Vapaista yhteisöistä ja itseensä luottavista yksilöistä koostuva
desentralistinen yhteiskunta on mieltä kiehtova näky. Missä tahansa
seurueessa voi kohdata optimisteja, jotka ovat yhtä mieltä siitä, että
tällaisia yhteisöjä on todella saattanut olla menneisyydessä ja että
nykyisinkin pienryhmät, jotka koostuvat asialleen omistautuneista
ihmisistä ja haluavat asettua sivummalle yhteiskunnan valtavirrasta,
voivat luoda tätä ihannetta jossakin määrin muistuttavaa yhteisöllistä
ja demokraattista elämää. Mutta suurimmalle osalle ihmisistä tuntuisi
uskomattomalta väite, että tällainen yhteiskunta voisi syntyä
kansalaistoiminnan kautta jossakin teollistuneessa valtiossa,
esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tämä uskon puute ei ole pelkkää pessimismiä,
vaan perustuu painaviin argumentteihin, jotka radikaalit aivan liian
usein haluaisivat unohtaa. Olen koonnut näistä argumenteista kiperimmät
seuraavien kuuden otsakkeen alle. Ne käsittelevät modernia aikakautta,
epätasa-arvoa, ihmisluontoa, yksilöllistä vapautta, yhteiskunnallista
järjestystä ja yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuutta.
Mutta eihän kelloa voi kääntää taaksepäin: modernin aikakauden ongelma
Anarkismi on utooppinen hanke, mahdollisuus, joka on kyetty
hahmottamaan, muttei vielä toteuttamaan. Utopiat voivat olla joko eteen-
tai taaksepäin katsovia. Kommunitaristiset ja desentralistiset liikkeet
ovat epäilemättä kuuluneet jälkimmäisiin hakeutuessaan takaisin
pienempään, yksinkertaisempaan ja vähemmän moderniin maailmaan. Tämä
vaikuttaa kuitenkin musertavan toivottomalta yritykseltä. Sadat
miljoonat ihmiset eivät häviä minnekään ilman ydinkatastrofia; eivätkä
suuret metropolit, joissa he asuvat; eivätkä myöskään teknologiat ja
tuotantovälineet, joista he ovat riippuvaisia. Yhteisöllinen,
maatalousvaltainen yhteiskunta, josta Jefferson unelmoi, on hävinnyt
mahdollisen alueelta.
Anarkistit ovat jo pitempään ymmärtäneet, että tässä tarvitaan vähän
toisenlaista ajattelua. Moderni maailma ei häviä minnekään, eikä sitä
voi sivuuttaa tekemällä vanhoista öljytynnyreistä aurinkolämmittimiä.
Radikaalien täytyy ottaa moderni haltuunsa eikä vajota menetetyn
maailman lyyriseen muisteluun.
Yhtenä taktiikkana on ollut asiantuntijoiden demystifioiminen ja tiedon
demokratisointi. Auktoriteetti, jota tieteen edustajat, teknologit ja
muut "asiantuntijat" itselleen vaativat ja joka heille niin halukkaasti
annetaan, ei useinkaan kestä edes aivan satunnaista tarkastelua. Tieteen
asiantuntijat ovat luoneet (esimerkiksi) maailmanlaajuisen kemiallisen
saaste-ongelman, ydinvoimaloiden vaarat, Three Mile Islandin,
Tshernobylin ja Bhopalin katastrofit, vaikuttavan listan syöpää
aiheuttavia aineita jokapäiväiseen ympäristöömme, kyvyn pitää suurilla
kustannuksilla kuolleita ihmisiä elossa – puhumattakaan ydinpommeista,
MX-ohjuksista, tähtien sodasta ja muista totaalisen hävityksen
koneistoista. Pitkälle erikoistuneet hallintokoneistot sotilas- ja
sosiaaliasiantuntijoiden laumoineen ovat antaneet meille (esimerkiksi)
Vietnamin sodan, Keski-Amerikan rämeikön, joukkomittaisen köyhyyden ja
kodittomuuden, lain ja järjestyksen yleisen hajoamisen, ja koulutus-,
terveys- ja hyvinvointijärjestelmät, jotka eivät täytä järkevän
toimivuuden vähäisimpiäkään kriteerejä.
Anarkistit ovat usein pyrkineet tällaisen valeasiantuntijuuden
haastamiseen sen jokaisella osa-alueella aina paikallishallinnosta
ympäristöasioihin. Nämä aloitteet ovat lujittaneet haastajien
itseluottamusta ja vähentäneet tieteenharjoittajien ja
hallintovirkailijoiden papillista valtaa. John Deweyn sanoin: "Ei ketään
ihmistä eikä yhtään ihmismieltä ole koskaan vapautettu pelkästään hänet
hylkäämällä, jättämällä yksin... Positiivinen vapaus ei ole tila, vaan
teko, joka sisältää menetelmät ja välineet olosuhteiden
kontrolloimiseen." Modernissa maailmassa yksi tärkeimmistä kontrollin
resursseista on tieto.
Kasvatuksen – ymmärrettynä sanan laajimmassa merkityksessä – täytyy olla
minkä tahansa demokraattisen toimintaohjelman ydin. Kansalaisryhmät
eivät pysty kasvattamaan suurta yleisöä, mutta ne voivat nakertaa
suurten tietomonopolien reunoja. Korkeakoulutuksen lisääntymisellä
USA:ssa voi olla se tahaton vaikutus, että se edistää tätä prosessia.
Tietoa on sitä vaikeampi monopolisoida mitä laajemmalle se on levinnyt.
Koulutetussa porvaristossa on samalla entistä enemmän skeptisiä ja
erittelevän mielenlaadun omaavia ihmisiä, kun se moninkertaistaa itseään
palvelevien asiantuntijoiden määrän.
Alvin Gouldner on trilogiansa painavimmassa osassa The Dark Side of the
Dialectic luonnostellut vakuuttavasti uuden intellektuelleista ja
teknisestä intelligentsiasta muodostuvan luokan kasvua. Tämän luokan
kasvatus ja arvot ovat erityisen soveltuvia tiedon demokratisoimisen
tehtävään. Uusi luokka on tulosta kasvatusjärjestelmästä, joka ei enää
siirrä eteenpäin vanhaa kulttuuria ja sen ennakko-oletuksia, vaan
rohkaisee avoimeen, kosmopoliittiseen ja auktoriteetittomaan
asennoitumiseen tietoa kohtaan. Työntekijöinä uuden luokan jäsenet eivät
halua kärsiä vanhemman teollisuusjärjestelmän jäykistä hierarkioista ja
oppialoista eivätkä näe sellaisiin tarvettakaan.
Jotkut modernin teknologian trendit saattavat edistää
demokratisoitumisprosessia. Jotkut radikaalit ovat pitäneet
tietovaltaisen – pikemmin kuin pääomavaltaisen – teollisuuden kasvua ja
mikroelektronisen vallankumouksen desentralisoivia mahdollisuuksia
voimina, jotka voivat kääntää industrialismin keskihakuisten
kehityskulkujen suunnan. Mutta keskittyminen pelkästään
vaihtoehtoteknologioihin tuskin riittää aikaansaamaan demokraattista
muutosta. Kaikki tällaiset desentralistiset argumentit ovat onnistuneet
ärsyttämään erityisesti perinteisen vasemmiston radikaaleja, jotka ovat
pitäneet mittakaavaa ja keskittymistä omistuskysymykseen verrattuna
sivuseikkoina. Varmastikin on niin, että heti kun vaihtoehtoteknologiat
alkavat osoittaa menestymisen merkkejä, kuten aurinkoenergian
tapauksessa, isot korporaatiot ottavat ne haltuunsa ja vetävät ne pois
julkisen alueelta. Poliittinen desentralisointi on sekä kiireisempi että
myös paremmin hallittavissa oleva projekti kuin teknologinen
desentralisointi.
Toinen lähestymistapa modernin aikakauden ongelmiin on ollut etsiä
jännitteitä ja ristiriitoja, joita järjestelmä itse luo ja jotka
voisivat ajan mittaan katalysoida kansalaisten keskuudessa arvojen
uudelleenarviointia ja demokraattisen tietoisuuden heräämistä.
Anarkistit ovat aiheellisesti pidättyneet esittämästä ihmisen tilaa
koskevia suureellisia filosofisia väittämiä. Mutta heidän työnsä
perustuu heidän modernia maailmaa kohtaan tuntemaansa syvään
huolestuneisuuteen sekä sellaisen tulevaisuuden ennustamiseen –
nykyisten kehityskulkujen jatkuessa – jota hallitsisivat yksinomaan
teknologian ja byrokratian lyhyen aikavälin imperatiivit. Juuri kukaan
ei pidä mahdollisena tämän kehityksen pysäyttämistä. Mutta teknologian
aikaansaamat yhteiskunnalliset muutokset ovat jääneet täysin vaille
inhimillistä kontrollia. Teknologia on edistystä, teknologia on kohtalo.
Jos keksimme kemikaalin, aseen tai lääketieteellisen tekniikan, meidän
täytyy käyttää sitä. Minkäänasteinen hallinnan aikaansaaminen tähän
vastustamattoman voiman valtakuntaan vaikuttaa pikemminkin
edistykselliseltä ja eteenpäin katsovalta kuin miltään nostalgiselta
yritykseltä.
