ääh, ja tää on niin epätoivostakin vielä... molemmat seurustellaan omilla tahoillamme, asutaan eripaikkakunnilla, eikä olla nähty vuosiin... En vaan silti saa tätä poikaa mielestäni, vaan uskon, että sekin tykkää musta vielä. Vai onko se ihan normaalia, että tavallaan se ensirakkaus pysyy tosi vahvana tunteena mielessä, vaikka tuliskin uusia kumppaneita elämään? Vai onko joku joskus palannut yhteen ensirakkutensa kanssa vuosienkin jälkeen ja jättänyt sen hetkisen poika/tyttöystävän?
janottaa todellakin!
humpsista
41022
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ei kannata haikailla vanhan perään Elä vain nykyistä elämää ja unohda menneet ei se olisi niin ihanaa kuin silloin
Paitsi, että nyt oltas aikuisia molemmat ja paljon viisaampia. Ja mä luulen, että nyt ois ihanampaa kuin silloin, ja siks tekiskin niin paljon mieli=)
Minusta tuntuu etten koskaan unohda ensirakkauttani, hänellä on aina paikka sydämessäni. En tiedä toimisiko suhde uudelleen lämmiteltynä, vai kaatuisiko se samoihin juttuihin kuin silloin aikoinaan. Toisaalta molempien ajatusmaailmat, toimintatavat on varmasti muuttuneet joten ehkä niitä karikoita voisi helpommin välttää.
Onhan se tavallaan kaunista kun olemassa ihminen, jota kaipaa, vaikka siitä yhteenpaluun haaveesta ei koskaan totta tulisikaan. Ainakin tiedän, että olen kerran kokenut tosi rakkauden!
En minäkään unohda ikinä ensirakkauttani. Uskomatonta, mutta totta - vielä vuosikymmenten päästäkin se saa aikaan muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin.
Tavattiin ihan sattumalta lähes kahdenkymmen vuoden jälkeen ja juteltiin kolme tuntia siltä istumalta. Nyt on sitten pidetty yhteyttä sähköpostin välityksellä. Vaikka minä olen vapaa ja hän varattu, on hän ollut se aktiivisempi osapuoli. Kyllä - vanha suola janottaa ja kovasti.