..näitä ihmissuhdejuttuja on varmaan aika turha toisille selitellä,mutta haluaisin mielelläni saada neutraalia (nais)näkökulmaa pulmaan..Seurustelimme ja asuimme yhdessä viitisen vuotta,joista neljä kihloissa saman katon alla.Elämä vaikutti alussa kovin kovin auvoiselta,mutta kuten aina, arki astui kuvioihin.Olen tavallinen,mielestäni ihan fiksu suomalainen mies,en juo,juokse tai petä.Liian tylsä? Kaikki asiat päällisin puolin siis kunnossa,myös ne intiimitkin..Sitten vain huomasin,että "muut ihmiset" alkoivat olla eri tavoin kiinnostavampia kumppanini silmissä.
Lopun arvaattekin.Ero.Minulle sanottiin että haluan nyt elää omaa elämääni,muutto pois entisestä.Pari kuukautta ja uusi kumppani ja uudet yhteiset suunnitelmat.Olenkohan ollut täysi ääliö?Onko minua vedätetty pidempään,mutta hienotunteisesti asiaa ei vaan ole haluttu kertoa?Onko mahdollista siirtyä suhteesta toiseen "noin vaan",ilman todellista "omaa elämää"? Kiitollinen olisin,jos joku kommentoisi!
Lopun arvaattekin.Ero.Minulle sanottiin että haluan nyt elää omaa elämääni,muutto pois entisestä.Pari kuukautta ja uusi kumppani ja uudet yhteiset suunnitelmat.Olenkohan ollut täysi ääliö?Onko minua vedätetty pidempään,mutta hienotunteisesti asiaa ei vaan ole haluttu kertoa?Onko mahdollista siirtyä suhteesta toiseen "noin vaan",ilman todellista "omaa elämää"? Kiitollinen olisin,jos joku kommentoisi!
Vastaukset 18
Vanhimmat
varmaan on niin, että ex on mielessään jo käynyt eron läpi, mutta ei ole ollut vielä asiassa niin pitkällä, että olisi kyennyt toimimaan sen suhteen. Alitajunnassaan varmaan katseli jo muita ja oli varmaan jo mielessään päättänyt lähtevänsä.
..no niin sen luulisi olevan.Mutta kurjalta tuntuu se,että "jää nuolemaan näppejään".Ja huomaa, että on luottanut,uskonut ja toivonut.Eihän miehetkään ihan tyhmiä ole,vaikka itsestä joskus tuntuu siltä..Siitä jää vaan ikävät arvet ja uuden suhteen ajatteleminen on kyllä aika vaikeaa,jopa vuodenkin jälkeen.Kun pelkää että tekee aina väärin ja vääriä tekoja ja valintoja..
Olen nainen ja itsekin seurustelin 5vuotta ja olimme myös kihloissa. Olimme kovin nuoria kun aloimme seurustelemaan. Kaikki oli näennäisesti hyvin, mutta kaipasin jotain "suurempaa" tunnetta. Pyörittelin eroa vuoden verran päässäni ja kun sopiva tilanne sitten koitti, toteutin sen. Olin siis mielessäni jo eronnut, eikä todellakaan kestänyt kauan kun minulla oli uusi poikaystävä. Tosin en häntäkään niin vakavasti ottanut, vaikka olikin ihana tyyppi. Puolitoista vuotta siinä vierähti tämän kaverin kanssa ja muutenkin vapaampaa elämää viettäessä. Sitten törmäsinkin mieheeni, ja peli oli kerrasta poikki. Hän oli ns elämäni mies, eikä siihen jäänyt arvailujen varaa, eikä myöskään mieli tehnyt enään mihinkään muualle. Pointtini on, että aloitin seurusteluni niin nuorena, etten edes tiennyt mitä halusin. Vaati kypsymisaikaa ja ympärille katsomista, ennekuin tunnistin "sen oikean" . Nyt olen ollut pitkään naimisissa, ja yhä edelleen olemme onnellisia ja kuin toisillemme luodut. Sinäkin varmasti löydät omasi, kun aika koittaa. Katsele siihen asti mitä kaikkea on olemassa, äläkä suotta pidä kiirettä.