Kuten uuskonservatiivi sosiologi Daniel Bell on huomauttanut,
inhimilliset tarpeet ja halut toimivat usein taloudellisen ja
teknologisen kehityksen logiikkaa vastaan. Vapauden ja
itsensätoteuttamisen korkeammanasteiset vaatimukset sotivat jatkuvan
kasvun talouden asettamaa kurivaltaa vastaan – eivätkä nämä kulttuuriset
ristiriidat ole ratkaistavissa hallituksen toimesta. Ehkä tästä voi
syntyä halkeama monoliittiin. Modernin kokemus merkitsee suurimmalle
osalle ihmisistä levottomuutta ja ristiriitaisuutta. Kuten uudistajat ja
vasemmistoradikaalit vuosisata sitten ryhtyivät pistämään aisoihin
teollisuuskapitalismin hurjastelua tavoitteenaan inhimillisempi
yhteiskunta, anarkistien ja kansalaisradikaalien tehtävänä on tänä
päivänä osoittaa, että todellinen inhimillinen eteenpäinmeno tarkoittaa
demokratian ja positiivisen vapauden lisääntymistä – ei pelkkää
tavaroiden ja tieteen lisääntymistä.
Asiantuntijuuden demokratisointi ja modernin ristiriidat eivät
kuitenkaan mitätöi erästä painavaa argumenttia. Moderni aikakausi on,
Peter Bergerin sanoja käyttääkseni, "kokonaisuus, jota ei voida purkaa
osikseen". Vallan keskittyminenkin on koon ja monimutkaisuuden vuoksi
kenties väistämätöntä. Muiden muassa Paul Goodman on väittänyt, että
jonkinlainen hallinnollinenkin keskittyminen on väistämätöntä, koska
tehokkuus ja suurimittaiset taloudet vaativat palveluja tuotettaessa
melko korkean tason koordinaatiota keskustasta käsin. Esimerkiksi täysin
hajautettu terveydenhuolto edellyttäisi sellaisten resurssien
hylkäämistä, jotka ovat toteutettavissa vain suurissa aluesairaaloissa.
Samoin tiettyjä hyödykkeitä, kuten osavaltion väliset moottoritiet,
puhelinjärjestelmät, voimalajärjestelmät ja lentoliikenteen kontrolli ei
voisi järkevästi jättää pienten paikallisyhteisöjen hoidettavaksi. Jotta
hallintokoneistot eivät kasvaisi byrokraattisen sääntelyn ahneiksi
hirviöiksi, ne tulisi alistaa tehokkaaseen paikalliseen kontrolliin.
Ihmisten ennakkokäsityksiin rakentuneiden yhteyksien murtaminen
asiantuntijuuden ja vallan, teknologian ja edistyksen sekä
nyky-yhteiskunnan kompleksisuuden ja keskittymistendenssien väliltä ei
tule olemaan mikään helppo tehtävä, ehkäpä ei edes mahdollinen, jos on
uskominen edellisiin argumentteihin. Mutta anarkistit, jotka toisinaan
saavat niskoilleen syytteitä utopistisista nostalgioista, voivat ainakin
rohkeasti heittää haasteensa, varmoina siitä, ettei heidän vaatimuksensa
korkeammantasoisesta vapaudesta ja osallistumisesta ole antimoderni vaan
pikemminkin ultramoderni, jopa futuristinen. Anarkistien elämänlaatua ja
ihmisen arvoa korostavat näkemykset eivät ole esiteolliselta ajalta
periytyviä jäänteitä, vaan päämääriä, jotka voivat toteutua vain hyvin
pitkälle kehittyneessä, tiedostavassa ja inhimillisessä yhteiskunnassa.
Mutta köyhät syrjäytyvät: tasa-arvon ongelma
Anarkismilla on taipumusta muodostua keskiluokan liikkeeksi. Toisin
tuskin voisi ollakaan. Yhteistyötä ja itsemääräämistä painottavia arvoja
ja taitoja ei helposti omaksuta individualistisessa yhteiskunnassa.
Niitä voivat tuskin ollenkaan omaksua ihmiset, joiden aika ja energia
menee taisteluun elämän perusedellytyksistä. Vaikkeivät sitten aivan
lopullista totuutta kertoisikaan, niin saatavilla olevien tutkimusten
mukaan tietyt enemmän koulutusta saaneet keskiluokan osat ovat
merkittävimpiä demokraattisten arvojen kannattajia. Saul Alinsky, yksi
käytännöllisimmistä ruohonjuuritason organisaattoreista, oli tästä
täysin selvillä. "Toiminnan organisointi ... keskittyy Amerikan
valkoiseen keskiluokkaan. Siellä se voima piilee."
Niinpä, mutta kuten vanhat ammattiyhdistysaktiivit kysyisivät, entäpä
sitten työläiset? Ja miten on rodullisten ja etnisten vähemmistöjen
laita? Jäävätkö he uuden utopian ulkopuolelle aivan kuten omaisuutta
vailla olleet suljettiin pois Locken porvaristolle kaavailemasta
yhteiskuntasopimuksesta? Eikö tällainen anarkismi olekin jälleen vain
yksi valkoisen keskiluokan laissez-faire -liike, joka jättää huomiotta
tai jopa polkee työväenluokan intressejä?
Tasa-arvo on vaikea kompastuskivi amerikkalaisille
kansalaisaktivisteille ja anarkisteille. He ovat olleet kiinnostuneempia
vallanjaosta kuin taloudellisista jakokysymyksistä. Tämä on ollut heidän
vahvuutensa yhteiskunnassa, jossa sosialismi on jäänyt vieraaksi
aatteeksi. Toisaalta kukaan ei voi jättää huomiotta tasa-arvon, vallan
ja vapauden läheisiä yhteyksiä.
Tasa-arvo versus vapaus on ollut poliittisen filosofian ratkaisematon
dilemma. Nekin konservatiivit, jotka eivät ole piiloliberaaleja,
yksinkertaisesti sivuuttavat "tasa-arvokysymyksen" unelmana, joka
perustuu kateuden ruokkimaan illuusioon. Monet libertaristit tuntevat
paljolti samoin. Liberaalit puolestaan uskovat, että heiltä löytyy
toimivin vastaus: vapaus kilpailla tai mahdollisuuksien tasa-arvon
käsite. Riippumatta siitä, miten tarkoin tätä periaatetta
noudatettaisiin, se mitä varmimmin johtaisi lopulta takaisin suuriin
epätasa-arvoisuuksiin – joita liberaalin käsityksen mukaan tulisi pitää
reiluina, koska ne ovat reilun kilpailun tulosta. Vahvassa muodossaan –
sellaisena kuin John Rawls on kuvannut sitä teoksessaan
Oikeudenmukaisuusteoria – negatiivinen vapaus kilpailla maksimoidaan,
mutta siitä seuraava "luonnollinen" epätasa-arvon tila tulisi hyväksyä
sellaisenaan. Rawlsin oikeudenmukaisuusnäkemys estäisi positiivisen
vapauden lisäykset, erityisesti taloudellisille häviäjille suunnatut.
Jotkut sosialistit puolestaan uskovat Marxin ennustusta seuraten, että
heiltä löytyy parempi vastaus: yhteiskunnan täytyy läpäistä valtion
asettama väliaikainen vapaudettomuuden vaihe (valtiososialismi)
saavuttaakseen taloudellisen tasa-arvon ja päätyäkseen lopulta vapauteen
(valtioton kommunismi). Tämä elegantti teoria on hivenen ristiriidassa
vuosisadan historiallisen kokemuksen kanssa, joka antaa ymmärtää, että
kyseisen ohjelman mukainen kehityskulku kohti vapautta juuttuu
käytännössä melko lähelle maksimaalista valtiovaltaa.
Anarkistinen positio suhteessa epätasa-arvoon on usein vaikeampi
hahmottaa. Sanaa "tasa-arvo" viljellään kirjoituksissa ja retoriikassa
ja tavallisesti sitä pidetään positiivisena arvona ja kumouksellisena
ihanteena. Monet anarkisteista ovat kuitenkin ex-sosialisteja ja
ex-liberaaleja. Lausumattoman oletuksen mukaan demokratian lisääntyminen
johtaisi suurempaan tasa-arvoon, mutta tämän lopputuloksen tuottavaa
yhteiskuntapoliittista prosessia ei toistaiseksi ole eritelty. On
olemassa tiettyä lähisukulaisuutta yhteistyön/demokratian arvojen sekä
toisaalta egalitaaristen arvojen välillä. Mutta ei ole selvää, kuinka
olemassaolevasta epätasa-arvosta päästäisiin eroon autoritaarisuutta
karttavilla tavoilla. Kuinka paljon taloudellista tasa-arvoa tarvitaan,
jotta todellinen demokratia alkaisi toimia? Mihin rajat vedetään ja
kuinka niitä ylläpidetään? Tällaiset kysymykset ovat vielä toistaiseksi
vailla kunnon vastauksia.
Liberaalit, demokraattiset sosialistit ja jopa uuskonservatiivit eivät
niinkään kysele "mikä on lopullinen tasapaino tasa-arvon ja vapauden
välillä?", vaan paljon maallisempia kysymyksiä kuten "miten on
hyvinvointivaltion laita?". Korporatiivis-liberaalin järjestelmän suuri
saavutus on ollut siinä, että se on tarjonnut palvelujen turvaverkon
yhteiskunnan kaikkein köyhimmille ja avuttomimmille jäsenilleen.
