Luin tässä joitakin edellisiä kirjoituksia, jotka herättivät omakohtaisia tuntemuksia paljonkin.
Itse olen sellaisessa tilanteessa, että minulla on ystävä, joka roikkuu minussa jatkuvasti. Mitään ei uskalla tehdä yksin, ja esim. jos baarissa jätän hänet hetkenkin yksin kun puhun muille kavereille, hän häipyy jonnekin yksin murjottamaan. Hän ei edes yritä tulla toimeen muiden kavereideni kanssa, vaan osoittaa käytöksellään selkeästi ettei häntä heidän seuransa kiinnosta. Itse tulen hyvin juttuun hänen kavereidensa kanssa.
Varsinaiseksi ongelmaksi on tullut temperamenttini, koska murjotus ja piilovittuilu aiheuttaa sen, että alan huutamaan ja sanon todella pahasti ja suoraan, eli usein tilanne räjähtää käsiin aina, varsinkin kun olemme baarissa.
Tiedän, että hänellä on ollut vaikeaa, mutta niin on monella muullakin, eikä se riitä minusta syyksi oikuttelevaan käytöksiin. Usein joudunkin häpeämään hänen käytöstään, kun muut kaverit kyselevät, että mikä tolla taas on.
Sitten kun riitoja pitäisi sopia, on hän sitä mieltä että murjotus ja mykkäkoulu ei ole yhtä paha kuin huutaminen. Minusta ne on eri tavalla yhtä pahoja piirteitä. En enää tiedä mitä tehdä, olen yrittänyt keskustella, mutta se menee siihen että syy on aina minussa. Olisi mukava kuulla, jos jollakin on samanlaisia kokemuksia... Saisi edes jonkinlaista osviittaa miten toimia tästä eteenpäin.
Itse olen sellaisessa tilanteessa, että minulla on ystävä, joka roikkuu minussa jatkuvasti. Mitään ei uskalla tehdä yksin, ja esim. jos baarissa jätän hänet hetkenkin yksin kun puhun muille kavereille, hän häipyy jonnekin yksin murjottamaan. Hän ei edes yritä tulla toimeen muiden kavereideni kanssa, vaan osoittaa käytöksellään selkeästi ettei häntä heidän seuransa kiinnosta. Itse tulen hyvin juttuun hänen kavereidensa kanssa.
Varsinaiseksi ongelmaksi on tullut temperamenttini, koska murjotus ja piilovittuilu aiheuttaa sen, että alan huutamaan ja sanon todella pahasti ja suoraan, eli usein tilanne räjähtää käsiin aina, varsinkin kun olemme baarissa.
Tiedän, että hänellä on ollut vaikeaa, mutta niin on monella muullakin, eikä se riitä minusta syyksi oikuttelevaan käytöksiin. Usein joudunkin häpeämään hänen käytöstään, kun muut kaverit kyselevät, että mikä tolla taas on.
Sitten kun riitoja pitäisi sopia, on hän sitä mieltä että murjotus ja mykkäkoulu ei ole yhtä paha kuin huutaminen. Minusta ne on eri tavalla yhtä pahoja piirteitä. En enää tiedä mitä tehdä, olen yrittänyt keskustella, mutta se menee siihen että syy on aina minussa. Olisi mukava kuulla, jos jollakin on samanlaisia kokemuksia... Saisi edes jonkinlaista osviittaa miten toimia tästä eteenpäin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
siitä tulee jossain vaiheessa jonkin sortin miljonääri, kun on tarpeeksi tullut takkiin frendeiltä ja se purkaa kaikki aggressionsa työntekoon.
että esim. naisista kaikki ei todellakaan ole laumasieluja. On yksinäisiä susia ja herkkiä ja vaikeita taiteilijasieluja, eikä heitä pidä väkisin yrittää käännyttää kaikkien kaveriksi. He voivat välittää toisista ihmisistä eri tavalla, ja ovat usein erinomaisia kumppaneita ja lojaaleja niille harvoille ystävilleen.
Mutta eikö ole niin, että ketään ihmistä ei voi omistaa? Ihmiset ovat erilaisia, jotkut hiljaisempia ja jotkut suulaampia, mutta samalla tavalla täytyy ystävyydessä myös toisen ymmärtää erilaisuus. Minä olen parhaani tehnyt ymmärtääkseni, kuunnellut ja ollut tukena todella vaikeina aikoina. Tällä kyseisellä naisella ei ole paljon yhtään kavereita, ja ne kaveruussuhteet, joita on ovat melko pinnallisia. Muiden ihmisten ylenkatsominen on mielestäni lapsellista ja itsekästä, ja kaikkien kanssa tulisi pystyä tulemaan toimeen edes muodollisesti. Eikä se todellakaan ole kenenkään miellyttämistä. Mutta nämä ovat vain minun mietteitäni.