Kiitos vastauksestasi,totta kirjoitat.Itse olen 40,enkä ole hätäillyt näissä asioissa-sillä tiedän,että "kypsyys" ja kronologinen ikä eivät korreloi miesten,eikä ehkä naistenkaan suhteen aina..Kumppanit on olleet mulla reilut viisi vuotta nuorempia-eikä kysessä ole mitään tarkoitushakuista "alaspäin" katselua.Suhteen alussa on vaan kokenut,että ollaan suht. samalla vedenjakajalla;oon vaan sitten huomannut että reipas raikulipoika kun en tarvitse enää olla,alkaa romantiikka ja päätön onnentunne kärsiä.Sen vaan aistii toisesta,että pitäisi olla enemmän mitä todellisuudessa pystyy olemaan.Liekö syynä sitten tämä nykyhetken parisuhdehegemonia,jossa arki tuntuu olevan lähinnä pakkopullaa.Eli ehkäpä jokin ikäero ja vaihe tekee tutusta ja turvallisesta vastenmielisen?Alussa annettiin ymmärtää,että ollaan valmiita kaikkeen,melkein tietyllä aikataulutuksella-mutta eihän elämä ole ihan aikataulu ja rytmi joka suunnitellaan.Plus sitten tämä nykyelämä,jossa ollaan niin kovasti sidonnaisia siihen mitä sosiaalisessa kentässä tapahtuu..Sinnä sitten se kotipesä helposti jää hoitamatta ja sivuosaan.Mene ja tiedä.
Itsellä tietysti on se vika,että odottaa "liian" tavallisia asioita ja pitää niitä itsestäänselvyyksinä,eihän se niin ole.Toiselle ne voi olla täysin sekundaarisia juttuja muitten rinnalla.Ja soppahan on näin valmis.Rimakauhu vaan iskee..Ja miettii vaan,että onkohan ollut jonkinlainen "välietappi tai parkkipaikka"...
Olen itse huomannut, kun olen katsellut tuttavapiirin eroja, että moni hakee lohtua heti suhteen jälkeen uudesta, ja järjestään nuo "laastarisuhteet" eivät kestä pitkään. Muutama ystävä piti tauon eron jälkeen, oli ihan omillaan ja sulatteli eron itsekseen, ja löysi sen elämän kumppanin. Yksi näistä meni avioonkin, ja heille tuli juuri toinen lapsi.
Minulla on myös tullut ero 10 vuoden jälkeen, ja jäin yksin, koska en koskaan pitänyt mitään takaportteja auki, olin uskollinen. Miehellä oli taas virityksiä muutamaan suuntaan, naisellinen olkapää mihin nojata. Kurjalta se tuntui, ja tuntuu edelleenkin.
Olen 32-vuotias, ja tuntuu että nuo 10 vuotta meni "hukkaan", eromme oli senverran ruma, etten tiedä pysymmekö ystävinä. Olo on vanha ja väsynyt. Sentiedän että mieheni koki arjen rankemmin kuin minä, ja se vaikutti kaikkeen. Me tosin erosimme minun tahdostani, koska en jaksanut hänen "virityksiä" mistä kuulin muuta kautta. Mutta samankaltaiset fiilikset kuin sinulla.
Pärjäile! Pidä itsestäsi huolta!
Heissan!Kiitos viestistä ja vastauksesta.Itse olen 40v,päättynyt suhde oli toinen "vakava" suhde.Itsekään en pitänyt suhteemme aikana mitään takaportteja auki,koska niin ei voi tehdä yksinkertaisesti.
Ja ilman mitään syyttelemistä,ystävät on ystäviä ja sillä siisti,mutta seurustelussa myös ystävät joutuvat väistymään nk. taustalle.Tässä tapauksessa kävi niin,että ystävien seura lopulta vei mennessään.Todellisia ystäviä,sanon minä.Joku tuttavani vaimo sanoi;että osittain ystäväpiiri joissa kaikilla näitä kierrätyssuhteita ja "eroja" voi olla kuin miinakenttä-osittain kateudesta ja solidaarisuudesta vedetään se kaverikin pois tylsästä ja turvallisesta erakkoelämästä.Mene ja tiedä.
Turha väittää että itse olisi puhdas pulmunen,mutta näistä omista periaatteistaan todella joutuu maksamaan kalliin hinnan..Sitä olen tyytyväinen,että lapsia ei vielä tullut.