Sinällään riittämättömänäkin tämä verkosto on valtavan monimutkainen ja
kallis sekä lisäksi riippuvainen keskushallinnon valtavista veroilla
ruokituista byrokratioista. Ellei hajautettu, yhteistyölle rakentuva
yhteiskunta voi taata sitä, että köyhyys, sairaudet ja mielisairaudet
poistuvat, niin millä tavoin se sitten käsittelee niiden uhreja? Mieleen
nousee kuvia 1600-luvun Englannin pahamaineisesta Poor Law
-järjestelmästä köyhineen ja sairaineen, joita sysittiin pitäjästä
toiseen ja joita kukaan ei halunnut elättää.
Anarkismin teoria määrittelee hyvinvoinnin yhteisölliseksi
velvollisuudeksi. Se katsoo, että demokraattinen yhteisö pyrkisi
integroimaan köyhimmät jäsenensä osallistujiksi oikeuksineen ja
velvollisuuksineen, eikä passiiviseen riippuvuuteen. Vaikka tämä on
houkuttava periaate – ja yhteiskunnan ideassahan ei ole mitään järkeä,
jollei se sisällä heikoimpia jäseniään tukevia järjestelyjä – tällaisen
tuen taloudellisia ja sosiaalisia mekanismeja ei ole vielä esitetty
yksityiskohtaisesti. Lausumattomana oletuksena on, että yhteisöllisillä
ja demokraattisilla suhteilla olisi köyhyyttä lieventävä vaikutus
yksinkertaisesti itsekkyyttä vähentämällä ja altruismia rohkaisemalla.
Mutta tätä oletusta ei ole koskaan koeteltu käytännössä.
Jos taas hyvinvointi desentralisoitaisiin – tuodakseni esiin ilmeisimmän
vaikeuden – köyhimmät yhteisöt, joilla sattuisi olemaan vielä niukimmat
resurssit, kohtaisivat katastrofaalisen tulevaisuuden. Jos taas
resursseja siirrettäisiin yhdeltä yhteisöltä toiselle, päätyisimme
jälleen paikallisen vapauden ja keskitetyn kontrollin väliseen
ristiriitaan. Siinä määrin kuin pidämme muodollista hyvinvointia (ja
muodollista tasa-arvoa) tavoitteinamme, säilyvät nämä ongelmatapauksina
anarkistisen teorian ja käytännön kokonaisuudessa. Toisaalta emme
kuitenkaan voi mitenkään tyytyä hyvinvoinnin ja tasa-arvon kohdalla
pelkkiin muodollisiin määrittelyihin; pyrimme etsimään hyvinvoinnille ja
tasa-arvolle nimenomaisesti sisällöllisiä kriteerejä.
Mutta eiväthän ihmiset tee yhteistyötä: "ihmisluonnon" ongelma
Päivittäinen todistusaineisto siitä, että ihmiset ovat "luonnoltaan"
individualistisia, itsekkäitä ja taistelunhaluisia vaikuttaa usein
ylivoimaiselta. Lapset leikkikentillä, professorit yliopistoissa,
autoilijat moottoriteillä ja edustajat Washingtonissa käyttäytyvät
tavanomaisesti tavoilla, jotka vakuuttavat meille, lainatakseni yhtä New
Yorkin metrossa näkemääni alistunutta graffitia: "Hobbes oli oikeassa!"
On houkuttavaa selittää tällainen todistusaineisto pelkästään
mittakaavaongelmaksi; mitä suurempi ryhmä tai organisaatio on, sitä
vähemmän ihmiset tapaavat tuntea itsensä henkilökohtaisesti
vastuullisiksi ja sitä välinpitämättömämmin he toimivat. Mutta jopa
inhimillisemmän mittakaavan omaavissa elinympäristöissä, joissa
olosuhteet yhteistyölle ja yhteisöllisyydelle voisi kuvitella olevan
mitä otollisimmat, kilpailu ja sisäinen valtataistelu vaikuttavat
kuitenkin sielläkin olevan käytäntönä. Seurakunnissa, maalaiskylissä,
hyvinvoivan keskiluokan esikaupunkialueilla, eliittikouluissa,
vaihtoehtoisen talouden piirissä, ja jopa demokraattisissa ja
osuustoiminnallisissa liikkeissä, ylpeyden ja dominointihalun ilmeisen
vastustamattomat impulssit tekevät usein pilkkaa kooperatiivisista
toiveista.
Siksi ei ole kovinkaan vakuuttavaa, kun anarkistit väittävät (kuten
heillä joskus on tapana), että ihmiset ovat todellisesti
yhteistyöhaluisia ja -kykyisiä "luonnostaan" – ja siteeraavat perään
todistusaineistoa joistain kaukaisista ja kauan sitten kuolleista
primitiivisistä heimoista – kun suuri osa arkipäivän kokemusta näyttäisi
todistavan juuri päinvastaista. Järkevämpää onkin ottaa lähtökohdaksi
Rousseaun ja Marxin perusnäkemys, jonka mukaan ihmisille muodostuu
sellainen "luonto", jota he tarvitsevat pystyäkseen elämään tietyssä
yhteiskunnassa. Tämä antaa ainakin argumentille kiinteän jalansijan
tunnistettavan reaalisessa maailmassa.
Amerikkalaisen poliittisen kulttuurin liberaali peruskallio tukee
julkilausuttua ja yksiselitteistä teoriaa inhimillisistä tarpeista ja
ihmisluonnosta, jonka Amerikan perustajaisät omaksuivat Hobbesilta ja
Lockelta. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja perustavanlaatuisesti
toisistaan erillisiä. Possessiivisessa, individualistisessa
yhteiskunnassa ihmisten suhteita toisiinsa leimaa väistämättä jatkuva
kilpa materiaalisista hyödykkeistä. Valtiosääntöehdotuksen laatijat
uskoivat vakaasti, että kansanjoukot tarvitsevat eliittiyksilöiden
ylempää luokkaa pitämään niiden voitonhimoja kurissa.
Possessiivisen individualismin yhteiskunnallinen lopputulema on
pohdituttanut monia yhteiskuntafilosofeja 1900-luvun viimeisinä
vuosikymmeninä. Nykyinen yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä koskevan
filosofisen ajattelun kukoistus on paljossa velkaa sellaisille
poliittisissa näkemyksissään toisistaan eroaville kirjoittajille kuten
C. B. MacPhersonille, Peter Bergerille, Phillip Slaterille, Richard
Sennetille ja Christopher Laschille. On tietysti selvää, että
possessiivinen individualismi on ideologiana äärimmäisen myötämielinen
kapitalismille. Se maksimoi kilpailevan yritteliäisyyden ja kilpailevan
kulutuksen – samalla, kun se heikentää demokraattista osallistumista.
Lisäksi erityisesti Yhdysvalloissa yksinäiseen yksilöön liitetään
romanttisia mielikuvia itsenäisyydestä. Tämä kuva on syvään juurtunut
koko kulttuuriin. Yhtä selvää on, että yhteiskunnan (kapitalistisen tai
muunlaisen) kuvaus yksinäisten, itseriittoisten yksilöiden avulla on
yksinkertaisesti väärä. Kuva ei vastaa ihmisen todellista asemaa
maailmassa.
Antropologia ja arkeologia kertovat meille, että koko evoluutio on
tapahtunut heimojen kautta ja ollut luonteeltaan sosiaalista. "Luonnon
ihminen" on toiminut nimenomaan juuri ryhmässä. Sosiobiologia ja
psykologia kertovat, että ihmisillä on lukuisia impulsseja – altruismi,
uhrautuminen, lojaalisuus, seurallisuus – joita ei voi käsittää
sosiaalisen kontekstin ulkopuolella. Yksilöiden ja ryhmien välistä
vuorovaikutusta tutkineet sosiaalipsykologit toteavat, että ihmiset
päätyvät yhteistyömuotoiseen käyttäytymiseen rationaalisen
päätöksentekoprosessin kautta.
Jokainen yksilö on tosiasiallisesti riippuvainen inhimillisten suhteiden
verkostoista, olivatpa ne sitten kuinka abstrakteja tahansa.
Teollistuneissa yhteiskunnissa keskinäisriippuvuus saavuttaa barokkisen
kehitysasteen. Ihmisten elämät ovat kytköksissä toisiinsa lähes
loputtomin tavoin. Romanttinen käsitys yksinäisestä yksilöstä jossain
mielikuvituksellisella rajaseudulla nauttimassa lämmöstä, valosta,
kommunikaatiosta, ruoasta ja kuljetusmahdollisuuksista – ilman
viitettäkään muihin ihmisiin – on puhdasta hölynpölyä.
Yksinäisyys ei ole elämän suurin nimittäjä suurimmalle osalle ihmisistä.
Amerikkalaisten taipumus ryhmien ja vapaaehtoisten yhteenliittymien
luomiseen on maineikasta. Jopa institutionaalisen elämän välitiloissa
ihmiset luovat pieniä yhteistoiminnallisia yhteisöjä yhtä luonnollisesti
kuin hengittävät ja ilman sen kummempia pohdintoja. Toimistosta,
tehtaasta, yliopistosta tai paloasemasta tulee yhteisöelämän
pienoisympäristöjä. Luottamus ja yhteistyö, jotka ovat mahdottomia
muualla, syntyvät luonnollisesti täällä. Tällaiset pienyhteisöt kärsivät
vallan, kilpailun ja kateuden tavanomaisista ongelmista. Mutta ne
kuitenkin osoittavat, että ihmiset voivat lähes ilman itsetietoisuutta
toimia arkipäivän yhteistyösuhteissaan.
