalla vielä muhii mielessäni.
Millaista se teillä oli? Riitelittekö entistä enemmän perheneuvonnan seurauksena vai auttoiko se sopuisampaan eroon? Tai mitä vaikutuksia sillä ylipäätään mielestäsi oli?
Jollain tasolla kai pelkään, että mieheni alkaa minua siellä syytellä kaikesta mahdollisesta ja kaikki menee vain entistä pahemmaksi. Ja toisaalta toiveeni on, että koska meillä on lapsia niin ammatti-ihminen saisi mieheni ymmärtämään miten kaikki olisi lasten kannalta hyvä viedä läpi. Ettei hän kaada lasten niskaan sellaista, mikä ei lapsille kuulu.
Kuulumme kirkkoon tavan vuoksi, eikä meillä ole vahvoja kristillisiä arvoja. Tuota minäkin olen miettinyt, että kuinka paljon ne lyövät läpi kirkon perheneuvonnassa vai joko ajat olisivat sellaiset, ettei mitään tuputeta.
Minä olen käynyt yksin monta kertaa perheneuvolassa ja saanut vain vahvistusta omaan erotilanteeseeni,että jos ei toinen osapuoli myönnä omaa osuuttaan perheen muuttuneeseen tilanteeseen ei ole mitään mitä hän lähtisi korjaamaan.Jos vain aina syyttää toista osapuolta siitä,että vain ja ainostaan hänessä on vikaa,tilanne näyttää aika toivottamalta.Yleensä se on niin,että jos mies tekee täyskäännöksen ja myöntää oman osuutensa ongelmiin,harvoin on sellaista naista,joka ei rupea taas asioita ajattelemaan parhaiten päin.Mutta eihän miehissä ole vikaa,se vain on aina ja iankaikkisesti niin, akka se on,joka huutaa turhaan.Minulla naisena on ainakin ollut suuri tarve tuoda suhteen epäkohdat esille muodossa jos toisessakin.Vaan mies vain vähättelee ja on hyvin välinpitämättömän näköinen,että ei vois vähempää kiinnostaa.Kaikkeni olen yrittänyt,mutta nyt en yritä enään mitään..antaas ajan tehdä tehtävänsä..loppu tulee jos ei ihmettä tapahdu.Ja siihen en todellakaan usko.Mies on mies eikä muuksi muutu..
Toivon sinulle sitä, että sinunkin tilanteesi selviää parhain päin tavalla tai toisella. Voimia!
Kävin kirkon perheneuvonnassa kolme kertaa; kerran yksin ja kaksi kertaa mieheni kanssa. Upea työntekijä huomasi hyvin pian, että haluan erota. Hän esitti hyviä kysymyksiä, mutta ei tuominnut eikä moralisoinut. Viimeisen istuntokerran käytimme eron käytännön asioista (raha-asiat, lapset, asumisjärjestelyt) sopimiseen. Mielestäni niistä on hyvä sopia yhdessä puolueettoman henkilön avulla. Näin vältetään monta tulevaa riitaa.
Nyt olemme asuneet erillään kaksi kuukautta ja tunnen tehneeni oikean ratkaisun. Myös lapset ovat sopeutuneet tilanteeseen yllättävän hyvin. Uskon tähän vaikuttavan sen, että heidän ei missään vaiheessa tarvinnut kuunnella meidän välien selvittelyä. Mieheni kanssa myös päätimme, että lapsiin liittyvistä asioista ei tapella. Toivottavasti jatko sujuu yhtä sopuisissa merkeissä.
Kiitos kun kerroit omasta kokemuksestasi. Teidän kohdallanne "eroneuvonta" siis ilmeisesti toimi hyvin. Minkä ikäisiä muuten sinun lapsesi ovat? Aika paljonhan minua tässä tilanteessa huolestuttaa nimenomaan lasten reaktio.
Meidän lapset ovat tänä vuonna 13- ja 8-vuotiaita. Vanhempi on tunteellinen ja järkevä murkkuikäinen. Olemme käyneet pitkiä keskusteluja erosta ja olen pyrkinyt kertomaan "koko" totuuden. Nuorempi on survival-tyyppi, eikä vielä osaa murehtia asioista. Molemmat olivat aluksi surullisia, mutta nykyään arki sujuu hyvin. Eihän ero tietenkään heille mieleinen ollut ja tiedän, että molemmat vielä toivovat meidän palaavan yhteen. Tähän vastaan aina rehellisesti, että tuskin sitä päivää tulee.