Siis onko tuo muiden kaveriesi hylkiminen ylenkatsetta vai ujoutta?
Itse olin pitkään todella ujo, minulla myös vain yksi todella hyvä ystävä ja loput "tuttuja". Kun ystävä näki baarissa miljoona muuta ystäväänsä, itse jäin seinäruusuksi seisoskelemaan porukan viereen ja pyörittelemään peukaloitani: minua ei näytetty kaipaavan, kukaan ei aloittanut keskustelua kanssani saatikka kysynyt kamulta kuka olen, ja ujouteni vuoksi en saanut suutani auki ja tungettua itseäni mukaan. Ulkopuolisena lähdin sitten nopeasti vetämään kyseisestä tilanteesta, ja jo ennen kuin edes ehdimme näiden ystäväpiirien luo, keksin tekosyyn mennä käymään baaritiskillä/vessassa tms..
Tuon kaiken taustalla ainakin minulla oli koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen ja syrjiminen, ulkopuoliseksi jättäminen. Pääsin siitä vähitellen eroon ja nyttemmin pystyn jo menemään täysin vieraaseen porukkaan ja aloittamaan keskustelun, sekä olematta ajattelematta että he automaattisesti inhoavat minua ja ulkonäköäni, koko persoonaani, eivät halua puhua kanssani..
Totta, jokaisella on oma traumansa kannettavana eikä se saisi vaikuttaa liikaa ystävyyteen. Itselläni oli onneksi niin hyvä ystävä, että hän pakotti minut mukaan piireihin vetämällä minut aina porukan keskelle vastustelustani huolimatta ja esittelemällä minua ihmisille, pakottamalla ottamaan kontaktia muihin. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.
Jos ystäväsi piileskely ja porukasta vetäytyminen on tuota ujoutta, koita saada hänet tuntemaan olonsa mukavaksi isossa porukassa. Esittele hänelle vaikka yksi takuuvarmasti kivaksi ihmiseksi tietämäsi tyyppi ja aloita keskustelu. Näin hän ehkä pääsisi mukaan juttuihin ja tuntisi olonsa varmemmaksi.
Jos ystäväsi on vain ylimielinen muita kohtaan eikä haluakaan olla heidän kanssaan tekemisissä, vain omistaa sinut ja kihertää kanssasi.. Noh.. Ymmärrän että tilanne on sinulle tylsä koska tuollaisen ihmisen kanssa on vaikea olla. Kuka sitä huvikseen katselisi/kuuntelisi jatkuvasti toisen mökötystä ja kiukuttelua. Itse tunsin tullaisen tyypin, mutta ystäviä meistä ei sitten ikinä tullut tuon omistavan asenteen takia...
samalla tavalla myös ja väkisin vedin hänet mukaan porukkaan, koska hän on myös ujo. Aina hän haluaa tulla mukaan, vaikka tietäisi, että mukana on muitakin ystäviäni, enkä voi suoda hänelle jokaista sekuntia huomiostani.
Ei kai ketään ihmistä voi loputtomiin kannustaa ja patistaa, koska uskon, että loppujen lopuksi hän hakee ainoastaan huomiota sillä murjotuksella. Ottaen myös huomioon sen, että nyt hän on tuntenut minun ystäväni jo ainakin yli kaksi vuotta...
Totta on myös se, että jos kuvittelee, että ihmiset vihaavat itseään, niin siinä lopulta myös käy niin.
Tilanne on todella ikävä, koska tämä ystävä on kaikesta huolimatta minulle tärkeä, mutta pinnani ei enää yksinkertaisesti riitä ainaiseen vatvomiseen. Minusta olisi kivaa, että olisi joskus edes yhdessä hauskaa niin kuin ennen vanhaan.
Itse saan olla onnellinen, että minulla on paljon ystäviä jotka ovat yhtälailla tärkeitä. En vaan ymmärrä, että miksi käyttäytyä ainoalle hyvälle ystävälleen paskamaisesti? Ei minusta kauhean järkevää.
meneekään, kaikkien ystävä ei ole kenenkään ystävä..?
En sanonut olevani kaikkien ystävä. Se, että on ystäviä paljon, ei tarkoita sitä, että olisi ystävä kaikkien kanssa.
Enkä myöskään tarkoittanut asiaa niin, että kyseisen ystäväni pitäisi tulla kaikkien kanssa toimeen, vaan olisi ihan yleisen sovun nimissä suotavaa, että tulisi edes yhden kaverini kanssa juttuun.
Onko siinä mitään järkeä, että hän itse haluaa tulla porukkaan mukaan, ja sitten osoittaa mieltään...?