Kansalaiset toimivat hyvin usein ikään kuin laajemmalla yhteiskunnalla
olisi heille todellista merkitystä. USA:ssa hyväntekeväisyys on ilmiönä
vaikuttava esimerkki. Olivatpa avustusorganisaatioiden tehokkuus tai
niiden todelliset päämäärät sitten mitkä tahansa, yksinkertainen
tosiasia kuitenkin on, että niitä on noin 800 000. Ne pystyvät
houkuttelemaan 55 miljoonaa vapaaehtoista toimijaa ja saamaan
lahjoituksina noin 40 biljoonaa dollaria vuodessa. Jotain jäänteitä
yhteisöllisestä tietoisuudesta on siis vielä jäljellä.
Robert N. Bellah ja hänen kirjoittajakumppaninsa ovat tutkimuksessaan
individualismista, Habits of the Heart, puhuneet "muiston yhteisöistä",
joita me kaikki kannamme mukanamme ja jotka antavat meille
mahdollisuuden tuntea olevamme osa (esimerkiksi) paikallista, etnistä,
uskonnollista tai kansallista yhteisöä – tuntea, että kuulumme jonnekin
ja tunnemme lojaalisuutta johonkin. Tällaiset muistot ja tuntemukset
ovat jotakin, jolle radikaalit voivat rakentaa pyrkiessään herättämään
henkiin yhteistyön kadotetun käytännön.
Thomas Jefferson uskoi vakaasti, etteivät itsemääräämisen taidot synny
luonnollisesti, vaan ne täytyy varta vasten opettaa. Yksi välitön
anarkisteille lankeava kasvatuksellinen tehtävä onkin osoittaa
esimerkkiorganisaation avulla yhteistyön mahdollisuudet ja tarjota
mahdollisimman monelle kansalaiselle yhteistoiminnallisia kokemuksia,
jotka kehittävät yhteistoiminnallista tietoisuutta.
Mutta yhteisö on rajoittava: yksilön vapauden ongelma
Anarkismin teoria perustuu vaikeasti määriteltävään yhteisöllisyyden
käsitteeseen, jota voidaan syyttää ja jonka on usein syytettykin olevan
yksi kaikkiin tarkoituksiin sopivista hyvistä sanoista – se saadaan
tarvittaessa palvelemaan mitä tahansa poliittista päämäärää. Suurin osa
intellektuelleista ja poliitikoista on kaupunkiväkeä. He ovat
tyytyväisiä väkijoukkojen tarjoamaan negatiiviseen vapauteen ja
anonyymiyteen sekä siihen, etteivät he joudu vastaamaan teoistaan ja
ideoistaan kasvokkain. Yhteisö edustaa heille sopeuttamista,
ahdasmielisyyttä ja vapauden menetystä.
Pienellä yhteiskunnalla on lisäksi taakkanaan kurja maine. Mieleen tulee
helposti esimerkiksi maalaiskylät julmine juoruineen, kritiikin pelon
tiivistämä maolainen työprikaati, kaikesta yksilöllisyydestä ankarasti
rankaiseva uskonnollinen yhteisö tai hippikommuuni, jonka jäsenet jyrkän
oikeaoppisesti hylkäävät pienimmätkin mukautumisen eleet.
Tämä on amerikkalainen painajainen ja vaikea pulma radikaaleille.
Ihmiset todellakin luovat pienimuotoisia yhteisöjä arkipäivän
elämässään, koska yhdessä työskentelevät tai elävät ihmiset toimivat
siten tehdäkseen elämänsä siedettäväksi. Tilaisuuden tullen he
rakentavat luottamukselle, vastavuoroiselle kunnioitukselle ja
vastavuoroiselle avulle perustuvia suhteita, ja hyvin mielellään
uhraavat hivenen yksilöllisestä vapaudestaan tässä prosessissa. Mutta
ehto tällaisten pikkuyhteisöjen olemassaololle on, että ihmiset tuntevat
vapauden liikkua vaivatta yhteisön läheisyyden ja yhteiskunnan
avoimuuden väliä. Kyse on siis valinnan vapaudesta. Ihmiset kavahtavat
ajatusta joutumisesta minkään yhden yhteisöllisen tilanteen vangeiksi.
Sisäisesti autoritaarisia yhteisöjä on ollut ja on edelleenkin
kukoistukseen asti Amerikassa. Mutta silti nämäkin ovat valinnan, eivät
välttämättömyyden yhteisöjä. Miten päästä tilanteeseen, jossa yhteisö ei
enää merkitsisi henkilökohtaisen vapauden kaventumista?
Alan Ritter on kirjassaan Anarchism: A Theoretical Analysis otaksunut,
että kärsimme yhteisöllisyyden suhteen käsitteellisestä ongelmasta,
minkä seurauksena luokittelemme yhteisöllisyyden vapauden viholliseksi.
Yhteiskunta on kuitenkin olemassa vain, koska ihmiset enemmän tai
vähemmän halukkaasti mukautuvat sosiaalisiin normeihin ja heissä
kehittyy tietoisuus nähdä itsensä sekä subjekteina että objekteina. Ne,
joissa tätä ei tapahdu, ovat pahimmillaan psykopaatteja ja
parhaimmillaan erakkoja tai tuhoamisvimmaisia egoisteja. Olemassaolevat
sopeutumisen sosiaaliset säännöt tarjoavat sen tähden perustan sille,
mitä Ritter kutsuu "yhteisölliseksi yksilöllisyydeksi", jossa
anarkistien suosima julkinen arvostelu kontrollin muotona kannustaa ja
kohottaa yksilön tietoisuutta toisista. Yksilöstä kehittyy sosiaalisempi
ja hän kykenee parempaan itsehallintaan. Tämä lisää positiivista
vapautta. Kyseinen kehityskulku löytyy klassisten anarkismin teorioiden
yrityksistä löytää vapauden, individualismin ja yhteisöllisyyden välillä
tasapaino, jossa yhteisöllisyys tarjoaa itsekehityksen puitteet ilman
pakkopaitaa. Yhdysvalloissa, jossa vapauden yllyke on niin vahva,
voitaisiin väittää, että yhteisöllisyyden autoritaarisia taipumuksia
pystyttäisiin kontrolloimaan paljon helpommin.
Kriitikot ovat aina keskittyneet sensuurivaltaan, jota yhteisöllä täytyy
olla suhteessa yksilöön. Niin kuin mikä tahansa muukin vallan muoto, se
on vaarallinen. 60- ja 70-lukujen sosiaaliset liikkeet taiteilivat
suuressa määrin omissa piireissään moraalisen autoritaarisuuden
rajoilla, ja toisinaan sortuminen oli ilmeistä. Tuolle aikakaudelle niin
tyypillinen sosialismista, kommunalismista ja eri vapautusopeista tehty
epävakaa sekoitus ei kehittynyt sellaiseksi "yhteisölliseksi
yksilöllisyydeksi", jota Ritter kuvaa. Lopulta se tuotti The
Weathermenien kaltaisia vääristymiä, joissa sensuuri oli kasvanut
sisäiseksi tyranniaksi.
Radikaalit voisivat tehdä yhteistyön ihanteestaan houkuttelevamman
painottamalla vapaaehtoisuuden näkökulmaa. Ajatus siitä, että yhteistyö
on kollektivismia ja kollektivismi yksilönvapauden pakkovaltaista
tuhoamista ylhäältä käsin, kuten Neuvostoliiton tapauksessa, kuuluu
syvästi amerikkalaiseen kulttuuriin. Ei auta uskotella sitäkään, ettei
joutuisi uhraamaan vähääkään negatiivisista vapauksistaan siirryttäessä
aidosti demokraattisen yhteiskunnan positiivisiin vapauksiin. Tulojen ja
varallisuuden rajaton kasautuminen, rajaton kulutus ja rajaton toisten
riisto ovat esimerkkejä asioista, jotka tulisi panna kuriin.
Tämä on aluetta, joka kipeästi kaipaa lisää tutkimusta. Nykyinen
yhteisöteoriamme ei tarjoa mitään selvää käsitystä siitä, miltä
uudelleen elävöitettyjen yhteisöjen yhteiskunta näyttäisi, ja mikä
tarkkaan ottaen olisi tällaisen luomisprosessin sosiaalinen hinta ja
hyöty. On väitetty, että todellinen yhteisö on saavutettavissa
korkeintaan viidensadan ihmisen ryhmissä. Mutta ajatus esimerkiksi
Yhdysvaltojen kokoisen maan jakamisesta puoleen miljoonaan pieneen,
autonomiseen poliittiseen yksikköön ei vaikuta olevan käytännössä
mahdollista.