Mulla on edelleen todella ryytynyt olo.Ei tee mieli lähteä "iskemään" kun tietää mitä tuo pitää helposti sisällään ja tuo tullessaan.Aika parantaa haavat,mutta jättää sieluun arvet.Marttyyri ei tarvitse kenenkään olla,mutta se vaan on yksinkertaisesti niin,että ilman korviketoimntaa ero on todella rankka juttu.Enkä toivo itselleni enää vastaavia.Menee itsetunto ja elämänhalu.Onneksi olen muuten suhteellisen aktiivinen,touhuan ja liikun,reissaan.Mutta ajatuksia ei pääse pakooa vaikka menisi Himalajalle..Vanha ja kulunut,sopii kuvakseksi.
Joku sanoi,jäihän ihaniakin muistoja,kyllä.Muistoilla ei vaan pääse eteenpäin.Tavallinen arki tuntui alussa tosi rankalta,kun ei ollut edes niitä pieniä rutiineja joista minun pieni elämä rakentuu-tai olihan ne,mutta ei niillä ollut enää merkitystä.Ihan eri asia keittää aamukahvi kaksin kuin yksin..Mutta enpä tiedä kuinka ihanaa arkea sitten nämä "entiset" viettävät.Aika halju ajatus muuten, että erotaan ystävinä.Mulla kun sana ystävä pitää sisällän aivan mita ulottuvuuksia kuin kumppani.
Minusta tuntuu että aika on kaikista ihaniksi sanotuista muistoista huolimatta mennyt hukkaan,enkä ainakaan tällä hetkellä pysty sanoa oppineeni;muuta kuin olemaan entistä varovaisempi.huh huh.
Oli todella kiva,että löytyi yhteisiä ajatuksia-on tässä taas pyhinä olut aikaa miettiä.Onneksi minlla vaihtui työ ja jatko-opinnot,joten ne,ja kahden paikkakunnan välillä reissaus pitää jossain vireessä ja viikonloppuna on ihan kiva tulla omaan punkkaan nukkumaan.Lauantai-ja sunnuntaiaamut tosin vähän haljuja,mutta mitäs tuosta.Ilo irti siitä mistä sen vielä saa.
Tämä tästä tällä kertaa,oli vuodatusta,mutta en ole asiasta pystynyt keskustelemaan kuin parin ihmisen kanssa,koska helposti tulee inhottava mustamaalauksen ym. tunne,vaikkei tarvitsisi.Ja siksi toisekseen,en halua rasittaa perheellisiä näillä jorinoilla.Ei näitä tajua muut kuin ne joille ne on in real life.Jos sulla ajatuksia,laita tulemaan.
Moi, aika samoja tuntemuksia. Minullakin on nyt se olo ettei uusi suhde kiinnosta. En ole ihastunut kehenkään uuteen, en ole edes alkanut katselemaan miehiä sillä silmällä. Ero on tuntunut niin rankalta niin monen vuoden yhdessäolon jälkeen, en jotenkin edes osaa kuvitella itseäni kulkemassa jonkun toisen kanssa.
Kipeintä on ollut nähdä miten mies kuitenkin ihastui, ja jatkoi elämäänsä eheän oloisena. Hän ei ole ainakaan minun nähden itkenyt eroamme, vaikuttanut edes surulliselta. Uudet ihastukset toivat hänelle elämäniloa, ja hän vain ilmeisesti jätti menneet taakse kuin yhdessä yössä. Väkisinkin sitä on miettinyt miten hän todella arvoitti meidän pitkän suhteemme, kun ero ei tunnu missään (ainakaan se ei näy).
Välillä on ikävä, mutta useimmiten nykyään tunnen vain väsymystä ja pettymystä. Kai se menee ohi. Meilläkään ei ole lapsia, joten siinä mielessä ero on helpompi. Yhteinen asunto tosin on, ja siitä olemme joutuneet keskustelemaan.
Tsemppiä sinulle! Toivottavasti tämä erovaihe helpottaa kummallakin. Onneksi kesä on tulossa :)
Kiitti kun vastasit.Jotenkin hyvä,että joku naispuolinen kokee vastaavaa..Joo-olo on sellainen,että jos osaisi ja voisi,mielellään kai itkisi kaiken menneen pois.Vaan kun sekään ei ole ihan niin vaan järjestettävissä.Toki tietää, että jos on jäänyt ja jätetty,syynä on varmasti monta asiaa ja toisella on ollut todellinen tarve purkaa paineita ja aloittaa uusi ja parempi elämä.Se heille suotakoon.Se ei vaan helpota yhtään, että tietää olevansa ihan ok-tyyppi,asiat vaan menee kuin menee näköjään riippumatta siitä mitä itse toivoo ja miten kovasti tsemppaa.
