Seurustelin mieheni kanssa reilut pari vuotta. Olin loppuajasta todella onneton, kyllästynyt. En ehkä välttämättä mieheeni vaan siihen arkeen. Olen monta kertaa suhteemme aikana ihastunut johonkin toiseen mieheen. Olen kuitenkin jatkanut mieheni kanssa ihastuksen laannuttua. Tiedän, että olen todella tunteellinen ihminen joka tarvitsee jatkuvasti intohimoa ja jännitystä. Siksi kai ihastun, mutta ihastukset menevät myös nopeasti ohi. Ne ovat ikäänkuin pakoreitti arjesta.
Joku aika sitten kuitenkin tapasin erään yhteisen miesystävämme uudelleen pitkän ajan kuluttua. Olin silloin aikoinaan ollut häneen ihastunut. Ihastuin häneen uudestaan kun näimme, ja sattui niin että hän oli eronnut tyttöystävästään. Hänkin sanoi ihastuneensa minuun, ja suutelimmekin pari kertaa. Oli jopa puhetta, että mitä jos...
Erosin miehestäni ja halusin olla tämän ihastukseni kanssa. Hän kuitenkin palasikin takaisin tyttöystävänsä luokse ja minä jäin suremaan. Olin todella ihastunut, ja ehkä jopa rakastunut häneen. Olen kai aina ollut...
Ex-mieheni haluaa minut takaisin. En ole luvannut mitään. Minulla on tunteita häntä kohtaan edelleen. Tiedän, että meillä on hyvä olla yhdesssä kaikin puolin. En vain ymmärrä itseäni. Mitään muuta en ole koskaan niin paljon halunnut kuin rakastavan poikaystävän. Suhteemme on ollut todella hieno. Miksi se ei kuitenkaan riitä minulle. Riittääkö mikään koskaan. Olen nopea kyllästymään. Jos elämässäni on tylsää, hommaan vaikka ongelmia jos muuten ei saa eloa elämään.
En pidä pettämisestä enkä hyväksy sitä. En tarvi tse sellaista elämääni. Mutta olenko sellainen ihminen jonka ei koskaan kannata seurustella? Onko järkevää palata exän kanssa yhteen sitten jossain vaiheessa? Olen vieläkin surullinen etten saanut ihastustani. Vai oliko hänkin vain joku pakotie arjesta.
Minulle on käynyt ennenkin juuri näin. Seurustelin, ihastuin ja ihastus jätti. Palasin exäni luo... Ahdistaa kun kuvio on aina sama. Miksi en näe, että miehet joihin ihastun haluavat vain pelleillä, kun taas minä olen valmis jättämään mieheni. Miksi minulle ei riitä tuttu ja turvallinen mies.
Mietin sitäkin, että jos olisin saanut ihastukseni, olisin kyllästynyt häneenkin viimeistään parin vuoden päästä. Uskon näin. Toisaalta tiedän ettei meillä olisi ollut riittävästi yhteistä eikä suhde olisi toiminut. Miksi siis en pysty toimimaan järjellä, vaikka tiedän miten asiat on. Olenko niin järjettömän jännityksen kipeä? Ahdistaa olla tällainen. Onko kohtalotovereita? Miksi en opi virheistäni, eikä ikäkään tunnu tuovan viisautta...
Joku aika sitten kuitenkin tapasin erään yhteisen miesystävämme uudelleen pitkän ajan kuluttua. Olin silloin aikoinaan ollut häneen ihastunut. Ihastuin häneen uudestaan kun näimme, ja sattui niin että hän oli eronnut tyttöystävästään. Hänkin sanoi ihastuneensa minuun, ja suutelimmekin pari kertaa. Oli jopa puhetta, että mitä jos...
Erosin miehestäni ja halusin olla tämän ihastukseni kanssa. Hän kuitenkin palasikin takaisin tyttöystävänsä luokse ja minä jäin suremaan. Olin todella ihastunut, ja ehkä jopa rakastunut häneen. Olen kai aina ollut...
Ex-mieheni haluaa minut takaisin. En ole luvannut mitään. Minulla on tunteita häntä kohtaan edelleen. Tiedän, että meillä on hyvä olla yhdesssä kaikin puolin. En vain ymmärrä itseäni. Mitään muuta en ole koskaan niin paljon halunnut kuin rakastavan poikaystävän. Suhteemme on ollut todella hieno. Miksi se ei kuitenkaan riitä minulle. Riittääkö mikään koskaan. Olen nopea kyllästymään. Jos elämässäni on tylsää, hommaan vaikka ongelmia jos muuten ei saa eloa elämään.