Käytännönläheisen yhteisöteorian tulisi osoittaa, kuinka solidaarisuuden
siteet rakentuisivat melko suurten, varmasti useita tuhansia ihmisiä
käsittävien ihmisryhmien sisälle ja ryhmien välille. Ryhmien täytyisi
myös toimia toteuttamiskelpoisina sosiaalisina, poliittisina ja
taloudellisina yksiköinä. Näillä yksiköillä olisi solumalli, jossa
pienemmät 'kasvokkaiset' yhteisöyksiköt (naapurustot, asuinyhteisöt,
työryhmät jne.) muodostaisivat kokonaisuuden rakennusosasia. Ennen
kaikkea teorian tulisi kyetä selittämään siteen ja yhteisen intressin
luonne, joka ylittäisi moninaiset yksityiset intressit. Ja jos yhteisenä
intressinä olisi jotakin niinkin abstraktia kuin osallistumisen mieli
tai johonkin kuulumisen tunne, niin kuinka tämä osallisuus voitaisiin
jakaa tarvittavalla intohimolla ja yksimielisyydellä? Paperilla niin
helposti saavutettavalta vaikuttava päämäärä tuntuu miltei mahdottomalta
toteuttaa reaalimaailmassa.
Mutta yhteiskunnallinen järjestys romahtaa: konfliktien ja väkivallan
ongelma
Väkivallan ja yhteiskunnallisen järjestyksen romahtamisen piirittämää
yhteiskuntaa ja maailmaa katsellessaan monet amerikkalaiset korkeintaan
vaisusti hymähtäisivät kansalaisten itsehallintopyrkimyksille. Mikä
tahansa toimiva hallinto vaikuttaisi heistä paremmalta. Heidän uskonsa
kilpailuhenkiseen ja individualistiseen ihmisluontoon johtaa aivan
luonnollisesti uskomukseen väkivaltaisesta ihmisluonnosta, jota voidaan
kyllä kontrolloida, mutta ei muuttaa.
Konservatiivisten ja uuskonservatiivisten järjestyksen filosofioiden
esiinnousu on jonkinlainen mittapuu sille, kuinka paljon epäjärjestyksen
ja väkivallan pelko on saanut otetta ihmisistä. Uuskonservatiivit
liittävät "liian suuren demokratian" ja kaaoksen pahaenteisesti yhteen.
Tämä on klassinen konservatiivinen argumentti, jonka mukaan vähemmän
vapauden katsotaan vastaavan suurempaa vapautta ja väliin tulevaa
valtiota pidetään välttämättömänä suojaamaan kansalaisia toisiltaan –
heikko, pelkoon perustuva valtion oikeuttamisteoria. Vaikuttaa siltä,
että vapauden pelosta on tullut poliittinen kaupankäyntiväline vapaassa
yhteiskunnassa.
On helppoa muotoilla hypoteesi, joka selittää väkivaltaisen
yhteiskunnallisen konfliktin ongelman. Vaikeampaa sen sijaan on
käsittää, kuinka nyt olemassa olevia väkivaltaisia voimia voitaisiin
kontrolloida siten, että hypoteesia voitaisiin testata. Hypoteettinen
ratkaisu saattaisi mennä näin: yhteiskunnallista järjestystä voidaan
pitää yllä väkivallan avulla (alaston valta), auktoriteetin avulla
(legitiimi tai hyväksytty valta), vastavuoroisuuden avulla
(keskinäisriippuvuus) tai konsensuksella (yleinen kulttuurinen sopimus)
tai näitä yhdistellen.
Rikoksen, väkivallan ja pelon vallitsevuus Yhdysvalloissa todistavat,
etteivät väkivalta ja auktoriteetti onnistu estämään epäsosiaalista
käyttäytymistä, vaikka ne lisääntyvässä määrin rajoittavat ja
kontrolloivat tavallista arkista käyttäytymistä. Näin ollen kansalaiset
tekevät huonot kaupat: he menettävät paljon henkilökohtaisesta
vapaudestaan valtiolle samalla, kun eivät saa sitä suojelua, jota valtio
liberaalin yhteiskuntasopimuksen mukaan lupaa heille vastineeksi.
Väkivalta on niiden ihmisten resurssi, joilla ei ole muita resursseja,
tai niiden, jotka ovat jollain tavoin täysin vieraantuneet uhreistaan.
Ainoa perustava parannuskeino tähän on sellainen yhteiskunnallinen
järjestys, joka on tasa-arvoisempi, enemmän sovinnossa perusarvojensa
kanssa ja jossa ihmiset itsetietoisemmin ovat toisistaan riippuvaisia.
Yhteiskunta voisi kyetä sijoittamaan kansalaiset jälleen kerran
orgaanisiin suhteisiin toistensa kanssa. Valtio – vapaan
kilpailutalouden kaukainen tuomari – ei siihen pysty.
Demokraattisinkin yhteisö joutuisi sovittelemaan intressikonflikteja eri
ryhmien ja yksilöiden välillä. Mutta kyseessä ei olisi enää vieraantunut
konflikti. Ihanteellisesti jokainen konflikti johtaisi suurempaan
ymmärtämiseen, kompromissiin ja lopulta suurempaan yhteistyöhön.
Feministisiin arvoihin painottuminen uudessa politiikassa on osa
pyrkimystä konfliktikeskeisyydestä kohti yhteistoiminnallisempia
ongelmanratkaisun tapoja. Niinpä hypoteettinen ratkaisu konfliktin
ongelmaan on, että se saisi erilaisen ja hallittavamman muodon
yhteisöllisessä yhteiskunnassa. Yhteisöjen kritisoijat eivät enää voi
kritiikissään istua kahdella tuolilla. Jos yhteisö vähentää
absoluuttista yksilön vapautta, sen täytyy vähentää myös tuon vapauden
väkivaltaisia ja tuhoisia seurauksia. Tämä ei merkitse ikään kuin toisin
sanoin sen sanomista, että vähempi vapaus vastaa suurempaa vapautta. On
valtava ero ylhäältä pakotetun yhteiskunnallisen järjestyksen ja
yhteisöllisyyden siteistä orgaanisesti kasvavan järjestyksen välillä.
Lisäksi voidaan väittää, että desentralisoitu, yhteisöllinen yhteiskunta
olisi vähemmän väkivaltainen juuri siitä syystä, että ihmisellä on kyky
väkivaltaan. Kuten Paul Goodman sanoi: "Meidän tulee välttää vallan
keskittymistä juuri sen takia, että me olemme erehtyväisiä."
Tästä syntyy vetovoimainen ja symmetrinen teoria. Mutta mitä
pakkovallasta riisuttu yhteiskunta tekisi niille miljoonille eläville
yksilöille, joita on perusteellisesti koulittu epäsosiaaliseen
väkivaltaan, tai vielä useammille miljoonille siirtolaisille, jotka
tulevat sellaisista yhteiskunnista, joissa ei ole alkeellisintakaan
demokraattista kulttuuria? Ainoa vastaus on uudelleenkouluttaa heidät,
muuttaa vankilat yhteisöllisyyden kouluiksi sen sijaan, että ne ovat
kouluja, joissa opitaan lisää rikoksia. Mutta termi uudelleenkoulutus
tuo mieleen Kiinan kulttuurivallankumouksen kauhut, sodanjälkeisen
Vietnamin tai Kamputsean Pol Potin hallinnon. Tällainen yritys olisi
moraalisen autoritaarisuuden avoin kutsu. On tuskin kuviteltavissa, että
siitä voitaisiin suoriutua demokraattisin periaattein.
Yhteiskunnallisen väkivallan lannistavan ongelman takana kummittelee
vielä hallitsemattomampi kansainvälisen selkkauksen, terrorismin,
imperialismin ja sodan mahdollisuus. Köyhyys ja rikkaus, rotu,
poliittinen ideologia ja fanaattinen uskonnollisuus ovat jakaneet
maailman ja militarisoineet sen. Jokaisen valtion sotilaallinen valmius
edellyttää todella suurisuuntaista keskittämistä, kontrollia ja pakkoa.
Onko mahdollista uskoa, että USA, jota puoli maailmaa pitää vihollisena,
muhkeana valloitussaaliina, luopuisi sotilaallisesta vallastaan ja
kestäisi tämän seuraukset? Anarkistit sanovat, ja aivan oikein, että
valtiot ja sotilaskoneistot eivät puolusta kansalaisiaan, vaan
aiheuttavat sotia – ja mitä suuremmat valtiot sitä suuremmat sodat.
Mutta tämä tuskin ratkaisee kansainvälistä umpikujaa. Täysin
demokraattinen, desentralisoitu yhteiskunta voisi valita puolustavansa
itseään ja voisi jopa puolustautua menestyksekkäästi suurempia valtoja
vastaan solmimalla liittolaissuhteita. Amerikan itsenäistyminen ei ole
niinkään huono esimerkki tästä. Mutta liittoutumilla arkkitehteineen on
tapana jäädä pysyviksi, aina valmiina seuraavaan ulkoiseen uhkaan.
Maanpuolustuskoneistolla ja maanpuolustustahdolla on demokraattisia
pyrkimyksiä syvästi korruptoiva vaikutus. Sisäisiä ja ulkoisia
vihollisia on aina tai niitä voidaan löytää. Tämä kysymys – kuinka
ylläpitää demokraattisen, desentralisoidun yhteiskunnan yhtenäisyys sen
vihollisia vastaan – jää miltei täydellisesti vastaamatta.
Rauhanliikeaktivistit ovat oivaltaneet jotain oleellista, kun he
väittävät, että kaikki muut inhimillisen eteenpäinmenon kysymykset
riippuvat kansainvälisten konfliktien eliminoimisesta.