Ja pieni,typerä ja tylsä arki on meille toisille ihan ok elämää.Siinäkin on joskus pyörittämistä enemmän kuin tarpeeksi-ainakin minusta.
Se olotila on kumma juttu.Tyhjä, tyhmä,petetty ym.Kaikenlisäksi mieliala vaihtelee,itsetuhoisista ajatuksista ja epätoivosta orastavaan elämäniloon.Minun mielestä olisi oikeestaan parempi olla edes katselematta vastakkaista sukupuolta,ettei aina ryhtyisi näkemään "piirteitä menneestä".Ja missäpä sitä törmäisi,kun ei halua areenoilla keikkua se kun tuntuu niin tyhjältä.Ihmettelee vain,kuinka se näiltä "sankareilta" oikein on onnistunut;en voi sitä ymmärtää.Päästää joku ihminen lähelleen muutaman viikon tai kuukauden kuluttua kun yksi elämänvaihe on loppunut...Ei kai sitä mennyttä elämä sitten oikeastaan ole ollutkaan,tai sitä siis ei edes ajatuksen tasolla tarvinnut kunnioittaa saati viettää suruaikaa niin sanoakseni.Voi myös olla niin,että kyseessä niin iso juttu,että on vaan pitänyt väen vängällä ripustautua ensimmäiseen potentiaaliseen "kävelykeppiin".
Yhtään kuningasajatusta en asian selvittämiseksi ole keksinyt,sitä vaan ihmettelee.Onneksi työ vie jollain tavalla mennessään,ettei tarvitse tuijotella vaan vanhoja juttuja mielessä uudelleen ja uudelleen.Mutta ei sekään pyyhi muistia pois,ikävä kyllä.No tapuisat puut ei katkea, sanotaan!
Ei minullekaan ole tullut kuningasajatuksia. Itkua ja surua täynnä on ollut viime talveni. Minulla meni feminiinen itsetunto tässä ruljanssissa. 10 vuoden jälkeen mies ihastui minua nuorempaan naiseen, ja tunsi olonsa todella mieheksi (kuulemma). Hän ihastui vielä naiseen joka itse seurusteli. He pitivät peliä partneriensa selkien takana.
Olen miettinyt mikä arvo on enää uskollisuudella? Olen ollut katkera, surullinen ja väsynyt. En ole oikein jaksanut uskoa ihmissuhteisiin, rehellisyyteen ja rakkauteen. Joka puolella tulee vastaan kaikkitännehetimulletänne-asennetta.
Minua on vienyt eteenpäin näinä synkkinä kuukausina opiskeluni, vaikka välillä on ollut vaikea keskittyä. Opiskellessa olen saanut levätä näiltä kokemuksilta, ja se on antanut parhaimmillaan uutta energiaa.
...Se on ainoa asia jota olen koettanut itselleni jankuttaa, että kun en ole itse täydellinen ihmisenä, niin en voi toista kovin kivittää..eli olen koettanut vetää "matalaa profiilia" ja olla enemmälti toista mustamaalaamatta-vaikka ehkä se olisi jossain vaiheessa helpottanut.Mutta kun itsensä tuntee jossain määrin, ajattelee että ei minua voi näin kohdella-vaan kyllä voi näköjään..Itsetunto on mennyt menojaan, sen voin sanoa, eikä yhtään lohduta ajatella kristillisesti että olla edes onnellinen toisen puolesta-jos hän nyt pystyy elämään omaa elämää uuden löydön kanssa.Vaikka mistäs minä oikestaan tiedän,kuinka kauan asiat ovat olleet ainakin vireillä..
Siis on mennyt luottamus paitsi itseen, myös toiseen ihmiseen.
Olen kyllä kaikenlaista nähnyt ja kokenut-mutta olen kuitenkin sinisilmäisesti koettanut uskoa,joskaan en tuhon nykyajan huuhaa rakkauteen ("inhoan" sanaa rakkaus ) vaan kahden ihmisen väliseen kunnioitukseen, luottamukseen ja arvostukseen perustuvaan juttuun.Ja minä hölmö olen pitänyt itseäni vielä sisäisesti ja ulkoisesti tavoittelemisen ja arvostamisen väärtinä tyyppinä miesten joukossa..hah...