En pidä pettämisestä enkä hyväksy sitä. En tarvi tse sellaista elämääni. Mutta olenko sellainen ihminen jonka ei koskaan kannata seurustella? Onko järkevää palata exän kanssa yhteen sitten jossain vaiheessa? Olen vieläkin surullinen etten saanut ihastustani. Vai oliko hänkin vain joku pakotie arjesta.
Minulle on käynyt ennenkin juuri näin. Seurustelin, ihastuin ja ihastus jätti. Palasin exäni luo... Ahdistaa kun kuvio on aina sama. Miksi en näe, että miehet joihin ihastun haluavat vain pelleillä, kun taas minä olen valmis jättämään mieheni. Miksi minulle ei riitä tuttu ja turvallinen mies.
Mietin sitäkin, että jos olisin saanut ihastukseni, olisin kyllästynyt häneenkin viimeistään parin vuoden päästä. Uskon näin. Toisaalta tiedän ettei meillä olisi ollut riittävästi yhteistä eikä suhde olisi toiminut. Miksi siis en pysty toimimaan järjellä, vaikka tiedän miten asiat on. Olenko niin järjettömän jännityksen kipeä? Ahdistaa olla tällainen. Onko kohtalotovereita? Miksi en opi virheistäni, eikä ikäkään tunnu tuovan viisautta...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ehkä se menee ohitse... kolmenkympin rajapyykin jälkeen viimeistään?
Miesystävän tai poikaystävän kanssa seurustellaan. Mies on kyseessä silloin kun solmitaan avioliitto.
mies on mies oli avioliitto eli ei, poika on poika josta kasvaa mies
minullekin 'mies' särähtää korvaan, jos suhdetta takana kaksi viikkoa. kuulostaa aviomieheltä, vakavammalta kuin onkaan.
luinko huonosti?? ekös se ollut pari vuotta???
tarkoitin yleensä. en kyseistä viestiä, minkä terminologia ei häirinnyt ainakaan minua.
Minulla on sama ongelma ollut jo pitemmän ajan (En ole pettänyt avopuolisoani). Olen yli kolmekymppinen, eikä tuo vaihe mene ikinä ohi.
Olen miettinyt asiaa ja jutellut asiasta ja tiedän, että tulen aina hakemaan hyväksyntää mies seurasta tavalla tai toisella. Ihailusta saa puhtia elämään ja se nostaa itsetuntoa.
Kuitenkin, nyt kun olen asian ymmärtänyt, niin en enää tarvitse hakea sitä huomiota vieraista miehistä, vaan voin suhteuttaa huonon oloni muihin aktiviteetteihin. Ei ole tärkeintä yrittää saada iskettyä kaikkia kaksilahkeisia, jotka vastaan tulee.
Tämä kuulostaa selittelyltä, mutta tämä on yksi oire suurempaa kokonaisuutta, jota en tässä ala selittelemään.
Kannattaa miettiä miksi sinusta tältä tuntuu ja mieti myös sitä, että rakastatko "miestäsi" oikeasti vai onko hän vain turvapaikka paremman puutteessa.
Luultavasti olet myös "rakkausnarkomaani", jolle tärkeintä elämässä on vain se ihana rakastumisen tunne.
Mieti asioita, äläkä pilaa (avo)miehesi elämää, yrittämällä selvitellä omia tarpeitasi ja samalla pitämällä hänestä kiinni. Elä jonkin aikaa yksin ja mieti mitä oikein haluat ja jos miehesi on se oikea, sitoudu sille ajatukselle ja kunnioita miestäsi 100%
Toivottavasti tämä ei ollut kovin sekava selvitys ja anteeksi, jos käsitteet olivat väärin (tämä oli tarkoitettu täsmennystä viestin kirjoittajalle)
siltä, että psykoterapia auttaisi paremmin.
Tuo kuullostaa ihan siltä, että olet vain rakastunut rakastumiseen. Menee luultavasti ohi jossain vaiheessa...
Sitä itsekin olen epäillyt. Mutta, pointti onkin se että kannattaako menettää hyvää miestä omien harhakuvitelmien ja toiveiden takia. Jonain päivänä ne asiat tulevat kuitenkin todellisina eteen, ja pelkään että kadun silloin katkerasti, että päästin tämän miehen menemään.
