Olen sairastanut paniikkihäiriötä n.vuoden verran. Sitä ennen olin hirveä jännittäjä (ja olen vieläkin) joka sitten paheni paniikkihäiriöksi. Poikaystäväni yrittää ymmärtää ja olla tukena, mutta itseä välillä pelottaa että entä jos hän ei jaksakaan. Jättämistä en kestäisi. Poikakaverin seurassa voin olla oma itseni eikä paniikkihäiriöstä/jännittämisestä ole tietoakaan (yhdessä jo kohta 3-vuotta). Mutta jos hän ehdottaa lähtöä esim. sukulaisten luo, joudun kieltäytymään... Olen jonottamassa terapeuttia, mutta en usko että ongelmani sielläkään yhtäkkiä vain katoavat.
Onko kohtalotovereita?
-18v. tyttö-
Onko kohtalotovereita?
-18v. tyttö-
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla oli parikymppisenä aivan hirrrrveä paniikkihäiriö. Luulin, ettei se ikinä parane.
Se parani suurimmaksi osaksi siksi, että PAKOTIN itseni joka paikkaan. Olin tietoinen siitä, ettei paniikkiin voi kuolla, vaikka pelkäsin kuolemaa ihan sairaasti. Mitä sitten jos lyhistyn kadulle? Mitä sitten jos joku joku huomaa, että käteni tärisevät tai vaikutan hermostuneelta? Tästä on vielä vaikeampi parantua mitä enemmän sulkee itsensä kotiin. Tosin olin minäkin useita päiviä töistä pois, mutta kotona ei ollut sanottavammin parempi olotila. Joskus öisinkään en saanut nukuttua. Pelkäsin, että kuolen nukkuessani. Sittemmin tajusin, että pikemminkin kuolen, ellen nuku!
Siis, vaikka sukulaisvierailut tuntuvat sinusta kauheilta ja tuntisit pelkkää tuskaa ja pakokauhua niin yritä vierailla, vaikka istuisit vessassa kokoajan! Mitä useammin toistat jotain "paniikki-asiaa" sitä nopeampaa on parantuminen.
minulla se vain hävisi vuosien mittaan. Herkkäsydämisten kannattaa vähentää kahvin juontia tai lopettaa se. Kuntoilu näytti myös auttavan.
Parisuhdeongelma paniikkihäiriöstä tulee vasta jos puoliso ei ymmärrä asiaa. Toisaalta hän voi olla suuremmoinen apu toipumiseen. Sukulaisissa ja muissa hankalissa tilanteissa hänen tulee olla lähellä ja tarvittaessa rauhoittaa alkanut kohtaus. Myöhemmin sen voi tehdä itsekin takomalla päähänsä että "tämä on vain paniikkihäiriökohtaus, joka menee kohta ohi" ja keskittämällä huomionsa johonkin muuhun kuin oireisiin.
tiedän että tilanteet pitäisi vain kohdata, mutta se on joskus vain niin pirun vaikeaa!:(. Olen ollut jännittäjä 11-vuotiaasta asti. Siitä lähtien esitelmät ovat olleet yhtä tuskaa (jännitin niin että muutkin sen huomasi) ja ruokailu muiden seurassa. En koskaan puhunut jännittämisestäni muille, yritin esittää että kaikki on hyvin jne. Minulla oli 1000 konstia miten sain itseni aamulla kouluun kun jännitti/oksetti yms. Vuosi sitten konstit loppui, tuli kirjaimellisesti seinä vastaan. En enää jaksanut taistella itseni kanssa. Kaikki ihmettelivät mikä mulle tuli. Kerroin vain lähimmille ystävilleni ja perheelle, koulukaverit eivät tiedä vieläkään. Poikakaveri oli kyllä tukena ja jaksoi ymmärtää sen vaikean ajan. Nyt sitten odottelen terapiaan pääsyä ja koitan slvitä joten kuten. Ostoksilla, uimahallissa, poikakaverin kotona, sisarusteni luona, lenkillä yms. pystyn käymään ja siitä olen onnellinen :). Minun paniikkihäiriöni on lähempänä sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Koskaan en ole pelännyt kuolevani (pikemminkin toivovani sitä), vaan "paniikkiajatukseni" ovat olleet tätä luokkaa:" entä jos tulee huono olo esim. kaupassa ja oksettaa!?" jne. Sukulaisten luo en lähde koska siellä tuputetaan ruokaa ja en varmasti saa mitään syötyä kun oksettaa/pala kurkussa...
että sellaista :(, toivon vaan että tämä joskus hellittäisi *huoh*.
Pirun vaikeaa on, mutta kyllä silti kannattaa yrittää!!! Siellä terapiassa keskustellaan, ei se apu sieltäkään helpolla irtoa! Minulle ei suostuttu edes määräämään mielialalääkkeitä (ei edes unilääkkeitä, vaikken nukkunut yössä kuin 1-2 tuntia! Sitten piti käydä terveyskeskuksessa hakemassa sairaslomaa sen takia, ettei jaksanut mitään!)koska olin vain 20 ...
Minullekin oli nimenomaan vaikeaa syödä muiden, vähänkin vieraiden ihmisten kanssa, mutta pidin tärkeänä sitä, että edes YRITÄN. Silloin kun onnistuu saamaan itsensä istutetuksi pöytään on jo saavuttanut jotain. Vaikka päässä humisee ja pyörryttää, henkikään ei kulje, niin pitää vaan ajatella, ettei maailma siihen kaadu, vaikka lattialle putoaisin! Harvoin kai niin kuitenkaan tapahtuu. Sitä on vain omien ajatustensa vanki.
Eihän ole pakko syödä, vaikka tuputettaisiin. Poikakaverisi voisi jeesata ja keksiä kanssasi tekosyitä miksi syöt vain vähän.
Nyt olen päässyt paniikeistani, joista en ikinä kertonut KENELLEKÄÄN, paitsi lääkäreille. Ihailen suunnattomasti ihmisiä, jotka kertovat paniikkihäiriöistään ja muista sairauksista, joista ennen ei hiiskuttukaan.
Yritystä ja tsemppiä!
Itselläni oli (on vieläkin) sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Poikaystäväni ei reippaana ja sosiaalisena ihmisenä oikein osannut ymmärtää mistä oli kysymys. Esimerkiksi minun pitäisi soittaa joku puhelu johonkin virastoon. Lykkään ja lykkään soittamista kunnes on aivan pakko. Tällainen oli hänen mielestä omituista : "Eihän siinä mitään sen kun soitat".
Kun se ei ole vaan "senkun soitat", vaan sydän pamppailee ja sanaa ei meinaa tulla suusta ja sitten hävettää kun mokailee ja menee senat sakaisin.
Nyt olen kolmen vuoden aikana saanut hänet uskomaan, että en pelleile, jos en uskalla kaupassa käydä myyjältä kysymässä jotain tms.
Ei tässä enää ole ongelmaa, kun hän ymmärtää mistä on kysymys. Aikoinaan hän auttoi minua vaikeissa tilanteissa mutta nyt on ymmärtänyt ettei kannata tehdä asioita minun puolesta vaikka kuinka pyytäisin sillä siten en koskaan parane, että joku muu hoitaa suhteeni ulkomaailmaan.
Niin tietenkin hänelle oli myös raskasta katsoa kun masennuin tästä ongelmasta ja olin todella allapäin mutta kyllä hän on kuitenkin jaksanut pysyä rinnallani, vaikka luultavasti on joskus ajatellutkin, että "terveen" kanssa ois mahd. helpompaa.