Ei kestä asiat ja suhteet enää kuin myötämäkeä:
Eli että tosen huonojen puolien takaa nähtäisiin kuitenkin ne hyvät puolet ja niin kait ne sitten asiat voisi ehkä kestääkin.Vaan matto viedään jalkojen alta siinäkin vähässä. Vaan se oma vika lienee siinä, että ei ole jaksanut kovin ihmeitä alunperinkään odottaa...
Kai se itku auttaisi,vaan eihän sitäkään väkisin voi tehdä.
Työssä en jaksanut enää vähääkään nauttia olemiselta, kotona oli tosi tylsää, ja reissussa orpo olo.Onneksi jatko-opiskelu vie pois siitä tylsästä tilanteesta, ja kotiin on kiva mennä viikonloppuna puuhailemaan niitä jonninjoutavia..
Jos haluat tilittää, voi tehdä sen luottamuksella
sähköpostiin [email protected], muutamalle luotettavalle ihmiselle olen tuon os. antanut.
Exäni tapasi heti eromme jälkeen ihanan naisen ja alkoi elämään hänen kanssaan täyttä elämää. Ja sanoi olevansa nyt erittäin onnellinen ja rakastunut tähän mahtavaan naiseen. Itse en ymmärrä miten heti pystyy olemaan toisen kanssa. Hän perusteli sen sillä, että oli harkinnut meidän eroamme jo todella pitkään ja käynyt nämä asiat mielessään läpi. Kaipa siitä sitten on helppo alkaa uuteen suhteeseen.
Mut jätettiin sen takia, koska olin vielä muutama vuosi sitten sanonut, että en halua lapsia ja enkä naimisiin. Nyt olen 30v, puolisoni oli 33v ja hänelle tuli kiire hankkia näitä asioita toisen kanssa. Hän ei kuitenkaan koskaan kosinut mua tai kysynyt mitään naimisiin menosta tai edes lasten hankkimisesta. Mun olisi pitänyt olla myös vakituisessa työssä ja pystyä ostamaan hänen kanssaan puoliksi 200 000€ kämppä. Mutta kun ei asiat täsmänneet, niin pistettiin muija pihalle ja mäkätettiin näistä asioista vielä eron jälkeenkin. No nyt hän on löytänyt sellaisen tytön joka täyttää kaikki kriteerit. Elämänarvot ovat heillä kohdallaan. Minä pärjään omillani ja yritän löytää jonkun vähemmän kunniahimoisemman miehen.
..seistään kyyneleet silmissä. Ei kestänyt minunkaan ikuinen rakkaus. Vuosi meni yhdessä ja siitäkin ajasta mies ilmeisesti petti ainakin vikat 5kk. Olo on järkyttynyt.
Kait kuvittelin vihdoin monenlaisten suhteiden jälkeen, että nyt ei tartte enää etsiä vaan Se Oikea on löytynyt. Liikaa ilmeisesti annoin arjelle tilaa ja nautin siitä kun taas mies kaipasi koko ajan jotain muuta. Näin kertoi jälkeenpäin.
Arjen sieto on ilmeisesti päivän sana:) Pitäisi koko ajan olla jännää ja huumaa ja intohimoa. Pah sanon minä. Aina se kuitenkin hiipuu siitä alkurakkauden jälkeen, tai muuttuu ainakin toisenlaiseksi.
Minusta tuntuu että näitä aikuisia miehiä jotka tietävät mitä elämältään haluavat ei ole olemassakaan. Tai jos on ne on varattuja...tai heillä on jo 3-5 lasta joiden ilkeäksi äitipuoleksi minusta ei missään nimessä ole.
Itselläni ikää yli 30 ja biologinen kello tiktaktik-tak...
Tsemppiä silti meille kaikille jätetyille. Ehkä kesä tuo jotain uutta ja ihanaa ainakin yhden "pysäkin" verran:D
..no, minä puhun ehkä nyt sitten miesnäkökulmasta.Et arvaa kuinka helpottunut olin, kun ajattelin reilusti yli kolmeviitosena
"sen oikean" löytyneen.Mahtavaa kun ei tarvitse etsiskellä ja harhailla "jonkun" perässä.Sai vaan mielestään elää sitä pientä ja tavallista, tylsää elämää..