"kannattaako menettää hyvää miestä omien harhakuvitelmien ja toiveiden takia"
Niinpä niin, ei varmastikaan. Toisaalta et voi olla varma, kadutko katkerasti tulevaisuudessa sitä, että päästit miehen menemään. Sellaista elämä on. Mutta voithan yrittää ylipuhua itsesi olemaan kunnolla ja mennä kimppaan tuon miehen kanssa. Pystyt siihen, jos vain todella haluat. Siinäkin on tosin se riski, että mies päättää suhteenne, vaikka haluaisit jatkaa...
Miksi emme voi tyytyä siihen mitä meillä on? Onko pakko aina haluta sitä vihreämpää ruohoa?
Seurustelit tai et, niin miksi sitä ei voi yrittää tehdä sitä elämää niin hyväksi kuin mahdollista, eikä aina haikailla jonkun muun perään..!
Ajattelepa nyt. Kun olit miehesi kanssa, niin ihastuit muihin miehiin ja halusit olla heidän kanssa. Kun nyt voisit vapaasti ihastua ja olla noiden miesten kanssa (paitsi sen yhden) haikailet entisen miehen perään. Mitäpä jos ihan oikeasti yrittäisit elää tämänhetkistä elämää täysillä. Kun ei haikaile muualle, niin se oma elämä saattaa vaikka alkaa tuntua kivalta.
Opettele olemaan onnellinen itsesi kanssa, nauttimaan siitä mitä sinulla on. Sitten sitä voi ajatella jakavansa elämän jonkun toisen kanssa ja tehdä siitäkin hyvä, eikä kulkea vain omien mielitekojen perässä muista välittämättä.
En haikaillut 1,5 vuoteen kenenkään muun perään. Sitten suhteeseen tuli paljon ongelmia, eikä mieheni enää kohdellut minua hyvin. Tanssi hitaita muiden kanssa ja flirttaili minkä kerkesi. Tavallaan kun päästelin vapaasti tämän ihastukseni kanssa en välittänyt, koska ei ollut enää mitään mistä välittää.
Mies on pyytänyt minulta anteeksi, että on kohdellut minua huonosti ja osittain tietääkin ihastuksestani. Syyttää osittain itseään tapahtuneesta. Ja totta se onkin, yhdessä aiheutimme tilanteen, pilasimme suhteemme. Nyt joku voisi ajatella, että olen heikko kun lankesin. Tavallaan en kuitenkaan ole pettänyt miestäni sen enempää kuin hän minua jo paljon aiemmin. Olemme nimittäin tehneet pelisäännöt ja niissä ei sallita hitaiden tanssimista muiden kanssa jne. Mies on rikkonut sitä silmieni edessä monta kertaa, ja tullut vielä nauramaan päin naamaani.
Nyt mietinkin välitänkö exästäni enää tarpeeksi, ja voinko antaa kaiken pahan anteeksi. Monet nöyryytykset ja loukkaukset.Ja toisaalta, voiko mies unohtaa tätä ihastustani. En haikaile exäni perään. Vaan edelleen tämän ihastukseni. Mutta kaikki tämä on tapahtunut niin lyhyessä ajassa ja ennen ihastuksen tuloa uudelleen kuvioihin minulla oli kyllä tunteita exääni kohtaan. Ja on edelleen. En vain tiedä minkälaisia.
Olemmekin sopineet exäni kanssa, että pidämme pitkän tauon ja aika näyttää kuulummeko yhteen. Sillä tiedän, että nyt haluan mennä ja tavata uusia ihmisiä. En pysty yhtäaikaa välittämään kahdesta, mutta itseni tuntien epäilen, että ihastuksen mentyä ohi huomaan taas tunteeni exää kohtaan. No, sen näkee sitten..
Olen aina ollut huono elämään vain itselleni ja ajattelemaan itseäni. En osaa olla yksin. Tein kuitenkin radikaalin tempun ja muutin yksin toiseen kaupunkiin ja hommasin työpaikan. Useamman kerran päivässä muistutan itselleni, että tämän on MINUN elämäni, unohda ne miehet. Vaikeeta, mutta yritän. Koska totta on, jos ei osaa elää yksin ei osaa elää suhteessakaan.