Mua ärsyttää kanssa tyypit, jotka odottaa että heitä kohdeltaisiin jotenkin ihmeellisen erityisesti eli paapottaisiin. Minä olen itte joutunut raivaamaan tieni ihmisten ilmoille. Ei kukaan ole mun mielipidettä kysynyt tai vetänyt mukaan porukkaan. Kyllä sen jokainen joutuu ihan itse tekemään. Jos ei porukassa olo kiinnosta niin paljoa, että uskaltaa pikkuhiljaa avata suunsa ihan itse ja tutustua ihmisiin, niin sitten voi olla yksin ja odottaa että koska sellainen ihmepaapoja ilmestyy.
Tulee mieleen että paapomista tarvitsevat henkilöt ovat lapsellisia ja itsekkäitä, kun odottavat vaan muilta huomiota, mutta eivät anna sitä itse. Kuka sellaista loputtomiin jaksaa. Siitä tulee vaan sellainen olo, että imetään kuiviin. Mitään ei saa palkaksi, koska kun tämmöinen ihminen huomaa että heitä huomioidaan, se ei heidän käyttäytymistään muuta yhtään sen ulospäinsuuntautuneemmaksi ja toiset huomioon ottavaksi. Mielestäni jokaisen tulee kokea tekemisiensä seuraukset. Jos ei seura kiinnosta niin, että osaa siihen liittyä, niin voi etsiä sellaista seuraa johon pystyy liittymään.
Toki ketään ei saa kohdella epäystävällisesti, mutta jossain menee raja. Ei se tarkoita, että rupeaisi ilkeäksi tälle "paapomista hakevalle" tai jättäisi hänet suoranaisesti ulos porukasta, mutta eipä kyllä paljoa kiinnostakaan. Toki saa olla porukan ns. hiljainen jäsen, mutta kyllä häneltäkin odotetaan jotain itsealoitteista merkkiä, joka kertoo että häntä kiinnostaa porukan asiat ja hän haluaa ja tykkää kuulua porukkaan. Miksi pitäisi kuulua porukkaan josta ei edes pidä?
Aina pitäisi olla huomaavainen ja avoin uusille asioille ja ihmisille, mutta tosiaan jos sitä vastakaikua ei saa ulkopuoliselta henkilöltä niin ei sitä nyt tarvi miksikään maailman pelastajaksi ruveta. Ujoilla (joita on suurin osa suomalaisista) menee kauemmin ns. porukan tarkkailuun ennenkuin he tuntevat itsensä kotoisaksi. Voihan tähän liittyä se, että porukan vastaanottavat jäsenetkin ovat ujoja, eivätkä halua "tunkea uuden jäsenen kimppuun". Näin ollen hitaasti kaikki tapahtuu, mikä on hyväkin asia. Silloin ei joudu pahoille teille niin helposti, kun on vähän varautunut ja tunnustelee, että mikähän on meiningin nimi puolin ja toisin.
oli paljon asiaa! Oletkos itse ollut samankaltaisessa tilanteessa?
Minulla on myös sellainen ystävä joka vaatii huomiota varsinkin viihteellä ollessamme. Ei minulla tulisi kyllä mieleenkään hänelle alkaa huutamaan ja raivoamaan jos hän vetäytyy yksin jonnekkin istumaan kun seuraan tulee muita ihmisiä. Kannattaa yrittää myös itse käyttäytyä aikuismaisesti.
selventänyt asiaa tarpeeksi, joten ymmärsit väärin. Suuttumukseni ja riitamme johtuvat siitä, että jos hän menee yksin jonnekin istumaan, niin minä menen kysymään, että mikä on. Hän sanoo että ei mikään, ja sanoo että sullahan näyttää olevan helvetin hauskaa ilman muakin.
Tätä on aina edeltänyt tilanne, jolloin hän on keskustelussa mukana, nauraa, pitää "hauskaa", ja on sosiaalisempi kuin yleensä. Absurdia?Ilmeisesti teeskentelemineen vie niin paljon voimia, että huomio on jostain saatava. Ja mikäs sen parempi tapa kuin mielenosoitus. Olen lohduttanut, kuunnellut, kannustanut ja mikä on ollut aina lopputulos? "Mä oon paska, mä en kelpaa, kaikki vihaa mua" jne... Ihmetteletkö vielä, että joskus pinna napsahtaa? En koskaan ole väittänytkään, että huutaminen olisi jotenkin kovin kypsää käytöstä, mutta turhautuessaan ja kaiken yrittäneenä en voi sille mitään...
Olen tullut siihen tulokseen, että hänen käytöksensä on täysin harkittua, tavallaan manipulointia. Lapset tekevät samaa, jos eivät saa vanhemmiltaan tarpeeksi huomiota; he kiukuttelevat! Virhe kuvassa on ehkä se, etten ole hänen äitinsä tai terapeuttinsa.