Vaan kun se arki olikin ihan kamalaa toiselle, mulla itsellä syyllisyys siitä, että kun nyt en jaksa olla ovella odottamassa "kukkapuska kourassa" armasta saapuvaksi, että voisin jollain tavalla piristää hänen arkeaan.Kun itselläkin oli tylsää arkea ja takki tyhjä töitten jälkeen..
..lapsia pitäisi olla, kavereiden kanssa enemmän kuin säännöllisesti menossa, harrastaa sitä ja tätä, ja muutenkin aktiivinen ja tehokas...Mietin vaan, missä välissä tuon kaiken saa aikaiseksi,kun sitä omaa juttuakin varmaan saisi olla...Olen totaalisesti pudonnut kelkasta,ei luota itseen eikä toiseen.
Ja lapsia kun ei ole, en voi kuvitellakaan, että vielä jonkun toisen "kierrätetyn" lapsille osa-aika iskäksi rupeaisin..Enkä edes vaivaudu ajattelemaan "pysäkkeja ja laastareita"..Josko ihmeitä tapahtuisi.. t: toinen tik tak.
Tätäpä tämä. Nyt sitten jälleen etsitään. Mietin vain taas että MISTÄ? Ja miten jaksan? Ja uskallanko?
Mikä siinä onkin kun ei oikeat ihmiset kohtaa? Aina vaan hakkaa päätä seinään ja syyt on samat. Miten erilainen puoliso sitä pitäisikään valita että suhteesta voisi tulla toimiva?
No, meni jo ihan ohi aiheesta...? Anteeksi!
En mä tiedä mikä meitä naisia/teitä miehiä vaivaa. Miksi ei voida keskittyä siihen mitä meillä on? Huokaus.
Tsemppiä Räntä:) kesä tulee ja tanssilavat kutsuu:)
..no,oikealla asenteella varmaan monikin on liikenteellä; mutta tämä aika on sellaista, että ihmisillä on enemmän oikeuksia kuin velvollisuuksia.Naisilla korostetusti oikeuksia ja miehillä sitten, en osaa sanoa mitä.Minä en ainakaan uskalla,ja vaikka uskaltaisin,en uskalla näyttä reilusti sitä mitä olen,koska aina on joku väärin..Eikä aina ole totta sekään, että vastakohdat täydentäisi toisiaan.Olen kokenut senkin.Itse olen "erakko",jos toinen on vallan toista maata-niin kyllä siinä vauhdissa laiska leijona läkähtyy.Ja jos on nk. perinteiset elämänarvot, ja vielä nk. Jumalaan uskova, niin sekin on vähän out (enkä tarkoita tiukkapipoa).Ja olipa kyseessä miten erilaiset tai samanlaiset ihmiset, suhde ei toimi jos ei ole tahtotilaa.Kultaus kuluu ja rapisee, on reilusti todettava olemassaolevat tosiasiat ja jossain vaiheessa lopetettava sivullevilkuilu-mikä tuntuu nykyisin olevan maan tapa.Tahtoa tarvitaan.Niinhän vihkikaavassakin kysytään: tahdotko sinä..Ei rakastatko tms.
Tämä aika on sairasta ja ihmiset kanssa.Piste.
huokaus huokaus huokaus.Tanssilavoilla en liiku,joten siinäkin suhteessa saan syyttää itseäni.Tosin tein pitkän fillarilenkin kauniissa kevätillassa eilen ja aloitin yhden pitkän verran kevätkautrta terassilla.Totesin, että taitaa olla toivotonta,niinkuin onkin.
Sen toki tiedän, että postiluukusta ei kukaan kurkista ja kysy, mennäänkö naimisiin.Haluaisinpa vaan uskoa johdatukseen ja kohtaloon.Onko sitä vielä. t: VM
Ei silti saa antaa periksi! Käännettävä kaikki kivet ja kolot. Jossain on PAKKO olla jotain!
Kesä tulee. Silmät auki vaan, ja hymyä huuleen. Katseella saa jo paljon aikaan:)
Minä ainakin aion mennä naimisiin:) Jännityksellä odotan jo tämän päivän saldoa ja huomista ja ylihuomista. Onneksi aikaa vielä on vaikka kello tiktiktikittääkin!