Mutta miten voisimme päästä sinne: yhteiskunnallisen muutoksen ongelma
Kansalaisoikeuksien ja kansalaisten voimantunnon puolesta toimivat
ryhmät eivät tällä hetkellä juurikaan koe itseään osaksi suurta
historiallis-yhteiskunnallista liikettä, joka kohtalonomaisesti tulee
syrjäyttämään vanhan järjestyksen. Ryhmät ovat pieniä, monentyyppisiä,
hatarasti verkostoituneita, hauraita ja toisinaan lyhytikäisiä, syvästi
sidoksissa paikallisiin kysymyksiin ja omiin demokraattisiin
prosesseihinsa. Sosialistit, vaikka he kuinka voivatkin tuntea sympatiaa
näiden ryhmien humanistisia päämääriä kohtaan, pitävät niiden suurimpana
heikkoutena niiden yhteiskunnallisen muutoksen teoriaa, joka väheksyy
luokkaykseyden, päämäärän ykseyden ja poliittisen kamppailun merkitystä
ja suosii sen sijaan pitkää ja epävarmaa prosessia:
vaihtoehtoinstituutioiden kautta tapahtuvaa julkista kasvatusta.
Kasvatuksen kautta toteutuva muutoksen strategia on kuitenkin ainoa,
joka vastaa demokraattisia arvoja. Poliittinen valtio on hyökkäyksen
kohteena aivan liian voimakas, etäinen ja abstrakti. Mutta kulttuurille
muotoa antava jaettu tieto sitoo yhteiskunnan väljäksi kokonaisuudeksi.
Tämä tieto on sosiaalisesti tuotettua, välittyvää ja ylläpidettyä ja
sitä voivat sosiaalisesti muuttaa uudet ideat, jotka ovat voimakkaita,
hyödyllisiä ja laajalle leviäviä. Juuri tällä tasolla järjestelmä on
altis muutospaineille. Marx väitteli 1800-luvun anarkistien ja
hegeliläisten kanssa siitä, muokkaavatko yhteiskuntaa ideat vai
materiaaliset voimat. Teknologiset deterministit esittivät 1900-luvulla
kolmannen perustan väittäen, että olemme teknologioidemme vankeja.
Tällaiset keskustelut tuntuvat steriileiltä nyt vuosisadan lähestyessä
loppuaan, koska ne ovat ratkaisemattomia ja voimme tuskin kiistää sitä,
että kaikki kolme voimaa ovat merkittäviä ihmisyhteiskunnan
muotoutumisessa.
Aatehistoriallisesti idealismiin päin kallistuva jälkiteollisten
yhteiskuntien yhteiskunnallisen muutoksen teoria on paljon
rajoittuneempi ja vaatimattomampi. Ideat eivät liene ainoa historiaa
eteenpäin kuljettava voima, mutta ne ovat ainoa resurssi, jota
kansalaiset voivat käyttää muuttaakseen historiaa. Kansalaiset eivät
millään kuviteltavissa olevalla tavalla voi muuttaa teknologiaa tai
tuotannon organisointia suoraan, muutoin kuin kumouksellisella
kansannousulla ja tuhoamalla koko julkisen järjestelmän. Valtio on
kasannut itselleen enemmän kuin tarpeeksi resursseja vesittääkseen
tällaiset aktiot.
Kyvyttöminä hyökkäämään rakenteiden kimppuun, haluttomina valitsemaan
reformistista vaihtoehtoa ja ryhtymään yksinkertaisesti kaupankäyntiin,
vakavasti otettavilla radikaaleilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin
työskennellä kulttuurin muutoksen puolesta. Kulttuuri on enemmän
muokattavissa, lähempänä ihmistä ja vähemmän voimallisesti
vallanpitäjien puolustamaa. Jokaisesta modernista liikkeestä, joka
pyrkii valtavan suureen muutokseen tulee – irtisanoutumisen kautta –
vastakulttuurinen liike. Anarkistit ovat vastakulttuurisia
tarkoituksellisesti.
Amerikan vallankumouksesta lähtien ideat ovat olleet paljon
merkittävämpi voima amerikkalaisessa politiikassa kuin monien muiden
yhteiskuntien politiikassa. "Amerikkalainen uskontunnustus", joka on
ilmaistu kaikkein voimallisimmin itsenäisyysjulistuksessa, on
inspiroinut vapaudenhenkisiä ja tasa-arvoon pyrkiviä liikkeitä jo
kauemmin kuin kaksi vuosisataa. Se on ollut pysyvä piikki
konservatiivien kyljessä eikä edelleenkään osoita merkkiäkään
ideologisen voimansa laimenemisesta. Radikaalit ovat aika ajoin
pakottaneet järjestelmän myönnytyksiin dramatisoimalla näiden
ihanteitten ja amerikkalaisen elämän realiteettien välistä kuilua, kuten
viimeksi kansalaisoikeus- ja naisliikkeet. Aivan toisella tasolla taas
poliittinen kulttuuri on osoittautunut yllättävän vastustuskykyiseksi
fundamentalistien, äärioikeistolaisten ja muiden "traditionalistien"
vetoomuksille. Lyhyesti sanottuna amerikkalaisessa yhteiskunnassa
kulttuuri todella vaikuttaa politiikkaan.
William Godwin – kenties idealistisin kaikista historian tuntemista
anarkisteista – uskoi, että yhteiskunta voidaan vallankumouksellistaa
pelkin perustelluin argumentein. Mutta punnitun argumentin on tultava
kuulluksi ja se täytyy myös toteuttaa konkreettisessa
yhteiskunnallisessa toiminnassa jotta siitä voisi tulla radikaali
muutosvoima.
Ottaakseni esiin toisen kohdan, kansalaisradikaalien tavallisesti
valitsema toiminta on rakentaa sellaisia vaihtoehtoisia tai
vastakulttuurisia instituutioita, jotka ilmentävät heidän ihanteitaan.
Mikä taas ei ole niin hienoa – ja tästä sosialistit aina muistuttavat –
on se, että vaihtoehtoinstituutiot ovat tyypillisesti olleet
lyhytikäisiä eikä mikään niistä ole kyennyt totaalisesti haastamaan
status quota.
Anarkismin teoria tarjoaa joitakin vastauksia tälle vastaväitteelle.
Yksi on se, että vaihtoehtoinstituutiot ovat jo itsessään arvokkaita,
sikäli kun ne edistävät vastavuoroisuutta, lisäävät demokraattista
osallistumista, vahvistavat itsehallintoa vähentämällä
valtioriippuvuuden tunnetta ja edistävät yleisesti laajempia ja syvempiä
ihmissuhteita. Toinen vastaus on se, että vaihtoehtoinstituutiot ovat
vain yksi demokraattisen muutoksen rakennuskivi, eivät koko julkisivu.
Pienet ryhmät rakentavat myös yhteiskunnallisen organisoitumisen
laajempia muotoja, kuten kaupunginosa- ja kaupunkikokouksia. Jotta
mittakaavan ja eristyneisyyden ongelmat voitaisiin voittaa, Benjamin
Barber on kirjassaan Strong Democracy ehdottanut
"kansalaiskommunikaatio-kooperatiiveja", jotka uutta tekniikkaa käyttäen
mahdollistaisivat välittömän pääsyn keskusteluihin ja välittömän
kansalaispalautteen. Informaation saatavuus, kansalaiskasvatus, aloite-,
kansanäänestys- ja kansanedustajan takaisinkutsukampanjat ovat kaikki
perustaktiikoita demokraattisille radikaaleille. Ja yhteisöön,
työpaikkaan ja ympäristöön liittyvät kysymykset voivat tehokkaasti viedä
eteenpäin noita taktiikoita.
Vakiintuneita kulttuureita on tavattoman vaikea muuttaa. Mutta
muutokseen pyrkiville on hyvä uutinen se, että epädogmaattinen tieto
yhteiskunnallisesta muutoksesta on kasautuvaa ja että meille on kertynyt
tämän vuosisadan myötä valtavasti kokemuksia, analyyseja ja tutkimuksia
siitä, kuinka muutos todellisuudessa tapahtuu. Aktivistien ei enää
tarvitse turvautua yksinkertaistettuihin ja mekanistisiin
muutosteorioihin, jotka miltei varmasti ovat harhaanjohtavia. He voivat
toimia kaiken sen tiedon valossa, mitä meillä on sosiaalisen elämän
monimutkaisuudesta ja ennustamattomuudesta.
Kulttuuri ja sen kaikkein mahtavimmat kantajat – joukkotiedotusvälineet
– välittävät Yhdysvalloissa yhtä ja samaa poliittista viestiä, ehkä
enemmän kuin missään muussa demokraattisessa maassa. Viesti on
perinteinen Liberalismin Hyvä Uutinen: yksityisomaisuuden kasaamiseen
kannustava individualistinen yhteiskunta (vaikkei olekaan täydellinen)
on paras kaikista mahdollisista maailmoista ja kaikki tulevakin kehitys
saadaan aikaan samaa lisäämällä. Ne, jotka ovat rohjenneet irtisanoutua
tästä konsensuksesta, erityisesti tämän vuosisadan loppupuolella, on
leimattu utopisteiksi, kumouksellisiksi tai vielä pahemmiksi.
Demokraattisia menettelytapoja korostavat, pienet, johtajattomat ryhmät
ovat erityisen alttiita median pilkattaviksi tai sivuutettaviksi, koska
heidän toiminnasta puuttuu draama ja koska näillä ryhmillä ei ole
tarjota vahvoja johtohahmoja journalisteille, jotka sitten muuttaisivat
ne sankarillisiksi, viisaiksi tai demonisiksi hahmoiksi, joilla
kätevästi maustaa juttujaan.
Kansalaisradikaalien tehtävä ei ensi sijassa ole näyttävissä vastakkain
asettautumisissa. Heidän tavoitteenaan ei ole päästä
massamielenosoituksin CBS:n iltauutisiin. He tarvitsevat kuitenkin
"median kantovaikutusta" levittääkseen eteenpäin tietoisuutta pienistä
teoistaan ja pienistä voitoistaan yli sitoutuneitten piirin. Tässä
median kyltymätöntä ideoiden ja ärsykkeiden tarvetta voidaan käyttää
hyvään päämäärään. Paikallismedia – paljon monipuolisempana ja
rohkeampana – voi olla kiinnostunut paikallisesta jutusta, jollei sitä
ole verhoiltu ylenpalttisen poliittiseen oppiin. Ja jopa
valtakunnallisen median huomion voivat vangita pienet, kekseliäästi
tarjoillut jutut.
Ajoittain näemmekin valtavan määrän kanavien, sanomalehtien ja
uutislehtien resursseja valjastettuina kertomaan vaikkapa korttelin
kunnostustöistä Bronxissa, toimivasta työosuuskunnasta, uudesta
paikallispoliittisesta linjamuotoilusta, rauhallisesta ydinvoiman
vastaisesta protestista ja niin edelleen. Tästä voidaan tehdä
yksinkertainen mutta tärkeä huomio. Amerikkalainen ideologia määrittelee
itse tämänkaltaisen uutisselostuksen todisteeksi terveestä
moniarvoisuudesta, mitä se onkin. Radikaalien tuntema vastenmielisyys
joukkotiedotusta kohtaan – joka usein perustuu 60-luvun kokemuksiin tai
kritiikittömään Marcusen lukemiseen – voi estää heitä uhraamasta
aikaansa ja energiaansa, jota tarvittaisiin median hyödyntämiseen.
Yhteiskunta ei ole niin monoliittinen ja yhtenäinen kokonaisuus kuin
mitä monet radikaalit luulevat sen olevan. Tuntuipa ajatus sitten
radikaaleista miten vastenmieliseltä tahansa, mediakeisarien valtakunnat
ovat yksi yhteiskunnallisen muutoksen tärkeä resurssi. Juuri mitään ei
voi saada toteutetuksi ilman niitä. "Kommunikoikaa, kommunikoikaa!"
täytyy olla idealistista toimintaa liikuttava periaate.
Radikaaliliikkeiden heikkous tänään heijastaa niiden perinpohjaista
epäonnistumista sanomansa kommunikoimisessa. Tuhannet pienet erilliset
toimet vaikuttavat minimalistiselta taktiikalta muuttaa niin valtavaa
järjestelmää. Näiden ryhmien paikallisuus; se, etteivät ne ole kyenneet
verkostoitumaan tehokkaasti; se, etteivät ne ole kyenneet ottamaan
vakavasti valtion ja median valtaa; kuvitelma siitä, että valta on
jotakin epätodellista tai helposti sivuutettavaa – kaikki tämä heijastaa
haluttomuutta kohdata ongelma täydessä laajuudessaan.
Elämän muuttaminen pienessä mittakaavassa on arvokas päämäärä. Mutta
ihmisten ajattelu- ja toimintatavat muuttaakseen anarkistien tulee pitää
silmissään demokraattisen yhteiskunnan laajempaa visiota, rakentaa
tuolle visiolle perustuvaa poliittista identiteettiä ja pyrkiä
siirtämään tämä identiteetti hyvin laajalle koko kulttuuriin. Jollei tuo
identiteetti ole erottuva ja laajalti ymmärretty, liike ei voi sanoa
onnistuneensa tai epäonnistuneensa: se on yksinkertaisesti näkymätön.
Johtopäätökset: teoriaa, toimintaa ja optimismia
Kaikkein hyväntahtoisimmankin selityksen mukaan vain puoliin
esittämistäni "kovista kysymyksistä" löytyi vakuuttavia vastauksia.
Epätasa-arvo, yksilön vapaus ja yhteiskunnallinen järjestys jäivät vielä
massiivisiksi ja lannistaviksi ongelmiksi. Kun kaikki vastaväitteet
kootaan yhteen, anarkismi alkaa hivenen vaikuttaa moderniin kuosiin
puetulta Blithedale Romancelta (1). Jo yksin se, että anarkistisen
yhteiskunnan kokonaishahmosta saattaa olla etukäteen vaikea esittää
todella kouriintuntuvan selkeää ja 'populistista' visiota, voi merkitä
sitä, ettei tällä visiolla ole kykyä taivuttaa ihmisiä puolelleen ja
saada heitä liikkeelle. Siksi kiireinen intellektuaalinen tehtävä on
luoda houkuttava utooppinen visio ja muutoksen teoria, johon järkevät
ihmiset voivat uskoa.
Intellektuaalinen haaste limittyy saumattomasti käytännöllisempään
haasteeseen luoda aktiivisesti demokraattista, vastakulttuurista
toimintaa. Demokraattinen toiminta on tyydyttävää jo itsessään ja se
antaa ryhmille mahdollisuuden voittaa takaisin jonkin verran
autonomiastaan ja itsekunnioituksestaan sekä vähentää samalla mitalla
valtion otetta omaan elämäänsä. Kansalaisten omatoimisuus on juuri sitä
yhteiskunnallista muutosta, jota anarkistit tavoittelevat.
Radikaalit, kuten muutkin kulttuurin pistiäiset, tuovat pistoksen verran
ironista, anarkkista tietoisuutta järjestelmään. He tekevät ihmiset
tietoisiksi vallan erehtyvyydestä ja muutoksen mahdollisuudesta toimien
kuten antikoagulantti ruumiin politiikassa. Luomalla vastakulttuureja
radikaalit auttavat pitämään elossa idealistista dialektiikkaa
vakiintuneen ja uuden välillä, mikä työntää yhteiskunnallista
evoluutiota eteenpäin epätasaisella tiellään.
Sen kokoluokan yhteiskunnalliset liikkeet, joista olen tässä puhunut,
tarvitsevat aikansa kehittyäkseen – ei median ja poliittisen keskustelun
typistettyä aikaa – vaan todellista historiallista aikaa. Prosessin
kuluessa ne voivat kärsiä takaiskuista ja suunnan muutoksista, jopa
väliaikaisista tuhoutumisista. Mutta ei ole liioittelua väittää, että
neljännesvuosisadan aikana on vapauden teorian ja käytännön piirissä
tapahtunut edistystä ja paljon tuosta edistyksestä on saatu säilöttyä
1980-luvulla. On usein sanottu, että vapauden oppimiseen menee aikaa.
Siteeratakseni Levi-Straussia, joka kuulostaa moitteettomasti
anarkistilta: "Todellinen vapaus syntyy pitkäaikaisesta tavasta". Vapaus
tulee kulttuurin sisältä käsin ja voidaan luoda vain siellä.
Rousseau kirjoitti kerran epätoivoisena hetkenään, että utopioiden
heikkous on siinä, että ne, voidakseen luoda paremman yhteiskunnan,
vaativat ihmisiä olemaan sellaisia, mitä heistä tulisi paremman
yhteiskunnan seurauksena. Onnellisempina aikoina hän olisi saattanut
sanoa, että ihmiset, jotka voivat luoda paremman yhteiskunnan ihanteen
ja työskennellä sen eteen, ovat jo tulossa sellaisiksi, mitä heidän
tuleekin olla.
(1) Nathaniel Hawthornen amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko (1852).
Kuvaa fourierlaisen yhteisön, Brook Farm -maatalousyhdyskunnan (1841-47)
elämää ironiseen, pohjimmiltaan myötätuntoiseen ja haikeaan sävyyn.
Suom.huom.
tulostusversio
Teoksesta Ahonen, Timo ym.(toim.): Väärin ajateltua: anarkistisia
puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta, s. 351-368.
Jyväskylä: Kampus Kustannus, 2001.
Peter Krapotkin
Kehotus Nuorille
Minä haluan kääntyä erityisesti nuorien puoleen. Siksipä vanhat — minä
tietysti tarkotan sydämeltään ja mieleltään vanhoja — älkööt suotta
vaivatko silmiään lukemalla sellaista, mikä ei merkitse heille mitään.
Minä otaksun, että te olette parinkymmenen ikäinen, että te olette
äskettäin päättäneet oppiaikanne tai lukunne, että te olette juuri
astumaisillaan elämään. Minä otaksun, että teidän mielenne on vapautunut
siitä taikauskosta, jota opettajat ovat koettaneet siihen istuttaa ja
että te ette pelkää perkelettä ettekä kule kuuntelemassa pappien
jaarituksia. Edelleen, että te ette kuulu niihin rappeutuneiden
seurapiirien olioihin, jotka näyttelevät hyvin leikattuja housujaan ja
apinanaamojaan puistoissa ja jotka jo nuoruudessaan omaavat
tyydyttämättömän huvin halua, maksoi mitä maksoi . . . Minä otaksun
päinvastoin että teillä on lämmin sydän, ja sen vuoksi minä puhun
teille.
Te olette usein tehneet itsellenne kysymyksen: „Mitä tulee minusta?“ Ja
todella nuori mies ymmärtää, että opiskeltuaan jotakin ammattia tai
harjoteltuaan lukuja useita vuosia — yhteiskunnan kustannuksella,
huomatkaa — hän ei ole sitä tehnyt siinä tarkotuksessa, että hän
käyttäisi siten saavutettuja tietoja ja taitoja ryöstösaaliin
hankkimiseksi itselleen. Ja alhainen ja paheisiin vajonnut täytyy olla
sen, joka ei ole koskaan unelmoinut, että hän vielä joskus käyttää
järkeänsä, kykyjänsä, tietojansa niiden auttamiseksi, jotka nyt elävät
kurjuudessa, ja tietämättömydessä.
Minä en tiedä, mihin arvoluokkaan te kuulutte syntymänne perusteella.
Ehkä varakkaana miehenä olette päättäneet ryhtyä tieteellisiin
harrastuksiin, teistä tulee lääkäri, oppinut tai tiedemies. Laaja
toimiala odottaa teitä. Te astutta elämään omaten laajat tiedot ja
kehitetyt sielunkyvyt. Tai ehkä te olettekin vaan rehellinen työmies,
jonka tietomäärä on suppea, mutta joka on saanut kokea, miten uuvuttavaa
ja rasittavaa on raatajan elämä.
Otaksukaammepa siis ensiksi, että te olette saaneet tieteellisen
kasvatuksen. Ajatelkaamme esim. että te aiotte lääkäriksi.
Huomenna tulee teidän luoksenne köyhännäköisesti puettu työmies,
noutamaan teitä sairaan vaimon luo. Hän ohjaa teidän yhdelle noista
sivukaduista, missä naapurit melkein voivat kätellä toisiaan yli kadun.
Te joudutte ilkeältä löyhkäävään ilmapiiriin, jossa hapuilette katkuavan
lampun himmeässä valossa. Te kiipeette kahdet, kolmet, neljät, viidet
likaiset portaat ylöspäin, ja pimeässä kylmässä huoneessa siellä
korkealla viruu vuoteellaan kipeä nainen likaisista ryysyistä kootulla
päänalusella. Valjut, elähtäneet lapset väristen vilusta katselevat
teitä suurine silmineen. Perheenisä on raatanut koko elämänsä ajan 10—13
tuntia päivässä. Nyt hän on ollut työttömänä kolme kuukautta.
Työttömäksi joutuminen ei ole mitään tavatonta hänen ammattialallaan,
sitä sattuu joka vuosi aika ajottain. Mutta aina ennen kun hän joutui
työttömäksi, hänen vaimonsa lähti etsimään pesijättären työtä — ehkäpä
pestäkseen teidänkin paitanne — saaden muutamia kymmeniä penniä
päivältä. Mutta nyt hän on ollut vuoteen omana kaksi kuukautta ja
kurjuus uhkaa perhettä kaikkine kauhuineen.
Mitä määräätte te sairaalle vaimolle, tohtori — te, joka olette jo ensi
silmäyksellä oivaltanut, että hänen sairautensa syynä on yleinen
heikkous, hyvän ravinnon ja raittiin ilman puute? Esim. hyvää
häränpaistia? hiukan oleskelemista maalla? kuiva ja hyvin tuuleutettu
makuuhuone? Mikä irvottava iva! Jos hän olisi voinut, niin hän olisi jo
aikoja sen tehnyt, odottamatta teidän neuvoanne!
Jos teillä on hyvä sydän, vilpitön esiintymistapa, rehellinen naama,
niin tämä perhe kertoo teille monta seikkaa. He kertovat teille, että
toisella puolen seinää asuva nainen, joka rykii sydäntäsärkevällä
tavalla, on poloinen silittäjätär, että lähinnä alemmassa kerroksessa
asuvan perheen lapsissa on kuume, että pesijätär, joka asuu
kellarikerroksessa, ei elä kevääseen asti ja että seuraavassa talossa
asiat ovat vieläkin surkeammalla tolalla.
Mitä sanotte te kaikille näille sairaille ihmisille? Suosittelette
heille runsasta ravintoa, ilmaston vaihdosta, vähemmän uuvuttavaa työtä
. . Te haluaisitte niin tehdä, mutta te ette rohkene, ja te menette
menojanne sydän pakahtuvana, kirous huulillanne. Seuraavana päivänä
teidän toverinne, toinen lääkäri, kertoo, miten hänet eilen noudettiin
upeilla vaunuilla erään vallasnaisen luo, jota unettomuus kuului
vaivaavan, naisen, jonka ainoana tehtävänä on pukeutuminen, vieraisilla
käyminen, tanssiaiset ja toraileminen typerän aviomiehensä kanssa.
Lääkäri on määrännyt hänelle hiukan vähemmän laiskottelemista, vähemmän
kuumentavia ruokalajeja, kävelyretkiä raittiissa ilmassa sekä
hyödyllisen työn puutteessa harrastamaan voimistelua makuuhuoneessaan.
Toinen kuolee sen vuoksi, että hänellä ei ole elämänijässään ollut
riittävästi ruokaa eikä lepoa; toinen tuskittelee sen vuoksi, että hän
ei ole koskaan tietänyt, mitä on työ.
Jos te olette yksi niitä kurjia luonteita, jotka totuttauvat kaikkeen,
jotka kamalinta näkyä katsellessaan lohduttavat itseään hyväntahtoisella
huokauksella ja viinilasilla, niin te pian totutte noihin
vastakohtaisuuksiin, ja teidän ainoana aatteenanne tulee olemaan
pyrkimys hohota huvittelijoidan arvoasteille, niin että teidän ei enää
koskaan tarvitsisi olla näkemässä kaikkea tuota viheliäisyyttä. Mutta
jos te olette ihminen, jos tunteet saattavat teidän tahtonne toimimaan,
jos peto teissä ei ole rusentanut teidän ajattelevaa ihmistänne, niin te
jolloinkin palaatte kotiin, sanoen itsellenne: „Ei, tämä on väärää,
tästä on saatava loppu. Ei ole tarpeeksi siinä, että me parannamme
tauteja, meidän on ehkäistävä niitä. Vähänenkin lisäys hyvinvoinnissa ja
henkisessä kehityksessä poistaisi teidän listoiltanne toisen puolen
potilaista ja toisen puolen taudeista. Nurkkaan viskattavaksi joutaa
lääkäritiede! Ilmaa, hyvä ravinto, vähempi ruhjovaa raatamista — siitä
on meidän alotettava. Ilman sitä koko lääkäritoimi on petkutusta ja
halpamaista keinottelua.“
Sinä päivänä vielä te ymmärrätte kumousliikkeen. Te haluatte tulla sitä
tuntemaan perinpohjin, ja jos yhteisonnen tunne merkitsee teille enemmän
kuin pelkkä korulause, jos te sovitatte yhteiskunnallisten tutkimustenne
yhteyteen luonnontieteiden tutkijan tuntemuksen, niin te ennen pitkää
liitytte meidän riveihimme, ja työskentelette niinkuin mekin
työskentelemme, saadaksemme aikaan yhteiskunnallisen vallankumouksen.
Mutta te ehkä arvelette: „Raaka käytännöllinen työ joutaa hiiteen! Minä
pyhitän itseni puhtaalle tieteelle, minusta tulee tähtientutkija,
fysiologi, kemisti. Sellainen työ varmasti kantaa hedelmiä, jos kohtakin
niistä pääsevät nauttimaan vasta tulevat sukupolvet.“
Koettakaammepa siis aluksi tulla ymmärrykseen siitä, mitä te ajatte
takaa antautumalla tieteellisiin tutkimuksiin. Onko se ainoastaan se
nautinto — epäilemättä rajaton — minkä me saavutamme tutkimalla luontoa
ja kehittämällä henkisiä lahjojamme? Jos niin on, niin minä kysyn
teiltä, missä suhteessa filosoofi, joka harjottaa tieteitä saadakseen
niistä ainoastaan itselleen huvia ja nautintoa, eroaa juoposta, joka
etsii ainoastaan hetkellistä nautintoa, mitä hänelle tarjoo viina?
Filosoofi tietysti on valinnut nautintonsa viisaammin, sillä hän
saavuttaa paljo syvempää ja kestävämpää nautintoa kuin juopottelija.
Mutta siinäpä se onkin kaikki! Kumpaisellakin heistä on itsekäs pyrkimys
— oma mukavuus.
Mutta ei niin, te ette halua elää tällaista itsekästä elämää.
Tieteellisellä työskentelyllä te ymmärrätte ihmiskunnan eteen
työskentelemistä, ja se aate johtaa teitä tutkimuksissanne.
Ihana mielikuva! Kukapa meistä ei olisi sitä tuntenut ensi kertaa
antautuessaan tieteelle.
Mutta sitte, jos te todella ajattelette ihmisyyttä, jos te pidätte
silmällä ihmiskunnan hyvää tutkimuksissanne, niin

Vastaukset 4
Vanhimmat
mee muualle höpöttään
suoran ja pitkän kopioinnin muista julkaisuista. Elikkä olet rikkonut sääntöjä ja tekijänoikeuksia, vai oletko?
Vastaa, ole hyvä!
http://cc.joensuu.fi/~jnsoa/kokoelma/021bouchier.htm
edes pistäny loppuu kenen kirjoittama txt, ja sitä paitsi ketä kiinnostaa????? öö.. tuskin ketää :)
Jos luit sen kokonaan niin oliko siinä missään juttua laihduttamisesta...*hauh*